Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Huojennusta ja niskajumia

Tänään kävin lääkärillä kuulemassa CT-kuvan tulokset. Puhdasta oli, kuten osasin odottaakin. Vähän piti jännittää kuitenkin jo eilen illalla, mitä jos sieltä jotain löytyiskin, mutta aika äkkiä tuo ajatus meni ohi. Lääkäri kuitenkin sanoi, että on syytä vahvistaa antihormonilääkityksen tehoa. Mullahan on ollut tähän saakka Tamofenit käytössä, ja ilmeisesti ne ei toimi ihan täysin kuten pitäisi enkä saa tarpeeksi vastetta niistä. Ihmettelen asiaa hieman, mutta tottelen silti, en jaksa enää alkaa soittelemaan ja kyselemään. Kai nuo tietää mitä mulle määräävät.
No, huojentavaa on se ettei tuola päässä lymyä mitään. Verikokeidenkin tulokset oli hyvät, ainoastaan kolesteroli oli hitusen kohollaan. Ruokavaliota pitäis kuulemma vähän rukata; punaista lihaa ja semmosia pitäis vältellä jne ja kasviksia lisätä. Syömiset onkin viime kuukausina taas päässeet lipsumaan hieman epäterveellisemmiksi kun en vain ole jaksanut niin kytätä jokaista suupalaa. Ehkä nyt olis taas ryhtiliikkeen aika.
Tuota uutta lääkettä pitäis sitten käydä hakemassa, se laitetaan ihon alle kapselin muodossa ja saa vaikuttaa nyt ensin ilmeisesti kuukauden ja sitten tulee pitkävaikutteisempi, 3 kuukaudeksi. En tiedä yhtään miten kauan tuota pitää käyttää, mutta samapa tuo jos siitä apua on. En halua syöpää takaisin ja jos jotain pitää tehdä toisin, mä teen.
Elokuussa on aika kirurgian polille, jälleen keskustelemaan mahdollisesta korjausleikkauksesta. Peruin sen viime vuonna, mutta nyt olen ajatellut asiaa uudelleen ja olen halukas pohtimaan asiaa lääkärin kanssa. Missään nimessä en halua sitä TRAM-leikkausta, jossa vatsan alueelta otetaan kudosta, mutta keinoja on muitakin. Josko joku niistä soveltuisi mullekin. Proteesin kanssa on kuitenkin aika rasittavaa, vaikkei sekään nyt mikään maailman pahin juttu ole.

Jäin töistä sairaslomalle loppukesäksi. Päänsäryt jatkuu, samaten huimaus ajoittain. Lähete neurologille on tehty ja nyt odotan kutsua sille polille. Alkaa väsyttää nämä lääkärissä hyppäämiset, mutta toisaalta saan olla iloinen että asiaa tutkitaan. Jatkuva päänsärky ei sekään ole kivaa.Olen varovaisesti palaillut salille, tekemään kevyttä treeniä pienillä painoilla. Keskittynyt lähinnä tuntumaan ja siihen että se tekee hyvää. Aloin kaivata salille niin kovaa. Yritin psyykata itseäni menemään ryhmäliikuntatunneille, mutta mikään ei oikein huvittanut. Ehkä sit jossain vaiheessa. Salitreeni sopii mulle, kunhan saan pidettyä sen normaaleissa (ja tällä hetkellä kevyissä) kantimissa. Siellä saa nollattua pään ja oltua ihan rauhassa. Mikäs sen ihanampaa. <3

hikinen sali-selfie

Huomenna on hierojalle aika, kävin jo viikko sitten ekan kerran. Hieroja sanoi että mun päänahka on niin kireä ja pingottunut, ettei koko päänahka liiku kallon päällä. Kuulemma pitäis liikkua..? Otti ihan älyttömän kipeää kun se hieroi mun päätä, siellä tosiaankin on lihakset jumissa. Luultavasti yksi iso osasyy päänsärkyyn on tuo. Myös niska ja yläselkä on jumissa muttei ilmeisesti ihan niin paljon. Ryhtiäkin käskettiin korjaamaan; rintalasta pitää työntää eteenpäin ettei hartiat ole niin lysyssä. Ihan loogista. Mulla on hartiat kokoajan ihan lysyssä. :/

Sain uudet rillitkin viime viikon lopulla. Tykkään kovasti. :)

Tässäpä nämä kuulumiset tällä kertaa. Väsy on kroonista ja mieli matelee välillä maassa, mutta eikö tämä tästä taas iloksi muutu. Nyt iltapalan kimppuun!

Mietin vielä tätä blogiasiaa. En oikein osaa päättää, pidänkö tämän blogin aktiivisena vai jatkanko tuota treeniblogia joka tuossa rinnalla kulki. Toisaalta pelkän treeniblogin pitäminen tuntuu tyhmältä, koska haluan kirjoittaa muistakin jutuista, kuten nyt näistä terveysasioistakin. Kahta blogia en ala pitämään, joten jompikumpi pitäis olla se mitä päivitän. Haluan kuitenkin kirjoittaa.

Mitä mieltä te olette? Kumpi vai kampi? :)

Uutta virtaa laiskan reeniin

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä ohjatulta punttitreeniltä. Ja huh, jalat on kuin spagettia. :)
Olen täällä blogissakin paasannut motivaation puutteesta ja mielenkiinnon menettämisestä salitreeniä kohtaan. Olen saanut yliannoksen fitnestä joka puolelta, vaikka omaan treeniini sen ei edes pitäisi vaikuttaa mitenkään, noin niinku oikeesti. Kyllä se silti vaikuttaa, halusi tai ei. Kaiken tuon sairastelunkin jäljiltä on voimatkin huvenneet eikä ole oikein löytynyt enää uskallustakaan kovempaan treeniin, etenkään mitä jalkoihin tulee, varsinkaan kyykkäykseen. Meinasin heittää hanskat tiskiin, syömisetkin on taas olleet ihan miten sattuu, mulla saattaa olla jopa kuudenkin tunnin taukoa syömisten välillä jne.
Mun mies aloitti oman kunto- ja terveyskuurinsa, ja sen vierestä seuraaminen on tuonut oman ärsytyksensä omiin syömisjuttuihin, omat jutut tuntuu niin turhilta kun ei ole painoa pudotettavana enkä treenaa "mitään varten".
No, sunnuntaina päätin kuitenkin mennä salille. Olin ollut päivätolkulla taas niin hermo kireällä kaiken koulustressin takia, yhden vertaissiskon menehtymisen tuoman surun takia ja ihan vain oman turhautumisen takia. Tein jonkulaisen treenin ja sen jälkeen jäin juttelemaan salin omistajan kanssa tästä motivaatio-ongelmastani. Sain ehdotuksen henkilökohtaisesta valmennuksesta, jossa laitettaisiin perustukset kuntoon ja aloitettaisiin treeni uudelleen, pääpainona erityisesti tuo kyykky ja keskivartalo. Tai siis kyykkäyksessä tarvittavien lihaksien vahvistaminen; takareidet, pakarat ja keskivartalo. Mä en ole kehittynyt tuossa liikkeessä (enkä myöskään maastavedossa) viime syksyn jälkeen ollenkaan, joten joku siinä nyt mättää. Ja varmasti yksi ongelmistani on se, etten yksinkertaisesti ole uskaltanut laittaa niitä painoja lisää, kai mä kuvittelen kellahtavani pyrstölleni tai jotain. No, suostuin tähän valmennusjuttuun sitten, ja tänään oli eka yhteinen treeni. Ja voin kertoa etten ole koskaan ennemmin jalkatreenin jälkeen poistunut salilta tuolla tavalla suorastaan valuen. :D
Tein sellaisia kyykkyharjoituksia joista en tiennyt yhtään mitään aiemmin, ja selvisin niistä. :) Ja lopuksi vatsaliikkeitä, joita aina olen vältellyt niiden raskauden takia, mutta niin vain vahdittuna ja valvottuna nekin onnistui. Sain vielä kehut päälle. :)
Alan myös pitää ruokapäiväkirjaa nyt, jotta valmentaja näkee mitä syön, milloin syön ja missä lienee parannettavaa. (varmaan tällä hetkellä kaikessa lienee parannettavaa...).

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, odotan huomista jalkojen kipua kauhulla ja seuraavaa treenikertaa innolla. Jospa tämä mun hommani tästä nyt lähtisi uuteen nousuun. :) Eikä varmaan tarvi erikseen enää mainita sitä, miten hyvää tämä mun fysiikalle tekee. :)

Hikinen, väsähtänyt, kaikkensa antanut mutta iloinen. :)

Kremppoja siellä ja kremppoja täällä

Aika kuluu kovaa vauhtia ja vuosikontrolli lähenee. Soittelin jo rintahoitajalle viime viikolla ja kysyin pitääkö mun itse varata aika vai tuleeko se postissa. Postissa kuulemma tulee ja tammikuulle varataan aika. :) Hyi kamala kun mua jo jännittää. Teen jatkuvasti huomioita kaikenmaailman pateista ja kivuista ja kyllä tuo jo on pariin uneenkin tullut. Yök. Olis nyt nopeasti ohi.

Mun yläselkä alkaa olla taas paremmassa kunnossa. Huomasin tuossa, että ollessani koneella kotona, istun aina samassa sohvannurkassa, nojaten vasempaan kyynärpäähäni ja näinollen olen samanlaisessa lysy-asennossa vaikka miten paljon. Varmasti vaikuttaa tuohon kipuun, se kun on kokoajan ollut vasemmalla puolella. Nyt oon tietoisesti pysynyt poissa kyseisestä sohvannurkasta, ehkäp silläkin on ollut vaikutusta siihen että tuntuu paremmalta. Relaksantit jätin pois jo aiemmin ja hyvin on pärjännyt ilman.
No, kun yläselkä on parempi niin tietysti alaselkä aloittaa oman shownsa. ;( Aamusta asti on kipuillut se sama ärsyttävä kohta, joka kipuili koko viime vuoden (kun kuvittelin että se johtuu luiden haurastumista muttei sitten johtunutkaan vaan olikin mitälie lihasperäistä). Muutaman kirosanan päästin kun ajattelin että taas jää salillakäymiset tältä viikolta, mutta sitten päätin kuitenkin lähteä ja tehdä kevyemmän treenin. Ja hyvä että lähdinkin, sain tehtyä rinnan, olkapäät ja vatsan ja mulla oli jopa voimiakin jäljellä! Ihan täysillä painoilla en uskaltanut edes yrittää, mutta tarpeeksi raskaasti kuitenkin. Selän jätin suosiolla pois laskuista ja jätän varmaan vielä pari kertaa. Jotain kevyttä varmaan voi tehdä ettei ihan surkastu.
 
Koulu aiheuttaa sitä tavallista stressiä, samaa, kuin mitä se on koko syksyn aiheuttanut. Tuo yksi kurssi, joka on kestänyt koko syksyn, on jotenkin niin vaikea enkä mä ole ollenkaan kartalla koko aiheesta. Tai no ehkä mä ihan vähän osaan jo hahmottaa, mistä siinä on kyse, mutta kun tentti on viikon päästä, niin olis ehkä hyvä tietää jo vähän enemmänkin. Tuntuu että moisen takia menee koko motivaatio alas.
Mutta sentään jotain positiivistakin. Sain ihan kuin vahingossa tietää että meidän piti jo varata seuraavat työharjoittelupaikat, ensi kevääksi siis. Kuten aina, olin ihan pihalla tuosta varaussysteemistäkin (meidän pitää siis itse nykyään järkätä paikkamme semmoisella nettivarausohjelmalla). Soitin sitten koululle ja pyysin apua henkilöltä joka noita juttuja järkkäilee, ja hän sitten opetti mulle miten homma toimii. Ja PLIM! Mulla on harjoittelupaikat varattuna eikä asiaa tarvi sen enempää jännittää! :)

Viime yönä tuli nukuttua ihan surkeasti. Kuopus ja ekaluokkalainen oli molemmat jostain syystä tosi levottomia koko yön. Kuopus heräili ja kitisi tämän tästäkin (mahtaakohan tulla kipeäksi, on ollut koko päivän ja illan jotenkin nuhruinen) ja ekaluokkalainen kömpi kolmen aikaan meidän sänkyyn peittonsa ja tyynynsä kanssa. No, arvata saattaa ettei sen jälkeen kukaan nukkunut kovin hyvin; poika kun on jo aika iso ja sänky on ihan tavallinen parisänky.
Aamulla oli sitten lievästi sanottuna takkuinen olo ja kouluunkin piti lähteä. Komeilla silmäpusseilla varustettuna ja alati haukottelevana sain sitten lähdettyä kotoa. Onneksi oli vain parin tunnin mittainen päivä.

Reipas koululainen

What doesn't kill You makes You stronger

Noin se sitte sanoi mun yläselkä sopimuksen irti naks vaan. Kävin perjantaina lääkärissä narisemassa kun lapaluiden välistä, oikeanpuoleisen epäkkään ja niskan kohdilta on niin ***** kipeä ja kipu säteilee päähän asti. No sain kunnon tropit; lihasrelaksantteja ja kipulääkkeitä sekä käskyn ottaa kaikkea kolmesti päivässä muutaman päivän ajan. Sain myös kipupiikin jo paikan päällä. Niin ja treenauskieltoa noin viikon ajaksi.
Kotiin päästyäni otin relaksantin ja nukahdin. Illalla heräsin ihan takussa ja päätin että vastedes otan moiset napit vasta yöksi, sen verran kovaa se väsytti. Tulehduskipulääkettä oon ottanut kiltisti niinku lääkäri käski ja ehkäpä tuo kipu alkais jo hellittää.

Salille en ole nyt siis päässy taas koko viikkoon. Oon käynyt kävelylenkillä ja tänään kyykkäilin tässä kotona ja tein vatsoja. Auttoi muuten kummasti päänsärkyyn, joka vaivas mua heti aamusta asti. :)
Päätin nyt myös alkaa käydä joogassa uudelleen. Meidän salilla kun tuota joogaa on maanantaisin. Se on aina tehnyt hyvää, kunhan vain pääsisin säännöllisesti paikalle. Oon nyt niin kauan vetänyt pelkästään kovaa punttitreeniä, että alan olla aika romuna joka puolelta. Lihashuolto on nyt paikallaan ja joogahan on just maailman ihaninta. <3

Koulu on lähtenyt käyntiin nitkahdellen. Mulla meinaa motivaatio olla edelleen pakkasella ja mun pitää oikein potkaista itseäni joka päivä, että tajuan miten tärkeää tuo opiskelu mulle oikeasti on. Sain jopa myönteisen ennakkopäätöksen aikuisopintotuestakin, joten mun ei ehkä sittenkään tarvii käydä töissä opiskelujen aikaan. Nyt pitää vain laittaa se varsinainen hakemus vetämään että se ehtii tulla ennenku mun kotihoidontuki loppuu maaliskuussa.

Oon huomannut olossani noin muuten ihan positiivista muutosta. Kun aloitin nuo d-vitamiinilisät, on jaksaminen kasvanut huomattavasti ja mielialakin on korkeammalla. Ollaan ulkoiltu lasten kanssa aika paljon, ja välillä on ollut ihan upea ilmakin. Ihanaa kun on pakkasta ja vähän luntakin tullut. Toivottavasti pysyy.

Eilen illalla eksyin selailemaan yhden nettikaupan sivuja. Samaisesta kaupasta tilailin kuopuksen odotusaikana imetysliivejä ja raskaustukivyön ynnä kestovaippoja sun muuta ihanaa. Kun avasin imetysaiheisen sivun, meinasin ruveta itkemään. Muistin ihan selvästi sen tunteen kun niitä sivuja aikoinaan, ennen tietoa mistään syövästä, selailin ja haaveilin tulevasta vauva-ajasta imetyksineen. Sitten samantien muistin tunteen heti sen jälkeen, kun olin saanut tietää että tulen menettämään toisen rintani sekä mahdollisesti myös henkeni ja vauvan hengen. Kun mua pelotti niin kovaa etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Ja sitten muistin sen tunteen, kun oli varmistunut että tyttö saa olla mahassa niin kauan että on valmis syntymään ja että kaikki tulee menemään kaikesta huolimatta tosi hyvin. Muistan sen ilon, mutta muistan myös haikeuden siitä, kun vauva-ajasta ei tulisikaan sellainen kuin olin toivonut. Tytön ensimmäiset neljä kuukautta mä olin kokolailla sumussa. Mutta, kaiken päälle mieleeni tuli kuitenkin se turvallinen tunne, kun hoitojen loputtua tajusin että tässähän me molemmat hengissä ollaan. Tyttö sai tissin sijaan korviketta pullosta ja kasvoi oikein hienoksi neitoseksi. Mulla vaihtui imetysliivit proteesiliiveihin, mutta sainpa pitää henkeni.

Tuollaiset tunnemyrksyt kuuluu vieläkin välillä mun elämään. Ne saattaa tulla ihan puskista, aivan yllättäen, eikä tarvitse kuin pienenpienen kimmokkeen jostain asiasta, joka vähääkään muistuttaa noista ajoista. Onneksi niitä myrskyjä tulee nykyään aina vain vähemmän. Ja onneksi mulla on paljon tallennettuja muistoja noista ajoista, niin saan aina niitä katsella ja muistella sitä, että meillä oli kuitenkin ihan hyvät ensimmäiset yhteiset kuukaudet. :)

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Pitkän viikon jälkeen

Taas on viikko kulunut melkein loppuun. Työharjoittelu loppui eilen, läpi mentiin oikein mainioin arvioinnein! Mä tykkäsin niin olla tuolla, viihdyin tosi hyvin ja opin paljon uutta ja vanhoihin oppeihin löysin uusia näkökantoja. Työkaverit tuossa paikassa oli kultaisia ja kyllä mun pitää sanoa että mun tulee ikävä. :) Tuntuu oudolta kun nyt en sit enää maanantaina menekään sinne.
No, en mä silti valita; mulla on viikko "lomaa" nyt kun koulusta on itsenäisen opiskelun viikko. Saatiin luokkakaverin kanssa tehtyä yksi seminaaritehtäväkin valmiiksi (lienen narissut siitä täälläkin jo aiemmin), ja nyt saa oikeesti vaan olla. :) Tai no, miten sen nyt ottaa tässä apinalaumassa. :D

Toissailtana aloin taas fiilistellä syöpäjuttuja ja ikäänkuin havahduin taas kerran; mähän oon oikeasti ollut kohta jo kolme vuotta ilman syöpää!! Se on jo aika hyvä saavutus. Ja kuten aiemminkin näitä miettiessä, itku siinä tuli taas ja samalla syöksähti mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset tunnelmat. Siinä sitten mies mua lohdutteli kuten aina.
Jännä juttu, miten mä välillä saatan olla viikonkin ajattelematta koko asiaa sen kummemmin, pitkiä aikoja ilman että asia itkettää lainkaan. Ja sit yhtäkkiä parku tulee. No, tuli ja meni taas.

Pääsin viimein parturiin asti. :) Mun tukan lähtö vaikuttaa kuulemma ihan normaalilta ajoittaiselta karvanajolta, tuskin on siis mitään lääkityksestä johtuvaa. Tukka leikattiin ihanaan malliin, samanlainen mulla on ollut monet kerrat aiemminkin mutta ei nyt sit pitkään aikaan taas. Tykkään eniten siitä ku niskahiukset on lyhyet. :)

Eilen kävin hyvän ystäväni kanssa salilla, tällä kertaa vierailin ihan toisessa paikassa kuin missä käyn normaalisti. Kyseisessä paikassa ystäväni käy säännöllisesti. Myös oma mieheni treenaa tuolla ja olikin käynyt tekemässä oman punttinsa jo aiemmin iltapäivällä, kun me mentiin sit illalla. Puitteet on kyllä ihan erilaiset kuin "omalla" salillani, mutta silti oli ihan mukava käydä uudessa paikassa. Kerran olen aiemminkin käynyt tuolla. :)
Meillä oli kovasti hauskaa, eikä treeniä voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vakavamieliseksi. Tiedättekö fiiliksen perjantai-iltana, kun koko pitkä viikko on takana ja väsyttää, kaikki mahdolliset typerät asiat naurattaa? :D No, saatiin me ahkeroituakin. Oli kivaa tehdä liikkeitä kun oli joku vierellä potkimassa ja tsemppaamassa. Samaten se, kun esim ranskalaisessa punnerruksessa meinas viimeiset toistot vähän tihkaista, sain kummasti uutta puhtia kun kaveri seisoi vieressä valmiina auttamaan tangon nostossa.  Sain tosi hyvin tuntumaa ja poltetta lihaksiin, ja nyt onkin vähän arkuutta siellätäällä. Ja mieli hyvä. :)

Asiaa aiheesta ja sen vierestä. Enimmäkseen vierestä.

Taas on viikko vierähtänyt ja tuntuu kuin ei olis ehtiny kunnolla edes hengähtää. Mä oon niin väsynyt kokoajan kun nukun huonosti (=liian vähän, en tajua mennä ajoissa nukkumaan ja aamulla herätys puoli kuudelta). Salillekaan en ole päässyt kuin kerran tällä viikolla; eilen olis ollut salipäivä mutta jätin sen väliin kun lapsia piti kuskata koko ilta ja tänään oon ollut töiden jälkeen tuntikausia tekemässä tehtävää koululla.
Toisaalta mun niska ja yläselkä on ihan jumissakin, joten tauko on varmasti tehnyt fyysisesti ihan hyvää. Mieli on silti malttamaton. Huomennakaan en ehdi kun tehtävän teko jatkuu ja lauantaina onkin sitten toisiksi nuorimman 7v-synttärit. No ehkä sunnuntaina onnistaa. Varmaan mä oon siihen mennessä jo ihan surkastunut. >:(

Motivaatio treenaamiseen on kyllä kasvanut viime aikoina. Kunhan tämä loppuviikko on ohi, työnteko jatkuu siitä mihin se jäi. Ensi viikolla pääsen teippauttamaan kauan kipuilleen ranteeni. Kinesioteipit on aiemmin auttaneet koviin selkäkipuihinikin ja odotan kyllä innolla sitä, minkälainen vaikutus teipeillä on ranteessa. :)

Nojoo. Eilen innostuin värjäämään hiukseni, ihan kotivärillä vain. Keräilin päällisimmät hiukseni pinneillä yhteen ja levitin värin kauttaaltaan muualle hiuksiin ja tadaa mulla on luonnolliset ja ilmaiset vaaleat raidat päässä ja tukka on tummempi. Olipas kätevää. Muuten hyvä, mutta kuten kotivärien kanssa yleensä käy (ainakin mun kohdalla), väri ei ole ihan sellainen kuin piti vaan tietenkin tummempi. Ehkä tähän tottuu ajan kanssa, ja edelleenkin olen varaamassa aikaa sinne hiustenleikkuuseen josta jo viime viikolla uhosin (oon aika tehokas kuten huomaatte!).
Jotkut sanovat että hiustenlähtö voi johtua kovasta treenaamisesta ja liian vähäisestä rasvojen saannista. Mun onkin pitänyt käydä ostamassa lisää omega3-tabletteja ja kaipa mä muutenkin oon viime aikoina syönyt vähän huonosti hyvien rasvojen kannalta ajateltuna. Yksi kehoitti mittauttamaan kilpirauhasarvot; liikatoiminta kuulemma saattaa aiheuttaa hiusten irtoamista. Meillä on tuota kyseistä sairautta ihan lähimmässä suvussa ja rasite on siis aika suuri. Ihan hirveesti ei kiinnostaisi enää mitään uutta lääkitystä tai sairautta tähän sumaan hankkia, toisaalta.
Joku sitten tosiaan meinaa, että Tamofen aiheuttaa tuota sulkasatoa ja joku muu sanoo että hiusten kuuluukin välillä lähteä ja vaihtua. Mikä tässä onkin sitten probleemana, mun on joka tapauksessa paras käydä parturissa. Ja oma parturihan senkin sitten osaa arvioida, jos kyseessä on jokin epänormaali karvanlähtö.

Eilen kaupassa käydessäni silmäni osui aarteisiin; Citymarkettiin oli joulusuklaiden hyllyyn tullut uusia stevia-suklaita. :P Syyskuussa ostin laivalta näitä Cavalier-merkkisiä steviasuklaita, mutta nämä cittarin versiot on ihan uutta mulle. Levyjen lisäksi sieltä löytyi patukoita mutta ne jätin ostamatta. Nämä on nyt kuitenkin testattu ja hyviksi havaittu. Suosittelen lämpimästi! Sokeria näissä ei ole lainkaan. (vaikken olekaan enää sokerilakossa, ajattelin pitää suhteeni sokeriin mahdollisimman viileänä)

Tänäänhän on Samhain-päivä. Päivä, jolloin pakanakalenterin mukaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välinen seinä on ohuimmillaan. Uskomusten mukaan henget ovat liikkeellä ja houkuttelevat ihmisiä tuonpuoleiseen. Ikkunoilla pidettävät oranssit ja mustat kynttilät sitten pitää pahat henget loitolla. :) Kalenterin mukaan Samhainina vaihtuu myös uusi vuosi.

Meillä ei pahemmin juhlia vietetä, mitä nyt tavis-halloweenkauhujuttuja tehdään. Tässä on myös nuo pojan synttärit, joten varmaan olis hyvä joku kauhistuttavan herkullinen kakku tehdä. :)

kuva täältä

Rentouttavaa pyhäinpäivän viikonloppua kaikki ihanaiset! :)

Mietiskelyä vain

Oon kovasti miettinyt tätä treenaamistani ja sen suuntaa. Mullahan ei sen kummemmin sitä ole ollut, kunhan olen riehunut salilla huvikseni ja ilokseni. Oon huomannut tässä ajan saatossa, että tuloksia on tullut ja lihakset on kasvaneet ja voin sanoa olevani ihan tyytyväinen.
Mun ongelmakohtana on ollut syöminen, tai siis se, että saisin syötyä tarpeeksi. Lihaksien on turha odottaa kasvavan, jollei ravintoa saa tarpeeksi. Oon kysellyt joka puolelta ravintoneuvoja ja saanutkin tosi hyviä. Niitä soveltaen oon saanut homman käyntiin vähän paremmin, vaikka petrattavaa on vielä paljon.
Monelta suunnalta kuulee ja näkee ihmisten innostuneen tästä lihastenkasvattamisajatuksesta, siitä on tullut suorastaan muotibuumi. Ihan jees, onhan se terveellinen buumi, ainakin jos sen hoitaa terveellä tavalla. :) Toiset tähtää fitnesskisoihin, kuka mihinkin, ja toiset sitten treenailee muutenvaan omaksi ilokseen, kuten minäkin.
Mulla on hetken aikaa pyörinyt mielessä ajatus siitä, mihin asti haluan tätä tehdä. Pelkoahan ei ole, että kasvaisin liian isoksi, koskapa tämä homma on hitaampaa kuin hidas. Pitäisi sitoutua ja paneutua paljon paljon enemmän, jotta tulokset voisi olla suurempia ja näkyvämpiä. Mulla ei ole siihen mahdollisuutta, vaikka välillä huomaankin haaveilevani siitä, että olisin yhtä hyvässä kunnossa kuin nämä upeakroppaiset fitnesskilpailijat. Ainahan sitä saa haaveilla. :)
Mutta miten kauan mä sitten treenaan? Mitäs sitten kun en enää jaksakaan treenata yhtä kovaa tai jopa haluan lopettaa? Valuuko kaikki mun kova työ hukkaan?
Pitäiskö mun nyt sit vain jatkaa samaan tahtiin ja katsoa mihin polku johtaa ja kuinka kauan haluan tätä tehdä? Juttelin esikoiseni kanssa tuossa äsken ja kysyin pojalta mielipidettä. Poika oli sitä mieltä ettei halua että äiti treenaa liikaa, äiti ei saa olla liian lihaksikas.
Tänään oli jalka- ja käsipäivä. Hienosti alkoi; en löytänyt mistään korvakuulokkeitani, joten omaa musiikkia ei nyt sitten ollut. Olin ihan hukassa ensin, mukamas, mutta kyllä se treeni alkoi sujua ihan hienosti ilman kuulokkeitakin. Itse asiassa oli ihan rentoa kerrankin kun ei tarvinnu kokoajan olla vaihtamassa biisejä (joo, olis aika vähän päivittää soittolistoja mutku en jaksa eikä huvita!) Tein hyvän jalkatreenin, aika raskaan pitkästä aikaa. Sain lisätä painoja ja joihinkin myös toistoja ja tein askelkyykyt siten että kuljin joka askelella eteenpäin, salin lattiaa eestaas. enkä edes kaatunu, vaikka sitä oon pelännyt eniten tuota liikettä ajateltaessa. Käsiliikkeetkin meni isommilla painoilla. Mulla on oikeassa ranteessa nyt joku vialla kun siihen sattuu hauiskäännöissä, juurikin isommalla painolla tehdessä. En tiedä mitä siihen pitäis kokeilla, ehkä kinesioteippi vois auttaa. Hyvä olo ja mieli kaiken kaikkiaan jäi, näin kavereitakin.
Ehkä mä otan rennosti ja jatkan aloittamaani työtä, kun se mulle niin hyvän mielen tuo. <3

(tämä kuva on sit pelkkää rekvisiittaa; se on otettu vinopenkkipunnerruksen jälkeen eikä suinkaan tämän päivän käsitreenin!!) :D

Hiukset tippuu!!?

Mulla on joku karvanlähtöaika taas. Hiuksia lähtee vaikka miten paljon harjatessa ja pestessä, päälaella ja otsatukan alla näkyy lyhyitä hiuksia, jotka on ilmeisesti siis uusia hiuksia. Tuntuu että mulla on niin ohut poninhäntäkin nykyään ettei näillä kumilla ole ennen nähty. :/ Joko tämä johtuu

a) noista f***** Tamofeneista (pakkausselosteessa mainitaan haittavaikutuksena hiustenlähtö, ja oon lukenut että vaihdevuosina joillakin naisilla harventuu hiukset huomattavasti.. nice)
b) jostain ihan normaalista. Mulla on aiemminkin ollut tämmöisiä hiustenirtoamiskausia, mutta kun oon vuosikaudet ollut lyhyttukkainen, ei tuota lyhyiden (uusien) ja pitkien hiusten eroa ole ollut.

Ehkä mä päädyn b-vaihtoehtoon ja alan taas hengittää. Sieluni silmin kyllä jo näin itseni sitomassa huivia päähäni. ;#
Huomenna varaan itselleni ajan parturiin ja leikkautan tukan lyhyemmäksi. Siitä se sit kasvaa taas mittoihinsa, mikäli kyseessä tosiaan on ihan normaali hiusten vaihtumisprosessi. Jos musta on tulossa kalju, kaipa senkin aika äkkiä sit huomaa. ;)
Mielessä olis suunnilleen jotain tämänmoista

kuvat lainattu täältä

Ja mitä karkinsyömiseen tulee, niin päätin lopettaa sen samantien uudelleen. En mä osaa elää karkkien kanssa, homma karkaa aina lapasesta. Pystyn helposti kiskomaan yhden pantteripussin omaan napaani, ja jälkeenpäin mulla on poikkeuksetta huono olo. Kannattaako siis? No ei kai. Jos nyt pysyisin erossa niistä, tällä kertaa lopullisesti. Suklaan kanssa suhde ei enää ole noin takkuinen, sitä pystyn syömään vähän ja sivistyneesti, jotain olen siis ehkä oppinut näiden lakkojeni aikana.

Kävin eilen ja tänään salilla. Yleensä en mene kahtena päivänä peräkkäin, mutta nyt kun oon joutunut olemaan koko viikon poissa sieltä, ajattelin ottaa vähän takaisin kun kerran energiaakin riitti. Eilen tein rinta-selkä-olka-vatsa-treenin ja tänään rääkkäsin käsiä, jalkoja ja vatsaa. Eilinen treeni oli vähän ontuva kun kunto oli vähän pohjassa, mutta tänään homma oli jo ihan toinen. Sain kohdistettua treenin tosi hyvin oikeisiin paikkoihin ja huh kun lihaksissa tuntui mukava polte. Katsotaan pääsenkö huomenna kävelemään. :D

Mun poikapuoleni voitti tänään Koululiikuntaliiton painimestaruuskisassa KULTAA!! Me ollaan niiiiiiiin ylpeitä pojasta! Se on tehnyt niin ison työn noiden treeniensä ja kuntonsa eteen ja nyt se palkittiin! Aivan upeaa! <3

Huomenna on pojilla vielä syyslomaa, mä itse menen jatkamaan työharjoittelua. Illalla menen vielä kävelylle ystävän kanssa. Mukavaa sunnuntai-iltaa muillekin! :)

Graavia ja röyhkeää ylpeilyä jne.

Tässä tekstissä höpötän asiosita, joista olen ylpeä tällä hetkellä. Jos sinua ärsyttää treeni- ja muista saavutuksistani hehkuttaminen, suosittelen sulkemaan tämän sivun nyt heti ennenkuin luet pidemmälle.

Erään toisen henkilön kirjoittamasta blogitekstistä sain mieleeni että voisin viimeinkin hieman listata omia upeita saavutuksiani viimeisten vuosien ajalta.
Oon aina pysynyt mieluummin hiljaa omista hyvistä saavutuksistani. Eräiden tekijöiden ansiosta olen oppinut ajattelemaan niin että mun omat saavutukseni eivät ole läheskään yhtä upeita ja mahtavia kuin mitä joidenkin muiden ihmisten on. Olen aina kuunnellut ja tsempannut toisia, ihaillut muiden saavutuksia, ja aina vähätellyt omiani. Kun asiaa oikein tarkkaan miettii, ovat mun omatkin saavutukset kyllä oikeasti aika hyviä ja mahtavia. Tässä muutamia:

-selätin aggressiivisen rintasyövän ja rankkaakin rankemmat sytostaattihoidot ja olen edelleen hengissä (tätä asiaa pyrin jostain syystä sisimmässäni vähättelemään tyyliin "eihän tuo nyt mitään", mistähän lienen moisen ajattelutavan päähäni saanut????)
-olen saanut neljä kaunista ja ihanaa lasta, joista viimeisin syntyi keskelle kaaosta (syöpähoidot), lapseni ovat kasvamassa suhteellisen järjellisiksi ja tervetunteisiksi (voiko noin sanoa?) olennoiksi vaikka meidän elämä ei aina ole helpoimmasta päästä)
-minulla on vakituinen työpaikka
-pääsin naimisiin asti; minulla on maailman ihanin mies (vaikka sille aina kaikesta motkotankin)
-mulla on aivan upean ihania, ihan oikeita ystäviä
-meillä on dalmatiankoira, jonkalaista olen toivonut lapsesta saakka
-pääsin jatko-opiskelemaan ja olen tähän asti selviytynyt uskomattoman hyvin (vaikka joka toinen päivä superväsyneenä uhoankin lopettavani!)
-olen viimein päässyt elämään omilla ja oman perheeni ehdoilla; haasteita löytyy esim taloudellisuuden kanssa, mutta kaikki näköjään onnistuu kun tsemppaa tarpeeksi
-olen viimein oppinut arvostamaan elämääni ja sen puitteita sellaisina kuin ne on enkä enää haikaile epäolennaisten asioiden perään (vaikka edelleen inhoan kotimme oksennuksenvärisiä muovilattioita!)
-olen viimein saanut upeita tuloksia rakkaan harrastukseni parissa; painoa on lähtenyt yhteensä 5-6kg, vyötäröltä lähtenyt 8cm, voimaa on tullut paljon lisää ja lihaksetkin erottuu jo aika hyvin
-olen oppinut olemaan ylpeä tappelijan vartalostani; arpi on iso ja pitkä, mutta se on muisto taistelustani jonka MÄ voitin (ja onhan siinä sit se pikku tatuointikin!)
-en inhoa vatsanseutuani enää yhtä kovaa kuin ennen; siinä ei enää ole yhtä paljon inhottavaakaan kun noin puolet siitä on sulanut pois :D
-olen viimein löytänyt oman polkuni henkisten asioiden saralla ja mun on hyvä olla

Asiat on siis suhteellisen jees tässä osoitteessa. :)

(kuva muutaman viikon takaa, oikeasti mua vähän ärsyttää tuo asentoni, mutta muuten tykkään tästä kuvasta. en vain ole kehdannut sitä aiemmin näyttää!!)

Sunnuntaifiiliksissä

Eilisen sokerisynninpäästön seurauksena söin mutakakkua, pari riviä Milka-suklaata ja hedelmäkarkkeja. Olo ei ollut sen kummempi kuin yleensäkään, mitä nyt hienoinen huono omatunto vaivasi, lähinnä lakon keskenkaiken lopettamisen takia. No, en aio ottaa syyllisyyttä niskaani. Elämä on. :)

Tänään menin omalle salille ja tein jalat ja kädet. Kotona jumppasin vatsalihaksia tyttären kanssa (haasteellista, hyvin haasteellista!!) ja salilta pääsin kerrankin aika nopeasti. Kyykkyyn sain lisätä painoja; vaivainen kymenen kilon lisä tuntui reippaasti ja viimeiset toistot oli haastavia. Maastavetokin tuntui mukavasti pienellä painojen lisäyksellä ja kun oon nyt hokannut tehdä sen ihan lattialta asti (tollo minä, enhän mä oo tehnyt maastavetoa kuin viimeiset sata vuotta, ja aina jättänyt tangon paljon ylemmäs!), se tehoaa takareisiin ja takapuoleen ihan erilailla.

Rimpula

 

 

 

Kädet tein nyt erilailla myöskin; ojentajat ja hauikset ensin kinesis-laitteessa, jonka liikeradat jäljittelee taljakonetta. Kivan polton niihin sai kun laittoi oikean määrän painoa.

Kaiken kaikkiaan oon tyytyväinen tämän päivän treeniin. Huomenna lienee taas jalat kipeät. :)
Nyt pitää aloitella lasten iltatoimia. Mulla on huomenna aamuvuoro, joten itsekin saa mennä ajoissa nukkumaan.
Odotan huomista iltaa kun kolmoselta alkaa taas Isänmaan puolesta-sarja. :) Se jäi viime kaudella niin jännään kohtaan! Jee. :)

Tähän loppuun vielä mun uusi lempparibiisi, jonka lapsiparatkin on jo oppineet laulamaan ulkoa. Se myöskin jää kivasti soimaan päässä, silleen korvamatomaisesti. Olkaa hyvät. :)

Kukkurukuu- Mariska & Pahat Sudet

Ihanaa sunnuntai-iltaa teille! <3

Ääripäästä keskitielle

57 päivää ilman sokeria. Haaste oli 71, mutta päätin että se saa loppua nyt. Ilman mitään dramatiikkaa, päätin kauppareissulla että tänään haluan kahvin kanssa mutakakkua ja illalla suklaata. Onneksi mulla on laivareissulta ostettu suklaalevy odottamassa. :P Mutakakku löytyi kaupasta. Ja on muuten taivaallisen hyvää! <3
Eräs viisas rakas ystäväni sanoi ettei ole ääripäiden ystävä. Ja kun asiaa miettii, siinä on kyllä järkeä. Siis ääripäiden välttelyssä, kun kultainen keskitie on paljon viisaampi valinta. Se, että mun on vaikea löytää kultainen keskitie karkinsyömisen kanssa, on opittavissa oleva juttu. Pakkoko mun on tehdä asiasta niin vaikea itselleni? Jos pidän kerran viikossa mättöpäivän tai olen kokonaan ilman esim juurikin sokeria (missään muodossa siis), alkaa mua ihan varmasti ärsyttää koko juttu ennen pitkää ja mieliteot vain kasvaa. Jos annan itselleni luvan syödä sitä _joskus_, ei mun teekään sitä niin mieli. Ja tuo on ihan koettu ja todistettu asia.
Terveellisestä ruokavaliostani en silti aio luopua. Edelleen syön sillä ajatuksella että haluan lihasteni kasvavan ja kehoni pysyvän terveenä. Ei silti liene paha pitää huota myös henkisestä hyvinvoinnista. Tällä en nyt tarkoita sitä, että pää pysyisi kasassa ainoastaan suklaan ja karkkien mättämisellä, vaan sitä, että ne ääripäät on oikeasti ainakin mun kohdallani huono juttu.

Eilen kävin toisen hyvän ystävän kanssa mulle ihan uudella punttisalilla. Oma mieheni käy tuolla salilla, mutta mä en ole koskaan aiemmin käynyt koko rakennuksessa. Tunnelma (ja hengitysilma!!!) oli heti ihan erilainen, treenaahan tuolla myös miehet. Laitteet ja painot oli heti ihan erilaisia kuin meidän salilla ja mm käsipainoja löytyi ihan tähtitieteellisiin painomääriin asti. :) Sain tehtyä oman yläkropan treenin kuitenkin oikein hyvin vieraasta paikasta huolimatta. Kaverini on käynyt tuolla jo kauan ja tiesi hyvin kaikesta ja osasi neuvoa. Joitakin liikkeitä, kuten rintalihakset esimerkiksi, tein ihan erilailla kuin yleensä, ja nyt tuntuu! Näin kipeänä en olekaan hetkeen ollut. Myös ylä- ja alataljat oli erilaista siihen verrattuna, miten yleensä selkää treenaan. Ylätalja on kyllä tehokas, sitä oon kaivannut aiemmilta saleilta joissa olen ennen nykyistä käynyt.
Mutta, kyllä mä mielelläni käyn jatkossakin omassa tutussa paikassani. Siellä mulla on kaikki niin selvää ja tuttua, tiedän just mitä pitää tehdä. Vierailut silloin tällöin muualla on silti ihan kivoja, varsinkin kun on hyvä seuraa. Meillä oli oikein hauskaa eilen, välillä melko hervotonta naurua kun olisi pitänyt raskaita painoja nostella. :D Saatiin silti hommat tehtyä niinkuin pitikin. Yhteistreeniä ja kanssakäymistä parhaimmillaan. <3
Tämä ystävä on tullut yllättävän läheiseksi lyhyessä ajassa. Saimme kuin puolivahingossa tietää olevamme melkein sukulaisia pariakin kautta, meillä on siis yhteisiä läheisiä sukulaisia vaikka toisillemme emme ole varsinaisesti verisukua. Oon hyvin iloinen tästä uudesta tuttavuudesta ja haluan ehdottomasti tutustua sukulaisiinkin. :))

Väsymys vaivaa edelleen. Työharjoittelu etenee oikein mainiosti. Odotan innolla aina seuraavaa työpäivää. Mun pitäisi tehdä joitakin kirjallisia töitä mutten vaan saa itsestäni irti mitään. Ajatuksen tasolla työt on, muttei oikein tunnu löytyvän sellaista aikaa, että ehtisin istua ja paneutua. Ja sitten on yksi isompi tehtävä, joka nyt ei harjoitteluun liity, mutta joka pitäisi kuitenkin tässä lähiaikoina tehdä. Enkä mä ymmärrä siitä niinku yhtään mitään. Ehkä, jos vain saisin itseni keskittymään kunnolla, sekin onnistuisi. Onneksi mulla on viisas työpari jolta voin kysyä apua. :)
Silti olisin ehdottomasti sitä mieltä että voisin ihan hyvin suorittaa tutkinnon pelkästään työharjoittelulla. Käytännön ihmisenä mun on paljon helpompi oppia oikeista hoitotilanteista kuin mistän teorioista. Tiedän toisaalta kyllä että teoriahan se on joka sitä käytäntöä tukee, ja se on pakko oppia. Mutta kun oon aika blondi ja mun keskittymiskyky on tällä hetkellä suunnilleen samaa luokkaa kuin meidän koiralla. :D

Nyt on lauantai, vapaapäivä ja lepopäivä. Lihakset on arat eilisestä ja hirveä väsy painaa. Mies oli kiltti ja siivosi aamupäivällä. Esikoinen lähti yökylään, muut lapset on kotona. Illalla aion avata tuon ihanan suklaalevyni ja katsoa digiboksille tallennetun "Sisko tahtoisin jäädä"-elokuvan. Kynttilät voisi laittaa palamaan, ne on niin ihania.
Vaikka on roosanauha-kuukausi parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu miltä ressikantilta katsoo), mua ei ahdista lainkaan. Pelkoja ei sen suhteen tällä hetkellä ole, ehkä mä alan hiljalleen olla taas astetta ehjempi, noin niinku henkisesti? Ja nyt kun oon saanut taas proteesitkin uusittua oikean kokoisiksi, kaikki on entistäkin mukavampaa. :D
Kävin muuten uimahallissa alkuviikosta ja huomasin saavani varsin paljon katseita osakseni. Uusi tatskani ja arpeni kiinnitti monen huomion ja mua ei sekään hirmuisesti enää vaivannut. Oon ihan ylpeä kummallisesta rintavarustuksestani, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. :D

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Ehjä selkä ja punttisalijuttuja

Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))

Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.

Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.

Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.

Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)

Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.

Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)