Tulinpa sitten kipeäksi. Kuumetta on yli 38 ja kurkku on niin kipeä ettei hetkeen ole ollutkaan. Hyvä kun olen päässyt sängystä ylös! Tänään oli koulussa pakollinen luento, jonne sain itseni kammettua mutta aika äkkiä sen jälkeen lähdin kotiin.
Meillä on kaksi isompaa poikaa olleet myös kuumeessa ja kurkku kipeänä, ja mentiin sitten iltapäivällä kaikki kolme yhdessä nieluvljelyyn. Oli huisin mielenkiintoista olla murrosikäisen ja esimurrosikäisen kanssa terveyskeskuksessa kun ne kikatteli ja käkätteli kaikenaikaa kaikelle hyvin epäolennaiselle. Omakin mieli siinä hetkellisesti piristyi, nuo oli aika hassuja kyllä. :D
Pikavastaukset oli kuitenkin negatiiviset, joten tuskin ainakaan angiina on kyseessä. Olo vain on kertakaikkisen inhottava, suussa maistuu metallilta (kiitos tämän ilmiön sanoiksi pukemisessa kuuluu luokkatoverilleni joka sen mulle tänään ystävällisesti kertoi!) eikä ruokakaan maistu. Eilen söin naurettavan vähän ja tänään melkein yhtä huonosti. Nieleminen ei onnistu eikä mikään maistu hyvältä.
Tuntuu hyvin turhauttavalta, kun oon tässä yrittänyt panostaa juuri tuohon oikealla lailla syömiseen ja nyt sitten tuli tällainen tyhmä sairastelu & kaikki menee päin mäntyä. :/
Mun pitäisi kovaa olla lukemassa huomiseen mielenterveyshoitotyön tenttiin mutta arvatkaa vaan pystynkö millään lailla keskittymään. Asia sinänsä on mulle tuttu ja olen kyllä hyvin jyvällä tuosta tenttimateriaalistakin, mutta lukeminen ja pänttääminen ei nyt vain suju.
Oon tosi väsynytkin nyt ihan jo tämän kipuilunikin takia, mutta myös siksi, että kuopus valvotti taas viime yönä tunnin verran mölisemällä ja kälättämällä sängyssään. *huokaus*
Pitää koittaa lukea illalla kun lapset on nukkumassa eikä kukaan kilju oven takana. :)
Huomenna on tentin lisäksi vielä pari pakollista luentoa, toivottavasti olen paremmassa kunnossa.
Eilen kävin pitkästä aikaa rintahoitajan luona. Sain uuden proteesin kun vanha on jäänyt painon putoamisen myötä liian suureksi (!!) ja juteltiin myös niitä näitä muistakin asioista. Oli kiva käydä pitkästä aikaa hänen luonaan. :)
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
lauantai 21. syyskuuta 2013
Stressiä, huolta ja sydämentykytystä
Varoitus heti alkuun; teksti sisältää valitusta!!
Kuinka paljon ihminen pystyy kantamaan stressiä, ennenkuin homma leviää käsiin? Tuntuu että viime aikoina ei juuri muuta ole ollutkaan, kuin huolta yhdestä jos toisestakin asiasta.
Ihan ensimmäisenä tapetilla on meidän teinarit. Syksyn mukana on tullut jos jonkinlaista puuhaa; tupakkakokeilut (juu tiedän, kuuluu nuoruuteen muttei mun silti tarvi siitä tykätä), koulusta tulee jatkuvasti negatiivista palautetta molempien teinien osalta, kaikki ääliömäinen toilailu ja duunailu, noilla kun näköjään tulee päähän toinen toistaankin typerämpiä ideoita jotka on tietenkin pakko toteuttaa. No, puolustukseksi voin kyllä sanoa että poikien touhut on sinänsä viattomia vielä, kun kyseessä ei ole mitkään ryyppäämset nurkkien takana tai ihan Oikeat pahanteot. Mutta ressaa silti.
Sitten on tuo mun koulu. Mun motivaatio on kokolailla pakkasen puolella nyt. Arki on astunut taas kuvioihin sen osalta, ja työmäärä hirvittää. Olis etätehtäviä, tenttejä ja opinnäytetyön aloittamista, ja mun aivot ei pysty käsittelemään kaikkia noita asioita järkevästi ja rauhallisesti. Ne on mielessä yhtenä isona mustana vyyhtinä, jota en osaa alkaa selvittämään oikein mistään suunnasta. Kouluun ei huvita mennä ollenkaan kun on niin väsy kokoajan. Onneksi mulla on hyviä luokkakavereita, jotka valaa uskoa ja joiden kanssa jutteleminen auttaa joka kerta. :))
Väsy taas johtuu siitä että mä en nuku ollenkaan hyvin. Aina välillä tulee ajanjaksoja, kun nukun tosi huonosti, ja nyt tätä on taas jatkunut kesästä asti. Jotenkin syövän sairastamisen jälkeen tämä on pahentunut, ei kai mikään ihmekään.
Lähisuvussani sattui todella surullinen kuolemantapaus viime viikolla ja tällä hetkellä on suuri huoli myös eräästä toisesta henkilöstä, joka voi todella huonosti. Mieli on kovin surullinen kokoajan. :(
Oon huomannut erinäisiä muljahteluja rinnassani. Niitä on siis ollut aina, mutta nyt niitä on ollut useammin, tai sitten olen vain kiinnittänyt niihin enemmän huomiota. Kipua tms ei ole, ja lääkäri on aiemmin sanonutkin niistä että olisivat ihan normaaleja ilmiöitä. EKG oli viimeksi ihan normaali. Olen huomannut myös, että sydän tykyttää kovaa vauhtia aina välillä ja leposykekin on korkeampi kuin ennen. Tai oletan siis niin, enpä juuri ole siihenkään kiinnittänyt yleensä hirveästi huomiota.
Eilen salilla tein jalkatreeniä. Alku meni oikein hyvin, kyykyt, prässi, lähentäjät ja loitontajat sujui ongelmitta. Sitten tein pitkästä aikaa etu- ja takareidet koneella ja laitoin aika paljon enemmän painoja kuin ennemmin. Kun sen jälkeen meinasin mennä askelkyykkäämään, en sit enää pystynytkään. Sydän hakkasi ja olin ihan loppu. En kai tajunnut, että nuo viimeisimmät liikkeet voisi tuon ilmiön aiheuttaa noin voimakkaana ja ehdin jo vähän huolestua. Istuin sitten hetken ja päätin jättää alakropan rauhaan siltä osin. Hetken päästä tein käsiliikkeet ja pikkuhiljaa olokin helpotti. Menin vielä tyhjään spinningsaliin maton kanssa tekemään vatsoja ja kaikki meni hyvin.
Juttelin siskoni kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä että tämä elämäntilanne kaikkine huolineen ja stresseineen on varmasti saanut aikaan noita tykytyksiä. Plus kaikkeen yhdistettynä kova treenaaminen ja liian vähäiset yöunet. Painokin on mulla pudonnut, vaikkakin vain vähän, enkä usko että se nyt negatiivisesti voi vaikuttaa. Paras silti puhua lääkärille, mun pitää muutenkin ottaa lähiaikoina yhteyttä siihen suuntaan noiden lääkityksieni takia.
Kyllä nuo vaan alkaa pelottaa kuitenkin, vaikka kaikelle löytyisikin luonnollinen selitys. En jaksa enkä suostu uskomaan, että mulle nyt rintasyövän lisäksi tulisi vielä joku sydänvika.
Juteltiin miehen kanssa tuosta treenaamisesta ja päätin sitten jättää pari liikettä tauolle kokonaan ja korvata ne kevyemmillä jutuilla. Oon myöskin monet kerrat halunnut mennä joogaan (jossa siis ennemmin kävin säännöllisesti mutten nyt enää aikoihin ole ollut) ja nyt alkaneeseen bodybalanceen. Ne olis kyllä mainiota vastapainoa tuolle punttitreenaamiselle, tekis hyvää. Ja onhan noita suositeltukin, mutta jotenkin mä oon niin koukuttunut tuohon punttisaliin etten ikinä muka ehdi muualle. Ehtiihän sitä kun vain menee.
Kaiken kaikkiaan mun pitäis vissin ottaa rauhallisemmin ja antaa aikaa itselleni. Kun pääsis hetkeksi nollaamaan ajatukset kunnolla, ihan ypöyksin. Se nyt ei vain ole mahdollista tällä hetkellä, joten on kai selvittävä muutoin.
Kivojakin asioita on kaiken ärsyttävän keskellä. Uusi tuttavuus, jonka kanssa on yhteisiä, yllättävänkin läheisiä sukulaisia, joihin toivottavasti pääsen tutustumaankin. :) Lapset, kaiken huolen ja ressinkin keskellä, saavat aikaan kyllä tosi paljon hyvääkin mieltä ja aina saa todeta, miten rakkaita ne mulle ovat. Ja kaikki mun ihanat ystävät, jotka vain yksinkertaisesti ovat ihan huippuja. <3
No tulipa vuodatettua, kiitän ja kumarran. Eikai tässä siis muuta ku nokka kohti tulevaa, häntä pystyyn jne. Onhan mulla asiat loppujen lopuksi hyvin; syöpä ei ole uusiutunut vieläkään eikä toivottavasti uusiudukaan.
Kuinka paljon ihminen pystyy kantamaan stressiä, ennenkuin homma leviää käsiin? Tuntuu että viime aikoina ei juuri muuta ole ollutkaan, kuin huolta yhdestä jos toisestakin asiasta.
Ihan ensimmäisenä tapetilla on meidän teinarit. Syksyn mukana on tullut jos jonkinlaista puuhaa; tupakkakokeilut (juu tiedän, kuuluu nuoruuteen muttei mun silti tarvi siitä tykätä), koulusta tulee jatkuvasti negatiivista palautetta molempien teinien osalta, kaikki ääliömäinen toilailu ja duunailu, noilla kun näköjään tulee päähän toinen toistaankin typerämpiä ideoita jotka on tietenkin pakko toteuttaa. No, puolustukseksi voin kyllä sanoa että poikien touhut on sinänsä viattomia vielä, kun kyseessä ei ole mitkään ryyppäämset nurkkien takana tai ihan Oikeat pahanteot. Mutta ressaa silti.
Sitten on tuo mun koulu. Mun motivaatio on kokolailla pakkasen puolella nyt. Arki on astunut taas kuvioihin sen osalta, ja työmäärä hirvittää. Olis etätehtäviä, tenttejä ja opinnäytetyön aloittamista, ja mun aivot ei pysty käsittelemään kaikkia noita asioita järkevästi ja rauhallisesti. Ne on mielessä yhtenä isona mustana vyyhtinä, jota en osaa alkaa selvittämään oikein mistään suunnasta. Kouluun ei huvita mennä ollenkaan kun on niin väsy kokoajan. Onneksi mulla on hyviä luokkakavereita, jotka valaa uskoa ja joiden kanssa jutteleminen auttaa joka kerta. :))
Väsy taas johtuu siitä että mä en nuku ollenkaan hyvin. Aina välillä tulee ajanjaksoja, kun nukun tosi huonosti, ja nyt tätä on taas jatkunut kesästä asti. Jotenkin syövän sairastamisen jälkeen tämä on pahentunut, ei kai mikään ihmekään.
Lähisuvussani sattui todella surullinen kuolemantapaus viime viikolla ja tällä hetkellä on suuri huoli myös eräästä toisesta henkilöstä, joka voi todella huonosti. Mieli on kovin surullinen kokoajan. :(
Oon huomannut erinäisiä muljahteluja rinnassani. Niitä on siis ollut aina, mutta nyt niitä on ollut useammin, tai sitten olen vain kiinnittänyt niihin enemmän huomiota. Kipua tms ei ole, ja lääkäri on aiemmin sanonutkin niistä että olisivat ihan normaaleja ilmiöitä. EKG oli viimeksi ihan normaali. Olen huomannut myös, että sydän tykyttää kovaa vauhtia aina välillä ja leposykekin on korkeampi kuin ennen. Tai oletan siis niin, enpä juuri ole siihenkään kiinnittänyt yleensä hirveästi huomiota.
Eilen salilla tein jalkatreeniä. Alku meni oikein hyvin, kyykyt, prässi, lähentäjät ja loitontajat sujui ongelmitta. Sitten tein pitkästä aikaa etu- ja takareidet koneella ja laitoin aika paljon enemmän painoja kuin ennemmin. Kun sen jälkeen meinasin mennä askelkyykkäämään, en sit enää pystynytkään. Sydän hakkasi ja olin ihan loppu. En kai tajunnut, että nuo viimeisimmät liikkeet voisi tuon ilmiön aiheuttaa noin voimakkaana ja ehdin jo vähän huolestua. Istuin sitten hetken ja päätin jättää alakropan rauhaan siltä osin. Hetken päästä tein käsiliikkeet ja pikkuhiljaa olokin helpotti. Menin vielä tyhjään spinningsaliin maton kanssa tekemään vatsoja ja kaikki meni hyvin.
Juttelin siskoni kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä että tämä elämäntilanne kaikkine huolineen ja stresseineen on varmasti saanut aikaan noita tykytyksiä. Plus kaikkeen yhdistettynä kova treenaaminen ja liian vähäiset yöunet. Painokin on mulla pudonnut, vaikkakin vain vähän, enkä usko että se nyt negatiivisesti voi vaikuttaa. Paras silti puhua lääkärille, mun pitää muutenkin ottaa lähiaikoina yhteyttä siihen suuntaan noiden lääkityksieni takia.
Kyllä nuo vaan alkaa pelottaa kuitenkin, vaikka kaikelle löytyisikin luonnollinen selitys. En jaksa enkä suostu uskomaan, että mulle nyt rintasyövän lisäksi tulisi vielä joku sydänvika.
Juteltiin miehen kanssa tuosta treenaamisesta ja päätin sitten jättää pari liikettä tauolle kokonaan ja korvata ne kevyemmillä jutuilla. Oon myöskin monet kerrat halunnut mennä joogaan (jossa siis ennemmin kävin säännöllisesti mutten nyt enää aikoihin ole ollut) ja nyt alkaneeseen bodybalanceen. Ne olis kyllä mainiota vastapainoa tuolle punttitreenaamiselle, tekis hyvää. Ja onhan noita suositeltukin, mutta jotenkin mä oon niin koukuttunut tuohon punttisaliin etten ikinä muka ehdi muualle. Ehtiihän sitä kun vain menee.
Kaiken kaikkiaan mun pitäis vissin ottaa rauhallisemmin ja antaa aikaa itselleni. Kun pääsis hetkeksi nollaamaan ajatukset kunnolla, ihan ypöyksin. Se nyt ei vain ole mahdollista tällä hetkellä, joten on kai selvittävä muutoin.
Kivojakin asioita on kaiken ärsyttävän keskellä. Uusi tuttavuus, jonka kanssa on yhteisiä, yllättävänkin läheisiä sukulaisia, joihin toivottavasti pääsen tutustumaankin. :) Lapset, kaiken huolen ja ressinkin keskellä, saavat aikaan kyllä tosi paljon hyvääkin mieltä ja aina saa todeta, miten rakkaita ne mulle ovat. Ja kaikki mun ihanat ystävät, jotka vain yksinkertaisesti ovat ihan huippuja. <3
No tulipa vuodatettua, kiitän ja kumarran. Eikai tässä siis muuta ku nokka kohti tulevaa, häntä pystyyn jne. Onhan mulla asiat loppujen lopuksi hyvin; syöpä ei ole uusiutunut vieläkään eikä toivottavasti uusiudukaan.
lauantai 14. syyskuuta 2013
Ehjä selkä ja punttisalijuttuja
Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))
Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.
.JPG)
Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.
Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.
Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)
Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.
Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))
Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.
.JPG)
Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.
Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.
Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)
Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.
Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)