Taas se aika vuodesta..

..kun hermo kiristyy ja paniikki nousee! Pari viikkoa sitten postiluukusta kopsahti aika vuosikontrolliin, tänä vuonna se on joulukuun puolenvälin jälkeen. Samantien alkoi paniikkiratas pyöriä pään sisällä, tuttuna ja aina yhtä ärsyttävänä. Nyt on sikälikin erilaista, kun kyseessä on The Viisivuotiskontrolli. Tätä on odotettu, tätä en uskonut koskaan kokevani tässä ruumiissa, tähän on ladattu niin paljon odotuksia ja pelkojakin.
Onnekseni (?) Tamofenit jatkuu vielä seuraavatkin viisi vuotta, joten ihan tyhjän päälle en kontrollien suhteen jää, vaan niitä tullaan jossain muodossa jatkamaan vielä.
Enpä pysty yksikseni asioihin vaikuttamaan, vaan aina tämä on Korkeamman kädessä. Ei auta mikään muu kuin luottaa siihen, että asiat menee hyvin.

Ollaan sairasteltu oikein urakalla taas. Ensin osaa porukasta koetteli enterorokko; minä, kuopus ja toisiksi nuorin saatiin se kiusaksemme ja voi vietävä miten ainakin minä vanha raato olin kipeä!! No, siitä kun selvittiin, ehdittiin olla viikon ajan kunnossa, kunnes iski flunssa, taas kuopukseen ja muhun, mutta myös mieheen ja keskimmäiseen. Ja nyt täällä kaikki yskii enemmän tai vähemmän, kuopus sai raukka vielä korvatulehduksenkin. Nyt aletaan taas olla kunnossa, toivon mukaan.

Kävin eilen illalla lenkilläkin pitkästä aikaa. Salille ei ole ollut toivoakaan päästä aikoihin ja syömisetkin olen reippaana tyttönä pudottanut todella alhaiselle tasolle. Kipeänä ei ole maistunut mikään terveellinen eikä varsinkaan säännöllinen. Paitsi säännöllinen suklaan ja piparkakkujen syöminen. Mutta piparit on ihania! Ja glögi!

 

Viime perjantaina oli työpaikan pikkujoulut. Olin harmikseni silloin jo huonossa kunnossa, mutta lähdin silti. Edellisen kerran olen ollut pikkujouluja viettämässä vuonna 2011 edellisen työpaikan kolleegoiden kanssa. Olisin halunnut ottaa pari lasillista viiniä, mutta kunto ei antanut periksi ja päätin lähteä autolla päästäkseni aikaisin kotiin. Ihan hyvä niin, koska jos lauantaiaamuna sen kuumeen ja tukkoisuuden lisänä olis ollut krapula, olisin tullut hulluksi. 

Flunssasta huolimatta oli kivaa vähän laittautua pitkästä aikaa ja käydä moikkaamassa työkavereita vapaa-ajallakin. 

 

hissi-selfie

Nyt on vapaapäivä. Sairastuvalta on lapset parantuneet ja aamulla lähteneet kouluun ja päiväkotiin. Mulla on huomenna töitä, mutta vielä tämän päivän saan olla vapaalla. :)

Hyvältä näyttää niinku kuuluuki

Kesä on ohi ja mä alan olla entiselläni. Tai no, yhtä ruumiinosaa rikkaampi. Leikkauksesta toipuminen otti oman aikansa, ja vieläkin huomaan joitakin juttuja yläkropassa, jotka kertoo toukokuisesta leikkelystä. Selän haavan ympäristö on tunnoton vieläkin, tosin sitä kutiaa kokoajan; melko kiva yhtälö. Tuntuu inhottavalta sit raapia sitä. Vasemmassa kyljessä tuntuu kipua varsinkin salitreenin jälkeen, ikäänkuin siellä joku kiinnike kiristäisi. Jälkitarkastuksessa kirurgi kuitenkin meinasi että kaikki tämä kuuluu asiaan ja pikkuhiljaa helpottuu.
Itse rinta on kiva. :) Se on nyt juuri sen kokoinen ja muotoinen, kuin pitääkin. Arvet on isot ja kaikkihan me tiedetään, mikä juttu tää on, mutta olo alkaa olla aika normaali sen suhteen. Ei tarvi enää pelata jatkuvasti lattialle putoilevien, aina hukassa olevien irtoproteesien kanssa. Mun tatuointikin pääsi ihan uusiin oikeuksiin kun puolet ei peity proteesin alle. Arvet vaalenee ja kun aika on oikea, otan tuohon tatuointiin lisäystä.
Kuntoutusohjeet sain fyssarilta, ja niitä oon noudatellut semi-ahkerasti. Alkuun jumppailin kotona kuminauhoilla, mutta sittemmin oon salilla soveltanut käsipainojen ja kinesis-laitteen käytössä noita liikkeitä.

Salitreeni on alkanut hyvin taas, tosin nyt oon ollut jäätävässä yskässä ja nuhassa jo yli viikon. Muuten on kyllä voimat alkaneet hiljalleen palautua, jopa yläkroppaan. Yritän olla turhautumatta, aina se ei ole kovin helppoa. :)

Toukokuun 22. päivä oli valmistujaiset. Olin vähän heikolla hapella vielä silloin, ja juhlasalissa istuminen teki tiukkaa. Samaten hyvin tiukalla oli juhlamekkokin, jonka sain turvotuksen takia juuri ja juuri kiinni! Jaksoin justiin sen verran, että saatiin todistukset käteen ja sen jälkeen käytiin syömässä opinnäytetyökaverin ja meidän miesten kanssa. Kotona oli ihanaa kun sai vetää tutun hupparin ja verkkarit päälle. :)

Toki piti kuvata, kun kerrankin olin hienona!

Työt alkoi sairasloman jälkeen 23.6. Osastolle oli kiva mennä, olinhan mä ollut siellä kahdessa harjoittelussa aikasemmin ja tilat ja työkaverit oli tuttuja ennestään.

Oma siskosisiliskokin on mulla työkaverina <3

Pientä alkuräpiköintiähän tässä on ollut ja on vieläkin, mutta päivä kerrallaan alkaa hommat tulla tutummaksi ja onneksi mulla on parhaat työkaverit, jotka auttaa ja opastaa tarpeen tullen.

Kesä oli sään puolesta vähän töks ja meni muutenkin liian nopeasti. En oon päässyt mereen uimaankaan ollenkaan!! Kerran käytiin siskon mökillä ja siellä uin altaassa muttei se ny ole sama asia. Onhan tässä toki aikaa vieläkin, ilmatkin on lämpimät, etten sanois suorastaan ahistavan kuumat.

Hirmunen väsy mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Kuten arvata saattaa, oon diagnonoisut itselleni jo leukemian ja keuhkometarit (koska yskä) ja vaikka mitä vaikka väsymys nyt voi johtua mistä vaan arjen jutusta. Ajatukset on kieltämättä pyörineet syövän ympärillä muutenkin viime viikkoina erään seikan takia, mutta se nyt on aina ollut niin. Välillä ryvetään pohjamudissa aiheen kanssa ja sit se taas jää ajatuksista pois pitkiksikin ajoiksi. This is my life.

Mulla on nyt kaksi vapaapäivää. Tänään on asioita hoidettavana mutta huomenna otetaan kuopuksen kanssa rennosti koko päivä. :) Teen lyhennettyä työlistaa, minkä ansiosta mulla on vähän enemmän vapaata kuin normaalisti. Tämä on oikein hyvä juttu näin. :)

Mistähän säki laihdutat?

Tuttu kysymys joka kerran kun olen kertonut tarkkailevani syömisiäni, lisänneeni liikuntaa tai rajoittaneeni herkutteluja. Tai yksinkertaisesti keventäneeni syömisiäni.
Ärsyttävää, niin ärsyttävää. Mistä säki laihdutat, varpaistako heko heko?? Se on yleisesti hyväksyttävä tokaisu ihmiselle, joka on ihannepainon rajoissa ja näyttää ehkä hoikemmalta kuin mitä oikeasti on.
Fakta on se, että mulla on ollut kaksi kertaa raskausajan diabetes, huomattavat sukurasitteet (kuten olen varmaan jo maininnut noin tuhat kertaa täälläkin), enkä missään nimessä halua ottaa riskiä että sairastuisin siihen enää ikinä. Meillä on lähisuvussa myös sydän- ja verisuonitautia, jota en myöskään halua. Mulla on takana rintasyöpä, jonka en halua uusiutuvan. Mun vatsan alue nyt vain kerää kaiken rasvan, jonka saan, ja se on kaikkein vaarallisin lihomisen muoto. On ihan se ja sama, miltä mun jalat tai käsivarret näyttää.

Laihoista kintuista ei hirveesti iloa ole jos kaikki läski on astetta korkeammalla.

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, oon siis aloittanut salillamme pyörivän viiden viikon pituisen LSB-kurssin. Ja multa kysytään miksi. No siksi. Mun ruokailut on viime kuukausina olleet aivan retuperällä, kuten olen täällä mäkättänyt. Mä tiedän hyvin tarkkaan miten mun tulisi syödä, jotta homma toimisi terveellisesti, olen huippuhyvä neuvomaan asiassa muita. Mutta mun itseni on ihan tajuttoman vaikeaa noudattaa noita neuvoja, vaikka hyvin tiedän, miten paljon se parantaa yleistä olotilaa ja koko elämänlaatua. Tunnesyömistä, sitähän se mulla on. Syödään koko viikonloppu hyväskää siksi kun mä OON ANSAINNU SEN. Niin just, oikein ansainnu. Mitä mä tarkalleen ottaen olen ansainnut? Se ähkyn ja sokerihumalan, jonka 2/3-purkillista Ben&Jerry's-jäätelöä aiheuttaa? Tönkön turvonneen olon, jonka kokonainen pizza, Bigmac-ateria tai kasa sipsejä ja puoli purkillista dippiä saa aikaan? Tähän pätee mun kohdallani todella hyvin sanonta "hetken hurmio, loppupäivän turmio" (en kyllä oo varma menikö se noin, mutta tuo kuulostaa aika nasevalta vai hä) Tai "minuutti suussa, kymmenen vuotta perseessä" (paitsi mun kohdalla tosiaan se on kymmenen vuotta vyötäröllä)

Noh, reilun viikon ajan olen nyt tehnyt niinku kurssilla opetetaan. Välittömiä huomioita on muun muassa turvotuksen laskeminen, mahakipujen reilunlainen lieveneminen ja energisyyden lisääntyminen. Syömistavat, joiden olen kuvitellut olevan tosi fiksuja ja terveellisiä, ovatkin piilopahoja kun asiaa tarkemmin funtsii. Eikä pelkästään hoikistumisen ja ulkoisen hyvinvoinin takia, vaan nimenomaan sen sisäisen hyvinvoinnin. En ajatellut sitä, miten esimerkiksi aspartaami ja keinomakeutetut ananasjaffat (johon olen koukussa) vaikuttaa vatsan vointiin, tai pelkästään hiilihapotetut vissyvedet. Hirvee määrä ilmaa mahaan. :O Tai kasvikset ja niiden vaikutus vatsaan. Oon ajatellut että niitä on hyvä syödä vitamiinien ja hoikistumisen takia, mutta en ole tullut ajatelleeksi niiden vaikutusta ruuansulatukseen. Vedenjuonnista nyt puhumattakaan. Asia on selvä kuin mikä mutta siltikään sitä ei ikinä muka muista toteuttaa. Ja kun vedät vesipullon esiin yleisellä paikalla niin johan saat silmienpyörittelyitä osaksesi "voi menis ny ton vesipullonsa kans".

Paljon parjattu parsakaali-parka joka on oikeasti ihan okei.

Tästä ei liene tarvetta edes sanoa mitään.

En siis ole "ryhtynyt" mihinkään nyt, en ole "ruvennut" millekään kuurille. Olen vain ajatellut että olis hyvä saada tuo keskivartalo terveelliselle mallille. Ja pidettyä se siinä. Koska mä haluan pysyä erossa noista kamalista taudeista ja vatsakivuista. Ja ähkystä.
En siis laihduta. Edes varpaista. Sitäpaitsi kurssin lämpösalissa tehdyt hikijumpat on supertehokkaita ja kivoja. Ryhmä on täynnä mukavia ihmisiä ja ohjaaja huippu.


Eilen kävi ilmi että tammikuun alkuun suunniteltu rinnan korjausleikkaus siirtyykin jonnekin hamaan kevääseen kirurgin puuttumisen takia. Ensin mua harmitti ja turhautti tosi kovaa, mutta asiaa hetken mietittyäni tulin ajatelleeksi sitä, miten paljon leikkaus ja siitä toipuminen olisivat haitanneet mun opintojen loppusuoran etenemistä. Mun olis pitänyt mennä suuntaavien opintojen teoriatunneille dreenipussien ja tikkien kanssa, ja viikolla 6, kun työharjoittelu alkaa, olisin vieläkin toipilas. Puhumattakaan siitä, miten väsynyt olisin ollut, kun kaikki opinnäytetyön tekemiset ja tentit olis pitänyt hoidella tuossa kaiken keskellä. Nyt saan hoidella koulujutut loppuun ennen leikkausta ja toipua kaikessa rauhassa ilman stressiä. Näin on paras. :)

Tänään mulla ja tytöllä on vapaapäivä. Nämäkin vapaapäivät loppuu pian kun mun loppuvuoden työharjoittelu alkaa. Sitten alkaa myös tyttären kokopäivähoito. Nautitaan siis viimeisistä hetkistä.
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Uutta virtaa laiskan reeniin

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä ohjatulta punttitreeniltä. Ja huh, jalat on kuin spagettia. :)
Olen täällä blogissakin paasannut motivaation puutteesta ja mielenkiinnon menettämisestä salitreeniä kohtaan. Olen saanut yliannoksen fitnestä joka puolelta, vaikka omaan treeniini sen ei edes pitäisi vaikuttaa mitenkään, noin niinku oikeesti. Kyllä se silti vaikuttaa, halusi tai ei. Kaiken tuon sairastelunkin jäljiltä on voimatkin huvenneet eikä ole oikein löytynyt enää uskallustakaan kovempaan treeniin, etenkään mitä jalkoihin tulee, varsinkaan kyykkäykseen. Meinasin heittää hanskat tiskiin, syömisetkin on taas olleet ihan miten sattuu, mulla saattaa olla jopa kuudenkin tunnin taukoa syömisten välillä jne.
Mun mies aloitti oman kunto- ja terveyskuurinsa, ja sen vierestä seuraaminen on tuonut oman ärsytyksensä omiin syömisjuttuihin, omat jutut tuntuu niin turhilta kun ei ole painoa pudotettavana enkä treenaa "mitään varten".
No, sunnuntaina päätin kuitenkin mennä salille. Olin ollut päivätolkulla taas niin hermo kireällä kaiken koulustressin takia, yhden vertaissiskon menehtymisen tuoman surun takia ja ihan vain oman turhautumisen takia. Tein jonkulaisen treenin ja sen jälkeen jäin juttelemaan salin omistajan kanssa tästä motivaatio-ongelmastani. Sain ehdotuksen henkilökohtaisesta valmennuksesta, jossa laitettaisiin perustukset kuntoon ja aloitettaisiin treeni uudelleen, pääpainona erityisesti tuo kyykky ja keskivartalo. Tai siis kyykkäyksessä tarvittavien lihaksien vahvistaminen; takareidet, pakarat ja keskivartalo. Mä en ole kehittynyt tuossa liikkeessä (enkä myöskään maastavedossa) viime syksyn jälkeen ollenkaan, joten joku siinä nyt mättää. Ja varmasti yksi ongelmistani on se, etten yksinkertaisesti ole uskaltanut laittaa niitä painoja lisää, kai mä kuvittelen kellahtavani pyrstölleni tai jotain. No, suostuin tähän valmennusjuttuun sitten, ja tänään oli eka yhteinen treeni. Ja voin kertoa etten ole koskaan ennemmin jalkatreenin jälkeen poistunut salilta tuolla tavalla suorastaan valuen. :D
Tein sellaisia kyykkyharjoituksia joista en tiennyt yhtään mitään aiemmin, ja selvisin niistä. :) Ja lopuksi vatsaliikkeitä, joita aina olen vältellyt niiden raskauden takia, mutta niin vain vahdittuna ja valvottuna nekin onnistui. Sain vielä kehut päälle. :)
Alan myös pitää ruokapäiväkirjaa nyt, jotta valmentaja näkee mitä syön, milloin syön ja missä lienee parannettavaa. (varmaan tällä hetkellä kaikessa lienee parannettavaa...).

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, odotan huomista jalkojen kipua kauhulla ja seuraavaa treenikertaa innolla. Jospa tämä mun hommani tästä nyt lähtisi uuteen nousuun. :) Eikä varmaan tarvi erikseen enää mainita sitä, miten hyvää tämä mun fysiikalle tekee. :)

Hikinen, väsähtänyt, kaikkensa antanut mutta iloinen. :)

What doesn't kill You makes You stronger

Noin se sitte sanoi mun yläselkä sopimuksen irti naks vaan. Kävin perjantaina lääkärissä narisemassa kun lapaluiden välistä, oikeanpuoleisen epäkkään ja niskan kohdilta on niin ***** kipeä ja kipu säteilee päähän asti. No sain kunnon tropit; lihasrelaksantteja ja kipulääkkeitä sekä käskyn ottaa kaikkea kolmesti päivässä muutaman päivän ajan. Sain myös kipupiikin jo paikan päällä. Niin ja treenauskieltoa noin viikon ajaksi.
Kotiin päästyäni otin relaksantin ja nukahdin. Illalla heräsin ihan takussa ja päätin että vastedes otan moiset napit vasta yöksi, sen verran kovaa se väsytti. Tulehduskipulääkettä oon ottanut kiltisti niinku lääkäri käski ja ehkäpä tuo kipu alkais jo hellittää.

Salille en ole nyt siis päässy taas koko viikkoon. Oon käynyt kävelylenkillä ja tänään kyykkäilin tässä kotona ja tein vatsoja. Auttoi muuten kummasti päänsärkyyn, joka vaivas mua heti aamusta asti. :)
Päätin nyt myös alkaa käydä joogassa uudelleen. Meidän salilla kun tuota joogaa on maanantaisin. Se on aina tehnyt hyvää, kunhan vain pääsisin säännöllisesti paikalle. Oon nyt niin kauan vetänyt pelkästään kovaa punttitreeniä, että alan olla aika romuna joka puolelta. Lihashuolto on nyt paikallaan ja joogahan on just maailman ihaninta. <3

Koulu on lähtenyt käyntiin nitkahdellen. Mulla meinaa motivaatio olla edelleen pakkasella ja mun pitää oikein potkaista itseäni joka päivä, että tajuan miten tärkeää tuo opiskelu mulle oikeasti on. Sain jopa myönteisen ennakkopäätöksen aikuisopintotuestakin, joten mun ei ehkä sittenkään tarvii käydä töissä opiskelujen aikaan. Nyt pitää vain laittaa se varsinainen hakemus vetämään että se ehtii tulla ennenku mun kotihoidontuki loppuu maaliskuussa.

Oon huomannut olossani noin muuten ihan positiivista muutosta. Kun aloitin nuo d-vitamiinilisät, on jaksaminen kasvanut huomattavasti ja mielialakin on korkeammalla. Ollaan ulkoiltu lasten kanssa aika paljon, ja välillä on ollut ihan upea ilmakin. Ihanaa kun on pakkasta ja vähän luntakin tullut. Toivottavasti pysyy.

Eilen illalla eksyin selailemaan yhden nettikaupan sivuja. Samaisesta kaupasta tilailin kuopuksen odotusaikana imetysliivejä ja raskaustukivyön ynnä kestovaippoja sun muuta ihanaa. Kun avasin imetysaiheisen sivun, meinasin ruveta itkemään. Muistin ihan selvästi sen tunteen kun niitä sivuja aikoinaan, ennen tietoa mistään syövästä, selailin ja haaveilin tulevasta vauva-ajasta imetyksineen. Sitten samantien muistin tunteen heti sen jälkeen, kun olin saanut tietää että tulen menettämään toisen rintani sekä mahdollisesti myös henkeni ja vauvan hengen. Kun mua pelotti niin kovaa etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Ja sitten muistin sen tunteen, kun oli varmistunut että tyttö saa olla mahassa niin kauan että on valmis syntymään ja että kaikki tulee menemään kaikesta huolimatta tosi hyvin. Muistan sen ilon, mutta muistan myös haikeuden siitä, kun vauva-ajasta ei tulisikaan sellainen kuin olin toivonut. Tytön ensimmäiset neljä kuukautta mä olin kokolailla sumussa. Mutta, kaiken päälle mieleeni tuli kuitenkin se turvallinen tunne, kun hoitojen loputtua tajusin että tässähän me molemmat hengissä ollaan. Tyttö sai tissin sijaan korviketta pullosta ja kasvoi oikein hienoksi neitoseksi. Mulla vaihtui imetysliivit proteesiliiveihin, mutta sainpa pitää henkeni.

Tuollaiset tunnemyrksyt kuuluu vieläkin välillä mun elämään. Ne saattaa tulla ihan puskista, aivan yllättäen, eikä tarvitse kuin pienenpienen kimmokkeen jostain asiasta, joka vähääkään muistuttaa noista ajoista. Onneksi niitä myrskyjä tulee nykyään aina vain vähemmän. Ja onneksi mulla on paljon tallennettuja muistoja noista ajoista, niin saan aina niitä katsella ja muistella sitä, että meillä oli kuitenkin ihan hyvät ensimmäiset yhteiset kuukaudet. :)

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Ehjä selkä ja punttisalijuttuja

Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))

Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.

Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.

Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.

Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)

Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.

Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)

Iso päätös - kuin kivilasti olisi pudonnut niskasta

Pitkällisen mietinnän ja harkinnan jälkeen olen päätynyt siihen, että jätän syksylle suunnitellun korjausleikkauksen väliin.
Syitä tähän on monia. Esim ajankohta; alkusyksyllä alkaa meidän 6-vuotiaalla ekaluokka ja mullakin alkaa taas koulu, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa jaksaakseni nämä asiat. En halua olla kivulias toipilas, joka ei pysty saattelemaan lastaan ensimmäisille koulumatkoilleen.

Toiseksi, pelkään yli kaiken tulehtuvia leikkaushaavoja. Rinnanpoiston yhteydessä tullut haava tulehtui, sain antibioottikuurin ja haavanhoito-ohjeet (tulehtunut haava aukesi ompeleidenpoiston jälkeen). Sytostaattien loppumisen jälkeen minulle tehtiin tähystyksellä eräs toinen pienehkö toimenpide, ja molemmat pienet haavat tulehtuivat niinikään. Taas olin kovaa kipeä ja sain antibiootit ja lisäharjoitusta haavanhoidosta. En uskalla ajatellakaan, miten kävisi korjausleikkauksen jälkeen, kun haavoja olisi kaksi, joista toinen olisi kämmenen kokoinen ja toinen kyljestä kylkeen. Itse haavat eivät pelota, mutta se, että ne hyvin suurella todennäköisyydellä tulehtuisivat, ei kamalasti houkuta.

Kolmanneksi, mä voin tällä hetkellä tosi hyvin, ainakin fyysisesti. Olen sopeutunut tämänhetkiseen olotilaani melkoisen hyvin ja olo on rauhallinen. Peilikuva ei enää ahdista. Pystyn elämään proteesieni kanssa (jollei ajatella sitä, että ne on aina hukassa)
Pystyn ja jaksan harrastaa liikuntaa; käydä salilla ja juoksemassa sekä uimassa. Ei vaadi suurtakaan pokkaa esiintyä esim uimahallin suihkutiloissa tämännäköisenä; arpi on siisti ja terveen näköinen. (niin terveen kuin nyt vain tässä tilanteessa mahdollista on). Leikkauksen jälkeen menisi taas pitkät ajat ennenkuin haluaisin tai kehtaisin näyttäytyä missään ilman yläosaa. Ja tässäkin tullaan taas siihen aiemmin mainitsemaani tulehdus-asiaan; jos ja kun haavat tulehtuisivat, en pääsisi pitkään aikaan esim uimaan. Puhumattakaan yleiskunnon laskemisesta.

En voi myöskään olla varma siitä, että leikkauksen lopputulos olisi sellainen, mitä haluan. Tiedän, koskaan ei voi olla varma mistään ja tiedän myös sen, että minut leikkaisi taitava ammattilainen joka varmasti osaa asiansa. Silti, kun koskaan ei voi tietää. Jokin voi mennä pieleen ja lopputulos voi olla vaikka mitä. Sen verran perfektionistia minussa on, että jos kerran vien kehoni leikeltäväksi ja muokattavaksi, minun on oltava varma siitä että lopputulos on todellakin sitä mitä haluan. Ja koska mistään ei voi olla varma, miksi ottaisin riskiä - kun kyseessä ei todellakaan ole mikään välttämättömyys esim terveyden kannalta.
Ja nyt puhun siis vain ja ainoastaan omasta puolestani. En todellakaan ole tämänkaltaisia leikkauksia vastaan. Myös näkemäni kuvat korjausleikatuista rinnoista ovat pääasiassa olleet siistin ja hyvän näköisiä sekä onnistuneita.
Voihan olla, että haluan leikkauksen myöhemmin. Siksi poistatinkin itseni vain leikkausjonosta; lähete on edelleen olemassa. Ehkä jossain vaiheessa olen toista mieltä ja silloin ehkä ajattelen asiasta toisella tavalla.
Nyt keskityn voimaan hyvin, olo on monella tapaa hyvin helpottunut. :)

Kaikki on hyvin!

Kävin torstaiaamuna vatsan CT:ssä ja jäin odottelemaan tuloksia. Sainkin ne jo eilen iltapäivällä, soitettuani ensin pari pyyntöpuhelua. :)
KAIKKI HYVIN!!!!! Ei mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa; itse asiassa ne muutokset, jotka ultrassa näkyivät, näkyi CT-kuvissa erilailla. Normaaleja kystia löytyi kyllä, mutta ne ei tosiaan ole mitään vaarallisia ja seuranta riittää.
 Voitte uskoa että mun hartioilta putosi satatuhatta kiloa painolastia! Nyt mä voin hyvillä mielin aloittaa työharjoittelun maanantaina. Mun elämä jatkuu, saan olla terveenä. Voi taivas sentään miten tuo lause on taas kerran saanut niin vahvan merkityksen mun mielessä. <3

(kuva täältä)

Kunnon- ja mielialankohennusta

Hups, sori! Edellisestä postauksesta onkin kulunut kuukausi. Mulla ei ole edes mitään syytä miksi näin on käynyt, en vain ole jaksanut eikä ole huvittanut päivittää kuulumisia.
Aika rankkoja aikoja on ollut, mä itse oon havainnut outoja kipuja ylävatsallani ja olenkin niiden tiimoilta menossa tapaamaan onkologia ensi viikolla. Toivottavasti saan lähetteen ylävatsan ultraäneen. Tuskin siellä mitään pesäkkeitä kasvaa, mutta jostain nuo kivut johtuvat. Ehkä syy selviää pian.
Uusiminen/leviäminen on ollut mielessä todella paljon. Varsinkin nyt kun kipujakin on. :(

Olen koittanut nyt kunnostautua salilla käymisen ja muunkin liikkumisen suhteen. Ainakin kahdesti viikossa, hyvinä viikkoina kolmestikin, oon käynyt salilla, jumpassa tai vesijuoksussa. Salitreeniin sain aivan uutta puhtia pienellä ruokavalion muutoksella (lisää proteiinia!!) ja karkkilakon aloittamisella (pari viikkoa ilman!!) sekä miehen kannustuksella isompien painojen käyttämisestä. Jaksan aivan ihmeen hyvin, painoja on jokaisessa tekemässäni sarjassa jopa pari pykälää enemmän ja hyvin nousee. :) Juoksukin sujuu mukavasti, tosin sisätiloissa juoksumatolla. Huomaan nauttivani kovemmasta treenistä ja jopa aiemmin vihaamani hien virtaaminen on alkanut "kuulua asiaan". Toivon todella että tämä energian lisääntyminen on pysyvää, olo on hyvä. Nuo ikävät ajatukset syöpään liittyen pysyy aisoissa kun on muuta mietittävää. Ja vaikken saisikaan laihtua nyt, pieni yleiskunnon kohentaminen, lihasten kasvattaminen ja kehon muokkaaminen ei liene haitaksi edes mulle.

Ulkona on ihan järkyttävä ilma. Oltiin toivottu pääsevämme pihalle tänään; meidän kuopus on ollut tosi kovaa kipeänä koko hiihtolomaviikon eikä pihalle olla päästy. Nyt kun tyttö alkaa olla kunnossa ja kuumekin on pysynyt pari päivää poissa, olisi ollut niin kiva mennä vaikka pulkkamäkeen. Vaan eipä tietenkään; ulkona tuulee täysillä ja lumipyrykin on mukavan sakea. :/
Ehkä huomenna sitten.
Nyt mukavaa lauantaita kaikille! Yritän päästä päivittelemään useammin. :)

Kuva lainattu täältä

Ajatukset laukkaa.. taas.

Turussa tuli käytyä torstaina. Ajettiin viisi tuntia lumisateessa ja itse tapaaminen lääkärin kanssa kesti yhteensä noin 10 minuuttia. :D No, asiat tuli selväksi tuossakin ajassa. Kesällä käyn vatsan alueen verisuonitutkimuksessa ja syksyn alkupuolella on sitten itse leikkaus. Ja vatsan alueelta tosiaan otettaisiin ainekset uuteen rintaan. Laihtua ei nyt pidä, mutta kuntoani ja kropan notkeutta mä kyllä haluan kohentaa. Toisaalta aika ihanan rentoa, pitää nyt kuitenkin katsoa ettei lihomaankaan alkais, eikai sekään hyväksi ole.
Karkkilakot tulee ja menee. En mitenkään meinaa pysyä erossa karkeista, jotensakin tuntuu siltä etten taida niin halutakaan juuri nyt. Ikävästi omatunto soimaa kuitenkin, kun tiedän ettei sitä sokeria pitäisi naamaansa tunkea.

Uusiutumisen pelko iskee taas sillointällöin. Missä vaiheessa mun pitää osata varautua siihen, että mun kropasta voi löytyä metari? Miksi mä olisin niin onnekas että uusiutumista ei tulisi? Toisaalta mulla on sellainen tunne että tämä voisi nyt olla tässä; ettei syöpää enää tulisi.. voi kunpa uskaltaisin tuohon tunteeseen luottaa. Kaikenlaisia kolotuksia on siellätäällä kokoajan ja mielikuvitus laukkaa.
No, mulla on nyt rinnankorjausleikkaus edessä, pakko yrittää pyyhkiä pelot mielestä ja koittaa keskittyä nauttimaan hetkestä (jatkuvaa opettelua).

Lihasjumi & malttamatonta kevään odottelua (ja huomisen)

Olo on kuin seipään nielleellä. Viime viikolla mun oikean lavan takana oleva lihas meni jumiin ja kipeytyi tosi kovasti. Viikonloppuna se oli jo ihan ok ja siedettävä, mutta nyt se on taas eilisestä lähtien ollut todella jumissa, koko yläkroppa tuntuu olevan ihan jäykkä ja niin saamarin kipeä. Pää ei käänny kunnolla, yöllä ei saa minkäänlaista nukkuma-asentoa jne. Burana ei juurikaan auta. Tänään olis pitänyt mennä joogaan, jonka sain pitkästä aikaa taas viime viikolla uudelleenkäynnistettyä (johtuukohan lihasjumi siitä??), mutten mä nyt tällä selällä voi taas mihinkään lähteä.
Maanantaiaamuna kävin juoksemassa, jonka jälkeen mun lonkat oli niin kipeät ettei tosikaan. Siis varsinainen raihnainen mummeli. Oon hyvin taipuvainen syyttämään saamiani hoitoja ja tamofeenejä näistä nykyajan vaivoistani, ennen noita aineita en tämmösistä kärsinyt. (joojoo tiedetään, puntarissa painaa terveys ja hengissäolo enemmän kuin pikkuvaivat eikä pitäisi valittaa jne jne) Mä nyt oon kuitenkin päättänyt että jotain liikuntaa on harrastettava ja tässä mietinkin, että mitäs seuraavaksi. Selkäystävällistä vesijuoksua?
 Ostin tulppaanikimpun! <3 Vaikka vedellään vasta tammikuun loppua ja ulkona pyryttää lunta vaakatasossa, nuo ihanat kukat tuo silti kevään tuntua tähän kotiin.

Huomenna on sitte lähtö Turkuun. Menen illalla siskoni luo ja aamulla startataan aikasin aikasin matka. Onpa ihanaa päästä lähtemään, tätä on ensinnäkin odotettu kuin kuuta nousevaa, ja toisekseen, kiva saada vaihtelua arkeen.

Sinulle, katala kaverini syöpä

Sinä liityit elämääni ilman lupaa. Salakavalasti, varkaan lailla ankkuroiduit rintaani ja aloit kasvaa lupia kyselemättä. Ollessani onnellisimmillani, odottaessani viimeistä vauvaani, näyttäydyit. Pysyit hievahtamatta paikallasi, oireettomana ja hyvin huomaamattomana. Yritit levittäytyä muuallekin kehooni, ja siinä onnistuitkin, hieman. Kunnes sinut saatiin kiinni. Sinut poistettiin mun kehostani, sinun etäkaverisikin poistettiin, ja kaikki mahdollinen kasvualusta ympäriltänne. Ja mä ja vauva pysyttiin sustakin huolimatta hengissä, vaikka sinulla paskiaisella oli meidän varalle muut suunnitelmat. Kun sinut oli leikelty ja juurtajaksain tutkittu ja paljastettu, toivon, että sinut poltettiin kuumaakin kuumemmassa uunissa.
Mun kehooni lykättiin kovia myrkkyjä siltä varalta että sinulta olisi unohtunut jotain mun kehoni sisään. Jos jotain olikin, ne toivon mukaan kuolivat niiden kuuden myrkkytykityksen aikana.
Sinusta, syöpä, ei siis pitäisi olla enää mitään mun kehossani jäljellä. Ainoastaan ajatuksissa. Olet sen verran kusipää tyyppi, ettet varmaan koskaan jätä mun mieltäni kokonaan rauhaan. Hetki hetkeltä mä olen kuitenkin vahvempi ja vahvempi, sinun yläpuolellasi.
Tässä kuussa tulee sinun kiinnijäämispäivästäsi kaksi vuotta. Samaten kaksi vuotta tulee kuluneeksi siitä kun sinut hävitettiin lopullisesti. En aio julistaa noita yksittäisiä päivämääriä enää, en aio suoda sinulle kunniaa sillä, että annan diagnoosipäivämäärän vaikuttaa itseeni enää millään lailla.
Kuun lopulla menen kirurgin luokse juttelemaan toimenpiteestä, jolla mun kehoni saadaan takaisin omanlaiseksi. Sinä et kuulu siihen suunnitelmaan.
Ajattele, syöpä, sinä olet kuollut ja kuopattu ja minä jatkan elämääni, toivun ja eheydyn. Sinä et, ainakaan tässä kehossa. Pari vuotta kun kuluu, sinua ei toivon mukaan tarvi ajatella enää sitäkään vähää. Mahtaa tympäistä.
En arvosta sinua, en pelkää sinua, olet mulle yhtä rakas kuin vieraan koiran jätöskasa katuojassa. Ei olisi kannattanut tulla kokeilemaan mua. <3

(kuva täältä)

Joulu meni, tänk gaad.

Nyt on vihdoin joulun hulinat ohi. Meillä oli oikein mukava joulu, paitsi että mulla oli tosi huono olo tapaninpäivänä ja yrjötauti iski eilen hra eskarilaiseen. Nyt ollaan toistaiseksi taas jonkunlaisessa kuosissa, tosin mulla kyllä nokka vuotaa edelleen.
Tapaninpäivänä, ennen huonotuksen iskemistä, kävin salilla. En nyt sitte treenannut käsivarsia ollenkaan, kipu on kyllä hieman helpottanut mutta varsinkin yön jälkeen kiukutteleva jänne tuntuu erityisen kireältä. Ja kipeältä. Tämä on ilmeisen yleinen vaiva vertaissiskojen keskuudessa, ja vaaraton. Venytellä pitää ja hieroa varovasti, varmaan on hyvä ottaa yhteys fysioterapeuttiinkin jollei ala helpottamaan.
Tänään kävin pitkällä kävelylenkillä, ja sen seurauksena nenä alkoi vain vuotaa kahta kovemmin. Muuten oli oikein virkistävää.
Karkinsyönti loppui ekaan joulupäivään! Herkutellut toki olen, Lidlin jätskillä ja juustonaksuilla, ja tietty raakasuklaalla. Mutta varsinaisia sokerihöttönameja en ole enää suuhuni pistänyt.
Mulla alkaa olla malttamaton olo korjausleikkauksen odottelun kanssa. Vaikka mä tiedän, että leikkausta voi joutua odottelemaan kauankin, silti oon jo erittäin innoissani asiasta. Kävelen rintsikkahyllyjen välissä ja mietin mitä kaikkea shoppailenkaan sitten kun voin niitä taas käyttää. Siis tavallisia liivejä. Voinhan mä nytkin tietty, tarraproteesin kanssa, muttei se mun mielestä ole sama asia. Proteesiliivit tuntuu ärsyttäviltä, rumilta ja typeriltä, tavisproteesi vielä typerämmältä.
Paree nyt kuitenkin ottaa jäitä hattuun ja koittaa kestää vielä tovin näillä varusteilla. Niin ja tietenkin toivoa ettei syöpä tule tässä välissä takaisin, olispa huonoa tuuria. Ehkei se tule. :)

PUHDASTA!!!

Toisen vuosikontrollin mammografiassa ja ultrassa pelkkää puhtautta!! <3 Oon niiiiiin onnellinen!
Verikokeiden tuloksia vielä odotan, ehkäpä nekin on kunnossa. :)

Hyvinvointipäätöksiä

Tässä vuosikontrollia odottaessa aloin taas miettiä tulevaisuuttani ja terveyttäni. Mä onnistuin vuosi sitten niin hienosti parantamaan tapani hyvinvoinnin saralla; söin oikein ja liikuin paljon. Nyt kesän ja syksyn jäljiltä oon ihan läsähtänyt. Kaiken huippu oli nyt tuo sokerilakon lopettaminen. Ajattelin fiksusti, että "jouluun asti saan syödä nameja mielinmäärin ja sit taas palaan ruotuun". Justiin joo. Kyllä se nyt on taas nähty; muutenkin on tuo syöminen luiskahtanut ihan mihin sattuu ja sitä mukaa kun energisyys on vähentynyt, on myös liikunta vähentynyt.
Joulu tai ei, nyt on tartuttava toimeen. Helkkari soikoon, jo pelkästään mun terveenä pysymisen kannalta se on ensiarvoisen tärkeää. Kyllä on kumma miten voimakas tuo sokeriaddiktio voi olla.
Sitäpaitsi mun pitää olla hyvässä kunnossa mahdollista tulevaa korjausleikkaustakin ajatellen. Laihtua mun ei nyt pidä, mutteikai se nyt sitä tarkoita että rapakuntoon pitää itsensä hommata?
Miehen kanssa juteltiin asiasta ja hän on samoilla linjoilla oman kuntonsa kanssa. Aiemmin aktiivisesti salilla treenanneena ja sittemmin myös läsähtäneenä, mies tietää tarkalleen mun ajatukset ja keskustelun tulos oli täydellisen yksimielinen. Molemmat aletaan nyt tästä hetkestä lähtien pitää huolta itsestämme ja toisistamme. Mies palailee omalle salilleen ja minä aktivoidun omalla salillani. Ja ruokavalio muuttuu normaaliksi.

Karkkilakko alkakoon huomenna. Mä pitäydyn raakasuklaassa ja väh. 70% suklaassa, mies ei taida piitata niistä. Hus kaikki mahdolliset syöpäsolut, mä ajan teidän pellolle kehostani!
(eikös siihen häätövallankumoukseen kuulunut jotkut kaalitkin...?)