Leikkauskertomusta ja muita sairasloman juttuja

Noin se vain aika hujahti. Sairaanhoitajan opinnot tuli suoritettua viimeistä myöten ja rinnankorjausleikkauspäivä koitti.
Leikkaus tehtiin siis 11.5., eli maanantaina. Edellisenä yönä en juurikaan ollut nukkunut, jänskätti niin kovaa. Aiempina päivinä en ollut oikeastaan edes miettinyt koko leikkausta, kun kaikki kouluun liittyvä vei ajatukset. Sunnuntaiyönä oli sitten hyvää aikaa panikoida.
Maanantaiaamuna piti preoperatiivisella osastolla olla 7.15 ja täysin tyhjin vatsoin tietenkin. Siellä hoitaja valmisteli mut leikkaussalia varten ja joskus puoli yhdeksän aikaan sit lähdettiin saliin.
Leikkaushoitajat ja nukutuslääkäri olivat tosi mukavia ja rauhoittelevia, kun minä taas jännityksissäni lauoin kaikenlaista typerää suustani. Mahtoivat olla helpottuneita kun sitten hiljenin Diprivanin hiipiessä suonta pitkin.
Leikkaus tehtiin siis selän puolelta rinnan paikalle käännetystä kielekkeestä, joka koostuu leveästä selkälihaksesta ja ihosta ja ihonalaiskudoksesta. Alunperin mulle piti laittaa myös implantti, mutta kirurgi jätti sen laittamatta, koska omat kudokseni riittivät kuulemma oikein hyvin (eli mulla on selässä tarpeeksi läskiä!). Luomuna siis mennään, en voi valittaa!
Heräsin heräämössä ja kello taisi olla jotain kahden paikkeilla. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin, joku sanoi. Ihmisiä tuli ja meni, heräämöhoitaja kävi välillä katsomassa ja antoi lisää lääkettä kun pyysin. Kivut oli välillä tosi kovat mutta onneksi lääke auttoi. Aiemmin olen kärsinyt kovasta pahoinvoinnista nukutuksen jälkeen, mutta nyt olin saanut pahoinvointilääkettä, eikä huonoa oloa tullut. Se oli tosi hyvä juttu. Taisin vielä heräämössäkin pölistä kaikenlaista typerää ainepäissäni.
Viiden aikoihin tulivat hoitajat hakemaan mua osastolle ja mullakin alkoi taas pää hiljalleen toimia.

juuri osastolle saapuneena, hippasen verran pyörryksissä

Nuokuin koko illan, laitoin viestiä ja soittelin lähimmille. Hoitaja kävi vähän väliä touhuamassa, mutten juurikaan muista mitä. Yöllä nukuin tosi huonosti, tunnin mittaisia pätkiä. Päätä särki enkä saanut millään hyvää asentoa (valittavana oli joko selkä- tai oikeakylkiasento, hirveen kauaa ei tuota liikerataa huvita toistella ennenkuin alkaa niska puutua). Ulkona satoi kaatamalla ja sade hakkasi ikkunalautaan.
Seuraavana aamuna alkoi jo vähän elämä voittaa ja ajatus kulkea. Kivut oli edelleen välillä kovia, mutta huomattavasti helpommin siedettävissä. Kovaa kipulääkettä en sitten enempää tarvinnutkaan. Uusi rinta ja haavat tarkistettiin neljän tunnin välein ja sain tukiliivinkin, jota mun tulee nyt käyttää yhteensä 4 viikkoa.
Olo voimistui kokoajan ja pääsin liikkeellekin; kävelin fysioterapeutin kanssa osaston puolella. Sain kiitosta nopeasta voimistumisestani ja kotiuduinkin jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, vaikka yleensä tämänlaisen leikkauksen jälkeen ollaan kolmisen päivää osastolla.
Olinhan mä kipeä ja räihnänen kotonakin ja oleminen haavadreenin ja tiukan tukiliivin kanssa oli lähinnä ärsyttävää. Yöksi otin tramalin jonka avulla kivut kyllä pysyi poissa ja unikin maistui oikein hyvin (!!), seuraavana päivänä olin vielä neljän aikaan ihan pää pyörällä. Ei liene tarvetta mainita, että kyseistä rohtoa en enää suuhuni laita!! Eikä kyllä ole ollut tarvettakaan, panadol-burana-linjalla ollaan pärjätty hyvin. Haavat on siistit ja kipua aiheuttaa lähinnä jumissa oleva terveen puolen yläselkä sekä dreeniputken aukko (kompuroin typerän dreeniletkun kanssa kaiken aikaa, unohdan sen olemassaolon jatkuvasti, kunnes se taas jämähtää jonnekin ja repäisen itseni kunnolla..!)
Huomenna se pitäis saada pois, kun vain vuoto hiipuis sen verran että sen uskaltais poistaa.

arpi

No, uusi rinta sen sijaan on kiva. :) Hirmusen arka se ei ole, hyvin on verenkierto lähtenyt käyntiin. Turvoksissa se edelleen on, ja tukiliivi on välttämätön siksi, että se muokkaantuu oikeanlaiseksi. Kuulemma ajan kanssa se laskeutuu normaalille paikalleen, nyt vain täytyy luottaa siihen että maan vetovoima tekee tehtävänsä tässäkin asiassa!
En malta odottaa sitä, että saan pitää taas olkaimettomia ja avonaisia yläosia ja normaalien ihmisten uimapukua!! <3
Eiköhän tästä taas nousta pikkuhiljaa. Vaikka kyllä mua suututtaa tämä oma voimattomuus ja avuttomuus. Mitään en jaksa/saa/voi tehdä ilman että pitää jossain kohtaa pyytää apua. Viikon päästä saan alkaa nukkua taas vasemmallakin kyljellä, sitä odotan kuin kuuta nousevaa. 
Ihanaa oli kun jaksoi taas vähän huomioida omaa ulkonäköään ja laittautua, ei ollut enää niin potilasmainen olo.

Odotan kovasti myös sitä, että pääsen taas liikkumaan. Tässä kevään aikana ajatukseni liikunnan suhteen on muuttuneet jonkun verran. On ollut aikaa miettiä asiaa (eikä ole ollut aikaa käydä salilla) ja sitä, mitä mä liikunnalta oikeastaan loppupeleissä haluan. Eipä se nyt vieläkään sen selvempää ole, kuin että se hyvä olo ja terveenä pysyminen on tärkeintä. Voisin ihan todella tutustua paremmin salimme ryhmäliikuntatarjontaan, uskon että löydän jotain mistä tykkään. Joogan lisäksi. <3

kuva täältä

Ärsyyntyminen turhanpäiväisiin, aiemmin mulle mukatärkeisiin asioihin, on alkanut kasvaa, enkä voi sille mitään. Kai tämä on jotain henkistä kasvamista oman itseni kanssa ja sen kanssa on vaan elettävä.

Tulevan viikon perjantaina on meidän valmistujaispäivä! Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä olen saavuttanut ja olen huisin ylpeä itsestäni ja ryhmäläisistäni! Kauheasti on ollut töitä ja muistettavaa, ja nyt yhtäkkiä voin todeta, että kaikki on suoritettu ja palautettu. Hyvin kummallinen tunne. Tykkään silti. :) Suurin saavutus oli opinnäytetyön valmistuminen ja sen esittäminen. En olisi voinut uskoa että sekin tulee joskus valmiiksi ja esitettäväksi, mutta niin sekin vain tuli ja meni. Saatiin vieläpä hyvää palautetta! :)
Nyt vietän vielä reilun kuukauden ajan sairaslomapäiviä ja heti juhannuksen jälkeen alkaa työt kirurgisella osastolla. Valmiina sairaanhoitajana. :)

Vielä vähän mainostusta tähän loppuun; ylläolevassa kuvassa näkyvän Siskorusetin voi tilata Sinellin verkkokaupasta (10€) ja samalla voi tukea Siskot - syöpäkuntoutujat Ry:n toimintaa. Tässä linkki sivustolle. :)

Oikein kaunista alkavaa uutta viikkoa kaikille! <3

On taas tammikuu

Taas eletään tammikuuta, tällä kertaa jopa 2015. Mä sitten näin tämänkin vuoden vaihtumisen!
Näihin aikoihin tulee aina tutut ajatukset mieleen neljän vuoden takaa. Väistämättä, vaikka yrittäisin sivuuttaa. Niinpä annan itselleni luvan fiilistellä ja muistella asioita; vuosi vuodelta ne tekee vähemmän kipeää mutta aina vaan jaksaa kyynel pyrkiä silmäkulmaan.
Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen elossa ja odotan tulevaa korjausleikkausta. Olen melko hyvässä fyysisessä kunnossa eikä stressikään kamalasti paina, vaikka tässä kaikki ainekset siihen olisi. Lasten jutut, miehen jatkuvasti elävä työtilanne, omat koulujutut.. yksi vertaissiskoni on taas poistunut tämän inhottavan taudin uuvuttamana, se on surettanut ja ahdistanut tosi paljon välillä. Ikävä on, ja tuntuu epäreilulta. Onneksi mulla on rakkaiden miehen ja lasten lisäksi ihania ystäviä ja punttisali. Juskaa unohtamatta. <3
Opintoni on loppusuoralla, valmistun keväällä jos kaikki menee suunnitellusti. Enpä olis ihan heti uskonut tähän pisteeseen pääseväni, kun siloin aikoinaan pähkäilin, mitä jäljelläolevalla elämälläni tekisin. Ajatus korkeakouluopinnoista tuntui pelottavalta ja vaikealta. Niinpä vain oon suorittanut kaikki kurssit ajallaan ja saanut jopa melko hyviä arvosanojakin ja arviointeja työharjoitteluista (joissa olen toki viihtynytkin jokaisessa). Viime viikolla oltiin opinnäytetyön ohjauksessa, kun mun mieleen yhtäkkiä kajahti: "hei, me tehdään lopputyötä ja me oikeesti selvitään tästä!!" Huh, sydän alkoi jumputtaa. :D Paljon on toki vielä tehtävää jäljellä ja parin viikon päästä alkaa viimeinen ja pisin työharjoittelu.

pöö

Hyvivointikurssi tuli ja meni. Paino ei sen kummemmin tipahtanut, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan sain vatsalihaksiini hyvin kestävyyttä ja voimaakin, sekä paljon kullanarvoisia, toimiviksi todettuja neuvoja. Ja muutama senttikin lähti. :)
Jatkuviin mahakipuihin olen päättänyt nyt kokeilla ihan kunnolla gluteenin välttämistä. Parin päivän jälkeen olen huomaavinani ettei maha tosiaan ole kipeä eikä turvonnut, kuten se tapaa tähän aikaan vuorokaudesta yleensä olla. En tiedä, johtuuko syömisistä vai mistä, se jää nähtäväksi. Toivottavasti asia olisi näinkin helposti korjattavissa.
Karkit ja makeat herkut jäi jouluun, tapaninpäivän jälkeen en ole niihin koskenut. Aina välillä tekee ihan täysillä mieli suklaata ja marmeladeja, mutta ihan mukavasti olen selvinnyt. Enkä aiokaan mitään täyslakkokieltolakia itselleni asettaa; jos kyläpaikassa tarjotaan pullaa, voin ihan hyvin pienen semmoisen ottaa. Paitsi karkkeja en ota silloinkaan. :)

kuva täältä

Salilla menee mukavan tasaisesti, mulla nyt ei ole mitään tiettyä tavoitetta, muutakuin se että voin hyvin ja pysyn kunnossa. Treenaan kolmijakoisesti, mutta välillä käyn jumpassa tai joogassa. En stressaa enää, se ei aiheuta muutakuin pahaa oloa ja päänsärkyä. Sitäpaitsi liikkeet menee paljon paremmin perillekin kun ottaa vähän rennommin ja unohtaa punttien kilonumerot.

uudet salipökät <3

Eipä mulla muuta. Seitsemättätoista päivää odotellessa. Kyllä mä sen tänäkin vuonna selvitän.

Ihana, ihan tavallinen elämä

Mikäs tässä nyt onkaan sitten se tärkein asia? Lapset, perhe, aviomies, onnellisuus, tasapaino? Vai se, että näyttää hyvältä muiden silmiin, koti on siisti ja hieno ja ennenkaikkea omistus-sellainen, upea uusi auto ja kolme kertaa vuodessa tehdyt ulkomaanmatkat?
Jälkimmäiset on niitä, joista mä voisin vain haaveilla. Sillä erotuksella, että vaikka työtilanne sen sallisikin, en edes haluaisi omaa taloa. Asutaan vuokralla ja tullaan varmaan loppuikämme asumaankin. Tässä on helppo ja huoleton olla. Meillä on kaikki se, mitä omalta asunnoltakin voisimme koskaan haluta, omasta pihasta kodinhoitohuoneeseen. Meiltä vain puuttuu iso velka niskasta. Olen aiemmin asunut omakotitalossa isompien lasten kanssa ja voin sanoa että se ei ollut mua varten. Toisaalta mua pidetään hulluna kun sanon että tykkään asua tässä. Miten kukaan nyt voi vapaaehtoisesti haluta asua vuokra-asunnossa? Niin. Me voidaan.
Auto on vanha romu, ei todellakaan ylpeilyn aihe, mutta se on meidän oma, siitä ei ole enää pitkään aikaan ollut maksuja. Se toimii, on luotettava ja vakaa, sillä pääsee paikasta A paikkaan B. Ilmastointi vois toki olla kiva näillä helteillä, onneksi kesäkään ei kestä ikuisesti. ;)
No sitten se ulkonäkö. Voisiko 37-vuotias neljä lasta synnyttänyt, rintasyövän sairastanut ihminen opetella olemaan tyytyväinen itseensä? Vois ehkä opetellakin. Omaan silmään peilikuva on ihan ok, ei ole ylipainoa ja keho on niin terve kuin se voi tässä tilateessa olla. Päähän istutettu mielikuva niin ja niin pienestä kropasta, näin ja noin pienestä puntarinlukemasta ja vaatteiden kokonumerosta on aika sitkeässä. Mua ärsyttää suunnattomasti kun en mahdu enää kokoon 36. Kokoni on jo vuosikaudet ollut 38. Hui mikä muutos pahempaan.

Kuva täältä

Mietin tässä taannoin sitä painolukemaakin. Mun paino on pysynyt samassa lukemassa jo viimeiset 7 vuotta (kuopuksen raskausaikanakin se pysyi melkein samassa, nousi ainoastaan 2kg, tosin sytostaattihoitojen aikaan painoa tuli 10kg lisää mutta se oli turvotusta joka lähti hiljalleen hoitojen loputtua). Aina välillä (lähes kaiken aikaa) haluaisin sen 5kg pienemmäksi. Se viisi kiloa on kummitellut mielessäni niin kauan kun jaksan muistaa. No, kaksi kertaa olen saanut painon 5kg pienemmäksi laihduttamalla. Tuolloin olen ollut huiman tyytyväinen peilikuvaani ja itseeni yleensäkin. Mutta molemmilla kerroilla olen ollut ihan hermokireänä pelätessäni että paino nousee takaisin. en ole siis ollut onnellinen, en ole tuntenut oloani rennoksi enkä suoraan sanottuna kovin kauniiksikaan. Pikkuhiljaa lukema onkin sitten noussut siihen samaan vanhaan, ja siinä se on pysynyt. Söin mitä tahansa, liikun tai en liiku, herkuttelen tai en herkuttele. Paino ei liiku, tai no, ehkä parin kilon säteellä vaihtelee mutta pysyy aina samassa kuitenkin. Mitä tästäkin voi siis päätellä? Sen, että mä olen juuri sen kokoinen kuin mun kuuluukin. Mun ei tarvi olla sellainen kuin olin 15 vuotta sitten. Mun ei edes tarvi haluta olla sellainen. Niih.

Tässä sairasloman aikana olen oivaltanut muitakin asioita. Olen ollut niin väsynyt pitkän aikaa, en ole jaksanut touhuta lastenkaan kanssa mitään. Eilen ajauduttiin riitaan esikoisen kanssa, ja kerrankin poika sai sanottua asioita joita oikeasti tuntee. Pari asiaa pysäytti mut ja aloin niitä ajattelemaan ja mieheni kanssa niistä puhuttiin. Poika on ihan oikeassa. Näitä asioita en nyt ala tässä selventämään, ihan tavallisia tavalliseen elämään liittyviä juttuja, mutta sen verran voin kertoa että ne liittyy juuri tähän tavallisesta elämästä nauttimiseen ja siihen kun tavoitellaan kuuta taivaalta vaikka ihan taviskin kelpaa oikeasti. Niin sanottu pudotus maan pinnalle siis.

Elämän pieniä iloja <3

Muutamien viime päivien aikana olen jaksanut taas tehdä ihan tavallisia asioita, mulla on ollut aikaa ja energiaa. Ollaan pyöräilty lasten kanssa, käyty shoppailemassa, ulkoiltu, uitu, tehty ruokaa. Ihan tavallisia asioita kotioloissa. Mä oon tullut niistä niin onnelliseksi jokaisesta ja uskon että lapsetkin nauttivat olostaan. Elellään kesän viimeisiä viikkoja ja mä alan nyt vasta heräillä tähän onneen.
Täytyy sanoa että mä olen ollut todella todella stressaantunut. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin nousemassa jostain kuplasta takaisin normaaliin olotilaani. Päänsäryt vaivaa vieläkin, välillä huimaa tosi kovaa, mutta unet on aavitusken parantuneet. Olen syönyt melatoniinia iltaisin, se vähän auttaa. Tavallisia unilääkkeitä en ole hakenut apteekista vieläkään vaikka reseptit on olemassa. Mieluummin opettelen nukkumaan ilman, koska koukkuunhan noihin hyvin helposti jää.

Kuva täältä

Tulevana viikonloppuna kaikki meidän lapset lähtevät kyläilemään ja meillä on koko viikonloppu aikaa olla kaksistaan miehen kanssa. Sanomattakin selvää on että ikävä tulee jo viimeistään perjantai-iltana, mutta odotan silti tuota kuin kuuta nousevaa. I-ha-naa!

Ihania hellepäiviä muillekin!

Jarrutuksen aika

Kovasti olen miettinyt tätä blogiasiaa ja päätynyt nyt siihen, että laitan myös treeniblogini pois. Viime aikoina oon vetänyt itseni ihan liian piippuun, oon rättiväsynyt ja ylikuntoinen, en jaksa mitään ja nukun tosi huonosti. Treenit on nyt jäähyllä mun terveydentilani takia ja koko saliharjoitteluaihe on kaikkea muuta kuin miellyttävää tällä hetkellä. Siispä blogin pitäminen siitä aiheesta tuntuu sekin lähinnä typerältä. Olkoon tuolla säilössä, jos joskus huvittaa se sieltä esiin kaivaa. Kirjoitan nyt tähän jotain, vaikkakaan rintasyöpäaihetta ei toivoakseni vieläkään tarvi ottaa esille. Mä oon vaan väsyksissä. Niiiin väsyksissä.

Kulunut kevät oli ihan kamala; työtä ja stressiä on ollut niin paljon, ettei varmaan koskaan aiemmin. Koulussa oli normaalien hommien, tenttien ja ryhmätöiden lisäksi 7 viikkoa työharjoittelua kahteen paikkaan jaettuna, ja niiden aikana suoritin kaksi rästiinjäänyttä kurssia pois alta. Sain kaiken hoidettua kunnialla, mutta se stressi ja paine ennenkuin kaikki oli varmaa ja valmista, oli tällä kertaa ihan liikaa tähän kaikkeen päälle. Piti aloittaa kesätyöt sairaanhoitajana kertyneiden opintopisteiden turvin, työt alkoi heti harjoittelun loputtua seuraavana maanantaina. Kesätyöpaikka on kiva ja tykkään olla siellä, mutta jatkuva uuden asian kohtaaminen on vaatinut veronsa. Alkuun kaikki oli tosi sekavaa kun en osannut yhtään mitään, mutta nyt pikkuhiljaa alan päästä kartalle siitä mistä hommassa on kyse.  Nyt kun se asia alkaa helpottaa, tuli uusia huolenaiheita. Mun vuoden kestänyt kovatehoinen punttitreeni on alkanut näyttää negatiivisia puolia. Ensinnäkin viimeisten viikkojen aikana fiilis on ollut totaalisen yök koko salitreeniä kohtaan, en ole halunnut edes ajatella salillelähtöä. Kävelylenkille tai joogaan ei niinkään ole huvittanut mennä, vaikka aiemmin olen nauttinut niistäkin suunnattomasti. Nyt ei huvita, ei sitte yhtään. Lihakset on jumissa, niska on kipeä, leposyke huitelee korkeuksissa ja nukkuminen on toivotonta, heräilen pitkin yötä kaiken aikaa. Kun mietin asiaa taaksepäin, huomaan miten kovaa olen treenannut kokoajan joka toinen päivä, ainoat lepoviikot on tulleet kun olen sairastellut kevään aikana. Lopulta tuskastuin siihen kun tuloksia ei enää tullut vaan kaikki painotkin junnasi samassa. Hengästyin pienessäkin treenissä ihan valtavasti eikä mikään tuntunut enää kivalta.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana päänsärky ja huimaus on yltynyt niin kovaksi ja jokapäiväiseksi riesaksi, että soittelin onkologian polille saadakseni lähetteen verikokeisiin. Sainkin lähetteen lisäksi ajan lääkärille. Viime viikon lopulla nousi lievä kuume ja jouduin olemaan poissa töistäkin. Verikokeissa kävin maanantaiaamuna, ja kaikki oli niissä ok, tulehdusarvoja myöten. Tiistaina tein yövuoron töissä, ja olen siitä vieläkin ihan takussa, huimaus on vain yltynyt. viime yön valvoin osittain vaikka väsy oli ihan tajuton. Kävin tiistaina iltapäivällä omalääkärilläkin ja sain lähetteen hierojalle. Eilen sitten oli onkologin aika, joka tutki kaiken perusteellisesti ja passitti kiireellisesti pään ja kaularangan ct-kuvauksiin (joissa kävin tänään) sekä kaikenlaisiin verikokeisiin laidasta laitaan. Verikokeisiin menen parin viikon päästä ja lääkäriaika ct-tuloksista on kolmen viikon päästä. Luonnollisesti olen kovin peloissani tuon pään tilanteen takia, vaikken nyt uskokaan että siellä metaria olisi. Jostain kipu ja huimaus johtuu kuitenkin. Ehkä ne johtuu tästä stressistä ja niskajäykkyydestä. Ehkä mä tarviin uudet lasit (varasin ajan optikollekin). Ehkä tää johtuu nyt kaikesta tästä. Tuntuu siltä, että kotonakin porukka aistii mun hermostuneisuuden ja sen ansiosta ovat erityisen hankalia jokainen. Teinit angstaa, esiteini kiukuttelee, 7-vuotias tinttailee ja kolmevuotias uhmailee. Ja kaikki huutaa yhteen ääneen kun jokainen on oman asiansa kanssa omasta mielestään etusijalla, tottakai.
Lähipiirissä on niinikään ollut sairautta ja huolta yllinkyllin. Kaksi hyvin läheistä henkilöä on sairastuneet vakavasti ja suuri huoli molemmista painaa. Tiedän, että molemmat ovat vahvoja ja yhdessä näistäkin selvitään, mutta tällä hetkellä kun tilanteet on päällä, tuntuu kaikki niin kohtuuttomalta ja epäreilulta.
Mä olen päättänyt, että karsin ihan kaiken ylimääräisen pois. Pidän tauon liikunnasta, lähden kävelylle ja jumppaamaan vasta sitten kun oon hoidellut tämän väsyn pois alta. Kun olen käynyt näöntarkastuksessa ja saanut tulokset pään kuvauksesta sekä verikokeista. Tuntuu siltä kuin pää ei toimisi kunnolla ja joudun käyttämään ihan älyttömän paljon voimia ja energiaa päivästä toiseen selviämisessä, tuo huimaus ja särky ja siitä aiheutuva väsymys on ollut niin lamaannuttavaa. Haluan löytää sen oman tutun olotilan, rauhallisen ja stressittömän tunteen. Ja sen että jaksan touhuta töiden lisäksi lasten kanssa normaaleja asioita ilman että olen kokoajan ihan poikki.

Tänään käytiin uittamassa koiraa keskustan takana olevalla koiranuittopaikalla. Voi valtava miten koira nautti olostaan! Ja niin nautin minäkin tuosta ihanasta raikkaasta meri-ilmasta ja tuulesta. Vaikka oli vähän kylmäkin ilma, teki se kuitenkin niin hyvää keholle ja sielulle että tulin oikein hyvälle tuulelle! :D

Puolentoista viikon päästä me lähdetään pienten lasten kanssa laivareissulle. :) Odotan merelle pääsyä kuin kuuta nousevaa, se on maailman parasta lääkettä mulle. Toinen reissu tehdään kuun lopulla isompien poikien ja mun siskon kanssa. Näin koko perhe pääsee matkalle. :)

Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Välillä näköjään pitää tulla vaikeampia aikoja että sitten saadaan taas nauttia paremmasta ja rennommasta. On tässä pahemmastakin selvitty. :)
Kylläpä helpotti kun sai kakistettua ajatukset pois mielestä.

Jouluhiki ja sen välttäminen

Joulu tulee, sille ei voi mitään. Se tulee joka ikinen vuosi, vaikka miten stressais. Mulla on hirvee joulustressi taas, se alkoi jo kuun alussa, aina sama juttu. Mä tiedostan sen, mistä se johtuu, oon selitellyt kireää mielialaani miehellekin tuolla havainnolla. Yritän kaikkeni, jotta oppisin olemaan välittämättä tästä tietystä ilmiöstä, ja ehkä oon päässyt nyt jopa yhden askelen eteenpäin pyrkimyksessäni. Tänä jouluna meillä ei mennä minkään kaavan mukaan, mikä vähänkin tökkii. Me tehdän asiat juuri niinku halutaan ja ainoa asiaankuuluva rituaali saa tulla olemaan telkkarista tuleva Lumiukko ja Aku Ankan jouluparaati. En tarkoita sitä, etteikö meillä joulua juhlittaisi, tottakai juhlitaan, mutta mitään väkinäistä ei tehdä, jossei siis huvita. Uusperhe kun ollaan, meiltä lähtee isommat lapset toisaalle jossain vaiheessa joulua, eikä olla suunniteltu mitään senkään mukaan. Lahjavarasto alkaa olla siinä mallissa kuin se vain voi tässä tilanteessa olla. Tein pari löytöä nettikirpparilta jotka pääsee myös pakettiin, oon huisin tyytyväinen. :) Ensi jouluna ei enää kituuteta kotihoidontuella ja muutenkin taloudellinen tilanne on varmaan paljon paremmalla tolalla, silloin ei toivon mukaan tarvi näin kituuttaa. Mutta näköjään pienelläkin budjetilla voi selvitä, se on vain järjestelykysymys.Mua on hirmusti ärsyttänyt tämä joulun kulutusjuhlamaisuus ja ennen kaikkea ihmisten hössötys. Lahjojen rahallinen arvo sekä niiden mahdollisimman suuri määrä tuntuu olevan ihmisille se tärkein asia. Samaten se, että kynsin hampain pidetään kiinni tietynlaisesta kaavasta jonka mukaan on PAKKO mennä? No ei oo.

Olipa ihanaa eilen kun päästiin ulos syömään ja vähän asioita hoitelemaan. Käytiin Rossossa ja mä söin tapani mukaan (ai mitenniin kaavoihin kangistunut?) pannupizzan, hyvin uppos koko annos eikä edes tiukkaa tehnyt *tähän taas se punasteluhymiö*. No hyvää oli ja hyvä mieli jäi.
Täällä kotona oli mennyt kaikki hyvin ja lapsilla oli kuulemma ollut hauskaa. Ostettiin siskolle suklaarasia kiitokseksi. :) Oli kivaa pitkästä aikaa laittautua ja pukeutua vähän nätimmin, vaikkei mihinkään gaalaan oltukaan menossa.

Tänään on siivouspäivä; laitetaan koti viimein joulukuntoon kuusta myöten. Illemmalla mun pitää vielä tarttua siihen Maailman Rasittavimpaan Koulutyöhön, jota ollaan tässä veivattu jo viikkotolkulla, toivottavasti saatais se nyt siihen malliin ettei sitä tarttis enää miettiä. Ollaan kyllä mun mielestä nyt jo aika hyvin kartalla tuosta aiheesta, joten kaipa siitä hyvä tulee.  Hatunnosto työparilleni, joka on juuri saanut pienen vauvan ja silti hän jaksaa pakertaa tämän työn parissa. <3

Reipasta sunnuntaita kaikille muillekin!

Ääripäästä keskitielle

57 päivää ilman sokeria. Haaste oli 71, mutta päätin että se saa loppua nyt. Ilman mitään dramatiikkaa, päätin kauppareissulla että tänään haluan kahvin kanssa mutakakkua ja illalla suklaata. Onneksi mulla on laivareissulta ostettu suklaalevy odottamassa. :P Mutakakku löytyi kaupasta. Ja on muuten taivaallisen hyvää! <3
Eräs viisas rakas ystäväni sanoi ettei ole ääripäiden ystävä. Ja kun asiaa miettii, siinä on kyllä järkeä. Siis ääripäiden välttelyssä, kun kultainen keskitie on paljon viisaampi valinta. Se, että mun on vaikea löytää kultainen keskitie karkinsyömisen kanssa, on opittavissa oleva juttu. Pakkoko mun on tehdä asiasta niin vaikea itselleni? Jos pidän kerran viikossa mättöpäivän tai olen kokonaan ilman esim juurikin sokeria (missään muodossa siis), alkaa mua ihan varmasti ärsyttää koko juttu ennen pitkää ja mieliteot vain kasvaa. Jos annan itselleni luvan syödä sitä _joskus_, ei mun teekään sitä niin mieli. Ja tuo on ihan koettu ja todistettu asia.
Terveellisestä ruokavaliostani en silti aio luopua. Edelleen syön sillä ajatuksella että haluan lihasteni kasvavan ja kehoni pysyvän terveenä. Ei silti liene paha pitää huota myös henkisestä hyvinvoinnista. Tällä en nyt tarkoita sitä, että pää pysyisi kasassa ainoastaan suklaan ja karkkien mättämisellä, vaan sitä, että ne ääripäät on oikeasti ainakin mun kohdallani huono juttu.

Eilen kävin toisen hyvän ystävän kanssa mulle ihan uudella punttisalilla. Oma mieheni käy tuolla salilla, mutta mä en ole koskaan aiemmin käynyt koko rakennuksessa. Tunnelma (ja hengitysilma!!!) oli heti ihan erilainen, treenaahan tuolla myös miehet. Laitteet ja painot oli heti ihan erilaisia kuin meidän salilla ja mm käsipainoja löytyi ihan tähtitieteellisiin painomääriin asti. :) Sain tehtyä oman yläkropan treenin kuitenkin oikein hyvin vieraasta paikasta huolimatta. Kaverini on käynyt tuolla jo kauan ja tiesi hyvin kaikesta ja osasi neuvoa. Joitakin liikkeitä, kuten rintalihakset esimerkiksi, tein ihan erilailla kuin yleensä, ja nyt tuntuu! Näin kipeänä en olekaan hetkeen ollut. Myös ylä- ja alataljat oli erilaista siihen verrattuna, miten yleensä selkää treenaan. Ylätalja on kyllä tehokas, sitä oon kaivannut aiemmilta saleilta joissa olen ennen nykyistä käynyt.
Mutta, kyllä mä mielelläni käyn jatkossakin omassa tutussa paikassani. Siellä mulla on kaikki niin selvää ja tuttua, tiedän just mitä pitää tehdä. Vierailut silloin tällöin muualla on silti ihan kivoja, varsinkin kun on hyvä seuraa. Meillä oli oikein hauskaa eilen, välillä melko hervotonta naurua kun olisi pitänyt raskaita painoja nostella. :D Saatiin silti hommat tehtyä niinkuin pitikin. Yhteistreeniä ja kanssakäymistä parhaimmillaan. <3
Tämä ystävä on tullut yllättävän läheiseksi lyhyessä ajassa. Saimme kuin puolivahingossa tietää olevamme melkein sukulaisia pariakin kautta, meillä on siis yhteisiä läheisiä sukulaisia vaikka toisillemme emme ole varsinaisesti verisukua. Oon hyvin iloinen tästä uudesta tuttavuudesta ja haluan ehdottomasti tutustua sukulaisiinkin. :))

Väsymys vaivaa edelleen. Työharjoittelu etenee oikein mainiosti. Odotan innolla aina seuraavaa työpäivää. Mun pitäisi tehdä joitakin kirjallisia töitä mutten vaan saa itsestäni irti mitään. Ajatuksen tasolla työt on, muttei oikein tunnu löytyvän sellaista aikaa, että ehtisin istua ja paneutua. Ja sitten on yksi isompi tehtävä, joka nyt ei harjoitteluun liity, mutta joka pitäisi kuitenkin tässä lähiaikoina tehdä. Enkä mä ymmärrä siitä niinku yhtään mitään. Ehkä, jos vain saisin itseni keskittymään kunnolla, sekin onnistuisi. Onneksi mulla on viisas työpari jolta voin kysyä apua. :)
Silti olisin ehdottomasti sitä mieltä että voisin ihan hyvin suorittaa tutkinnon pelkästään työharjoittelulla. Käytännön ihmisenä mun on paljon helpompi oppia oikeista hoitotilanteista kuin mistän teorioista. Tiedän toisaalta kyllä että teoriahan se on joka sitä käytäntöä tukee, ja se on pakko oppia. Mutta kun oon aika blondi ja mun keskittymiskyky on tällä hetkellä suunnilleen samaa luokkaa kuin meidän koiralla. :D

Nyt on lauantai, vapaapäivä ja lepopäivä. Lihakset on arat eilisestä ja hirveä väsy painaa. Mies oli kiltti ja siivosi aamupäivällä. Esikoinen lähti yökylään, muut lapset on kotona. Illalla aion avata tuon ihanan suklaalevyni ja katsoa digiboksille tallennetun "Sisko tahtoisin jäädä"-elokuvan. Kynttilät voisi laittaa palamaan, ne on niin ihania.
Vaikka on roosanauha-kuukausi parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu miltä ressikantilta katsoo), mua ei ahdista lainkaan. Pelkoja ei sen suhteen tällä hetkellä ole, ehkä mä alan hiljalleen olla taas astetta ehjempi, noin niinku henkisesti? Ja nyt kun oon saanut taas proteesitkin uusittua oikean kokoisiksi, kaikki on entistäkin mukavampaa. :D
Kävin muuten uimahallissa alkuviikosta ja huomasin saavani varsin paljon katseita osakseni. Uusi tatskani ja arpeni kiinnitti monen huomion ja mua ei sekään hirmuisesti enää vaivannut. Oon ihan ylpeä kummallisesta rintavarustuksestani, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. :D

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Ehjä selkä ja punttisalijuttuja

Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))

Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.

Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.

Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.

Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)

Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.

Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)

Joulustressiä vai ei?

Olen hyvin taipuvainen stressaamaan kaikkea. Joulustressi kuuluu bravuureihini; yleensä alan hermoilla jo marraskuun alussa ja hermoilen jouluaattoon asti. Pitäis ostaa lahjat, pitäis siivota joulusiivoukset, pitäis tehdä ruokaa, pitäis olla sitä ylimääräistä rahaakin jostain.. Tänä vuonna mua ei ressaa vielä yhtään, vaikka ollaan jo pian joulukuun puolivälissä. Päätin että joulusiivoukset saa jäädä ihan normaaliin viikkosiivoukseen (kuka niihin kaappeihin menee jouluna kyttäämään?). Lahjat hankitaan kun keritään, ne on ennenki löytyneet kaupasta aatonaattona; miksi IHMEESSÄ niitä ei voisi silloin hakea? Kaupat on muutenkin silloin paljon tyhjempiä, kun kaikki ihmiset on ressanneet jouluostoksensa jo paljon aikaisemmin. Ja lahjoja ostetaan sen verran kun on varaa. Lähimpien ihmisten kanssa on tehty sopimus, ettei lahja-asioilla stressattaisi enää, kaikki tietää että mä olen kotihoidontuella. Ehkä se joulumieli löytyy jostain ihan muualta kuin kiiltävistä kaapeista ja isosta lahjavuoresta? (nojoo, mä oon laiska ja inhoan kaappien raivaamista, en mä oikeasti niitä ole joka jouluksi siivonnukaan). Ruuanlaitto on välttämätön paha, onneksi mun armas aviomies on halukas ja osaava kokki. Ja onneksi melkein kaiken saa nykyään valmiina tai ainakin puolivalmiina. On sitten enemmän aikaa lämpimällä joulumielellä toppuutella lapsia kun ne kiukuttelee ja riitelee kun kaikkia lahjoja ei saakaan avata seitsemältä aamulla. Mä itse pärjäisin vallan mainiosti ilman jouluruokaa, en ole koskaan siitä tykännyt. Mutta on kai ihan kohtuullista tarjoilla sitä muulle perheelle, ne kun siitä tykkää. (*puist*)
Tänä jouluna en aio ahtaa naamaani sataaviittäkymmentä suklaarasiaa. En ole vielä päättäny, sallinko itselleni tavis-suklaata vai pitäydynkö sivistyneesti tummassa tai raakasuklaassa. Mutta en aio ottaa siitäkään ressiä.

Joulu tulee joka tapauksessa, stressas tai ei. Ja se on ihan yhtä nopeasti ohi. Älkäätte käsittäkö kuitenkaan mua väärin, mä kyllä tykkään joulusta. Inhoan vain tätä stressiä joka vyöryy joka puolelta niskaan. Jos kaiken hermoilun sivuuttaa, joulu on vallan ihanaa aikaa. <3 Kaikkein ihaninta on se kun saa kuunnella joululauluja, katsoa lastenohjelmia koko päivän lasten kanssa (jos ne ei riitele) ja käydä aattokävelyllä. Nauttia hyasintin tuoksusta ja poltella kynttilöitä. Seurailla lasten touhuja kun ne kokeilee uusia lahjojaan. Ja odottaa kieli vyön alla välipäivien alennusmyyntejä. :P

Tänään on ollut helppo hengittää. Viime yön nukuin pitkästä aikaa hyvin, en edes tiedä missä vaiheessa olen ottanut piikkimaton pois selkäni alta. Aamulla nautiskelin kirkasvalolampun loisteesta ja kahvikupillisesta ennenkuin lapset heräs. Ajattelin, että taidan olla kyllä aika onnellinen. Ja onnekas. :)

Muistelua ja jälkipuinteja

Aloin taas kerran kelailla asioita taaksepäin. Päivitin tuota oikealla olevaa syöpätieto-juttua ja aloin miettiä päivämääriä. Selailin tuohon aikaan kirjoittamaani nettipäiväkirjaa ja sain taas huomata, että oon unohtanut ison osan kaikesta mitä keväällä-syksyllä 2011 on tapahtunut. Minkälaisia fiiliksiä mulla on ollut hoitojen aikaan, mitä kaikkea muuta on ollut mielessä, ihania muistoja ja ahdistavia muistoja. Miten monta kertaa mä pahoitin mieleni yrittäessäni taistella tuulimyllyjä vastaan, kun en vielä tajunnut sitä, että kaikki ei vain näköjään ole mulle hyväksi. Itsetuntoni ja koko mun minuuteni oli monta kertaa totaalisen lytyssä, ja sytostaattien aiheuttama kuvotusolo, niin fyysinen kuin henkinenkin, vain boostasi tuota kurjuuden tunnetta.

"..kulunut vuosi tuntuu tosi pitkältä ja mustalta, vaikka olenkin huiman onnellinen vauvan syntymästä. Liikaa on tapahtunut. Mä en malta odottaa tulevaa heinäkuuta kun kaikki hoidot on läpikäyty. Siihen asti mua ahdistaa." 

"..olis monia, monia asioita, joista voisin olla vihainen, mutten ole ollut. Oon liian kiltti. Ja se ärsyttää ja kuluttaa mua suunnattomasti." 

Tukanlähdön odotteleminen oli raastavaa. Olin kuullut, että ekan, tai viimeistään tokan hoidon jälkeen hiukset lähtee. Suurimmalla osalla vertaissiskoistani se lähti nopeasti pois. Multa alkoi lähteä kunnolla vasta 2. CEX:n jälkeen, eli toiseksi viimeisen hoidon jälkeen. Leikkautin puolipitkät hiukseni ihan lyhyiksi jo toisen hoidon jälkeen, ja olin ihan varma ettei se enää päässä pysy. Välillä olin ihan varma että sulkasato iski nyt, kun kiskoessani karvoja jäi isompi tuppo käteen. Kannatti varmaan tosi kovasti kiskoa (sytohoitaja oli kehottanut kohtelemaan päänahkaa ja hiuksia hellävaroen...), mä värjäilin niitä ja surutta vetelin suoristusraudan läpi. Stressasin tulevia ristiäisiä, en tod halua pitää hiostavaa (ja naurettavaa) peruukkiani. Vannoin etten sure ainuttakaan hiuskarvaa jos vain saa pitää hiukseni ristiäisten ajan päässä. Ajattelin niin, että jos ovat kerran lähdössä, niin lähtekööt sitten kerralla. Raivostuttavaa.

"..ei se vielä lähtenytkään. Kyllon ärsyttävää, jos on lähteäkseen niin lähtis sitte prkl. Ei tarttis odotella ja stressata. Kun nyt pysyis lauantai-iltaan asti, sais ristiäiset vedettyä omalla tukalla läpi eikä tarttis laittaa peruukkia. Sen jälkeen mulle on ihan sama vaikka olisin koko loppukesän pipo päässä."

 No, se sit lähti sen verran paljolti pois että katsoin aiheelliseksi ajella pääni millisiiliksi. Ja sillä mentiin. Kyllä helpotti. Vaikka ärsytti silti.

 "..eilen oli tukka, tänään katsoin paremmaksi verhota pääni huivilla. Nyt se todellisuus tais ihan oikeasti koittaa, tukkaa lähtee isoina tukkoina. Oikeastaan aika helpottava olo toisaalta, eipä tarvi miettiä koko juttua enää. Nyt voi elää tyyliin "wash&go"."

Mulla oli kokoajan tuli hännän alla. En osannut rentoutua ja nauttia keskenolevasta äitiyslomastani. Sätin itseäni siitä kun en jaksanut tehdä normaaleja asioita. Pakotin itseni joka päivä lenkille joko vauvan kanssa tai ilman. Vaikka olisin voinut hyvällä omallatunnolla lojua vauvan kanssa vaikka koko päivän sohvannurkassa, en osannut. Olin kokoajan valmiudessa johonkin. Ehkä se johtui siitä kun kaikki muukin oli tapahtunut niin hektisellä tahdilla, mun pää ei oikein ollut ehtinyt kaikkeen mukaan.

"..mikä siinä on että tämmöisinä päivinä, kun menoa ei kerrankin ole, en osaa istua nauttimaan rauhallisuudesta? En osaa olla aamuräjähtäneenä, kiirehtimättä mihinkään? Mun pitää olla kokoajan kuin valmiina lähtemään johonkin, laitettuna ja pukeutuneena."

"..mun on niin väsy, oon totaalisen kyllästynyt! Mä haluan nauttia äitiyslomastani, tämä tulee olemaan mun viimeinen. Onko tosiaan niin että tää helpottaa sitte heinäkuussa, kun viimeinen hoito on hoidettu? Vai tarttisinkohan mä vähän jotain shokkiterapiaa?"

Rentoutuminen ja armon antaminen itselleni onnistui oikeastaan vasta vuodenvaihteen aikoihin, kun elämä alkoi muutenkin olla suhteellisen normaalia. Nautin pienistä, tavallisista asioista, kuten siitä että jaksan lähteä lasten kanssa leikkikentälle ja vieläpä jaksan keskittyä siihen. Tai siitä että jaksoin laittaa ruokaa ilman yhtäkään mielessä lausuttua kirosanaa.
Tapaan puhua syöpävuodestani, vuodesta 2011. Se vei mun elämästä kokonaisen vuoden, vaikka hoidot loppuivatkin heinäkuussa. Toipuminen vei oman aikansa. Suren hirmuisesti sitä, että äitiysloma valui mun ohi kuin vettä vain ja V:n ensimmäiset elinkuukaudet ovat mun mielessä suurimmaksi osaksi kuin paksua harmaata sumua. Olemassaolevista muistoista, kuvista ja mun päiväkirjamerkinnöistä päätellen tyttö on kuitenkin ollut tyytyväinen, samaten isommat lapset, ja ollaanhan me aika paljon kaikkea yhdessä tehtykin. Surettaa, kun en jaksanut enkä ehtinyt olla läsnä isompien lasten touhuissa, harrastuksissa.. Monesti pojat pyysi mua mukaan johonkin tekemiseen, mutta usein mun piti sanoa etten jaksa. Ymmärtääköhän ne koskaan, etten kieltäytynyt tylsyyttäni? Mutta, oli meillä tosiaan mukaviakin päiviä, yhteisiä hetkiä, vaikkei mitään suurempaa huvitusta yhdessä tehtykään. Onneksi mun maailman ihanimmat läheiseni ottivat poikia mukaansa reissuille ja kesämökille, kiitos siitä. :)

Näitä olis tosi paljon enkä mitenkään ehdi yhdessä illassa käydä kaikkea läpi. Ehkei ole tarkoitustaan. Voinhan mä lueskella noita uudestaan ja uudestaan ja huomata että jaa noin ja noinkin tuli toimittua ja tehtyä. Oon iloinen että oon säilyttänyt tuon päiväkirjani. Enää ei itketä ihan jokaisella lukukerralla. ;)

Pieniä ilonhetkiä sieltä täältä vielä tähän loppuun. <3

"..mutta hei, mies antoi mun nukkua koko yön, se heräs vauvan kanssa!!! Mä nousin vasta puoli kasin aikaan kun se lähti pojan kanssa kisoihin."

".. nyt ollaan siis hoitojen puoliväli ylitetty!"

 "..V on ihana kun se hymyilee jo niin kovaa!!Koitta a se jo vähän jutellakkin. :) Ihanaa huomata viimeinkin sosiaalisia merkkejä, kun niin kauan aikaa se oli vaan eikä muutaku söi ja nukkui. Niinhän nuo kaikki vauvana on tehneet, mutta V:llä se kesti kauemman aikaa kun syntyi niin paljon etuajassa. Ja koira on typerä, kun lepertelen V:lle, sekin änkee siihen heiluttamaan häntää ja nuolemaan mun naamaa ihan innoissaan!"

".. hoitoja on siis enää yksi jäljellä!!!!! Sen jälkeen on tosin kahden viikon tablettikuuri vielä mutta sitä ei lasketa, eihän??"

 "..me saadaan huomenna kuivausrumpukin!!!  Nyt saan laittaa kaiken pikkupyykin, pyyhkeet ja sisävaipat sinne, oi vitsi miten meidän pyykinpesu ja kuivaus helpottuu p a l j o n!!!"

"..arvakkaa mitä? MÄ TEIN SEN!!! Ei enää sytkyjä, toivottavasti ikinä! 
Lääkäri päätti kuitenkin, että koska mun syövän hormoniperäisyys oli niin kiikunkaakun, toinen näyte sanoi sen olevan positiivinen ja toinen näyte taas negatiivinen, aloitetaan mulla antiestrogeenilääkitys. Viideksi vuodeksi. Mutta, se on vain yksi tabletti päivässä, mä selviän siitä.
Mutta imetyksen joutuu unohtamaan nyt kokonaan. :´(
Mutta silti; hoidot on loppu nyt!"

Valoa pimeään

Oikeastaan mä inhoan tätä vuodenaikaa. Kun on niin pimeää ja synkkää, ilma on läpitunkevan kalsea ja kostea. Kaikki valo imeytyy tummanharmaaseen märkään maahan. Olis syytä jo pakkasten tulla ja lumen, saatais vähän kirkkaampaa ilmaa.
Mä voin huonosti tässä pimeydessä, ja siksipä olenkin ostanut kirkasvalolampun aamuja varten. En tiedä onko sen vaikutus sitten vain korvieni välissä (kuten saan piikkimatostanikin kokoajan kuulla..!!), mutta se tuntuu silti vaikuttavan. Aamut on paljon helpompia näin.
Lisäksi, yksi asia on, jonka takia tämä vuodenaika ei ihan hirveän leimaa saa. Se, kun saa laitella jouluvaloja joka nurkan täyteen. Kirkkaita valoja (inhoan värivaloja) sinne tänne. Sähkölasku kasvaa, mutta kasvakoot. Hieman lohtua tähän synkkyyteen. <3 (siis noilla valoilla, ei sähkölaskulla!)

Mun pää on tosi kipeä edelleen. On aiemminkin ollut aikoja, jolloin päätä on särkenyt päivittäin jonkun aikaa, ja nyt taitaa olla just semmonen aika. Niska on kyllä ihan jumissa ja stressiäkin on. Närästää; ruokatorvi ja "alkava mahahaava" vihoittelee.
Voi kun osais nyt vaan rentoutua. Ehkä se onnistuu sitten kun oon saanut lääkelaskukokeen läpäistyä, sisätautiopin tentin suoritettua ja ruotsinkielen kurssin pois alta. Joululahjat hankittua ja jouluverhot ommeltua. Ja se pirskatin vuosikontrolli olis jo taaksejäännyttä elämää.
Eihän tossa ny niin hirveesti ole rasteja suoritettavana..! Ei ihme että pää tuntuu halkeavan ja niska kivettyvän. Valivali.
Nyt mä haen kupin ruokatorvelle hyvää tekevää kahvia ja kiinnitän naamani kirkasvalolamppuun.