Stressiä, huolta ja sydämentykytystä

Varoitus heti alkuun; teksti sisältää valitusta!!

Kuinka paljon ihminen pystyy kantamaan stressiä, ennenkuin homma leviää käsiin? Tuntuu että viime aikoina ei juuri muuta ole ollutkaan, kuin huolta yhdestä jos toisestakin asiasta.
Ihan ensimmäisenä tapetilla on meidän teinarit. Syksyn mukana on tullut jos jonkinlaista puuhaa; tupakkakokeilut (juu tiedän, kuuluu nuoruuteen muttei mun silti tarvi siitä tykätä), koulusta tulee jatkuvasti negatiivista palautetta molempien teinien osalta, kaikki ääliömäinen toilailu ja duunailu, noilla kun näköjään tulee päähän toinen toistaankin typerämpiä ideoita jotka on tietenkin pakko toteuttaa. No, puolustukseksi voin kyllä sanoa että poikien touhut on sinänsä viattomia vielä, kun kyseessä ei ole mitkään ryyppäämset nurkkien takana tai ihan Oikeat pahanteot. Mutta ressaa silti.

Sitten on tuo mun koulu. Mun motivaatio on kokolailla pakkasen puolella nyt. Arki on astunut taas kuvioihin sen osalta, ja työmäärä hirvittää. Olis etätehtäviä, tenttejä ja opinnäytetyön aloittamista, ja mun aivot ei pysty käsittelemään kaikkia noita asioita järkevästi ja rauhallisesti. Ne on mielessä yhtenä isona mustana vyyhtinä, jota en osaa alkaa selvittämään oikein mistään suunnasta. Kouluun ei huvita mennä ollenkaan kun on niin väsy kokoajan. Onneksi mulla on hyviä luokkakavereita, jotka valaa uskoa ja joiden kanssa jutteleminen auttaa joka kerta. :))
Väsy taas johtuu siitä että mä en nuku ollenkaan hyvin. Aina välillä tulee ajanjaksoja, kun nukun tosi huonosti, ja nyt tätä on taas jatkunut kesästä asti. Jotenkin syövän sairastamisen jälkeen tämä on pahentunut, ei kai mikään ihmekään.
Lähisuvussani sattui todella surullinen kuolemantapaus viime viikolla ja tällä hetkellä on suuri huoli myös eräästä toisesta henkilöstä, joka voi todella huonosti. Mieli on kovin surullinen kokoajan. :(

Oon huomannut erinäisiä muljahteluja rinnassani. Niitä on siis ollut aina, mutta nyt niitä on ollut useammin, tai sitten olen vain kiinnittänyt niihin enemmän huomiota. Kipua tms ei ole, ja lääkäri on aiemmin sanonutkin niistä että olisivat ihan normaaleja ilmiöitä. EKG oli viimeksi ihan normaali. Olen huomannut myös, että sydän tykyttää kovaa vauhtia aina välillä ja leposykekin on korkeampi kuin ennen. Tai oletan siis niin, enpä juuri ole siihenkään kiinnittänyt yleensä hirveästi huomiota.
Eilen salilla tein jalkatreeniä. Alku meni oikein hyvin, kyykyt, prässi, lähentäjät ja loitontajat sujui ongelmitta. Sitten tein pitkästä aikaa etu- ja takareidet koneella ja laitoin aika paljon enemmän painoja kuin ennemmin. Kun sen jälkeen meinasin mennä askelkyykkäämään, en sit enää pystynytkään. Sydän hakkasi ja olin ihan loppu. En kai tajunnut, että nuo viimeisimmät liikkeet voisi tuon ilmiön aiheuttaa noin voimakkaana ja ehdin jo vähän huolestua. Istuin sitten hetken ja päätin jättää alakropan rauhaan siltä osin. Hetken päästä tein käsiliikkeet ja pikkuhiljaa olokin helpotti. Menin vielä tyhjään spinningsaliin maton kanssa tekemään vatsoja ja kaikki meni hyvin.

Juttelin siskoni kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä että tämä elämäntilanne kaikkine huolineen ja stresseineen on varmasti saanut aikaan noita tykytyksiä. Plus kaikkeen yhdistettynä kova treenaaminen ja liian vähäiset yöunet. Painokin on mulla pudonnut, vaikkakin vain vähän, enkä usko että se nyt negatiivisesti voi vaikuttaa. Paras silti puhua lääkärille, mun pitää muutenkin ottaa lähiaikoina yhteyttä siihen suuntaan noiden lääkityksieni takia.
Kyllä nuo vaan alkaa pelottaa kuitenkin, vaikka kaikelle löytyisikin luonnollinen selitys. En jaksa enkä suostu uskomaan, että mulle nyt rintasyövän lisäksi tulisi vielä joku sydänvika.

Juteltiin miehen kanssa tuosta treenaamisesta ja päätin sitten jättää pari liikettä tauolle kokonaan ja korvata ne kevyemmillä jutuilla. Oon myöskin monet kerrat halunnut mennä joogaan (jossa siis ennemmin kävin säännöllisesti mutten nyt enää aikoihin ole ollut) ja nyt alkaneeseen bodybalanceen. Ne olis kyllä mainiota vastapainoa tuolle punttitreenaamiselle, tekis hyvää. Ja onhan noita suositeltukin, mutta jotenkin mä oon niin koukuttunut tuohon punttisaliin etten ikinä muka ehdi muualle. Ehtiihän sitä kun vain menee.

Kaiken kaikkiaan mun pitäis vissin ottaa rauhallisemmin ja antaa aikaa itselleni. Kun pääsis hetkeksi nollaamaan ajatukset kunnolla, ihan ypöyksin. Se nyt ei vain ole mahdollista tällä hetkellä, joten on kai selvittävä muutoin.

Kivojakin asioita on kaiken ärsyttävän keskellä. Uusi tuttavuus, jonka kanssa on yhteisiä, yllättävänkin läheisiä sukulaisia, joihin toivottavasti pääsen tutustumaankin. :) Lapset, kaiken huolen ja ressinkin keskellä, saavat aikaan kyllä tosi paljon hyvääkin mieltä ja aina saa todeta, miten rakkaita ne mulle ovat. Ja kaikki mun ihanat ystävät, jotka vain yksinkertaisesti ovat ihan huippuja. <3

No tulipa vuodatettua, kiitän ja kumarran. Eikai tässä siis muuta ku nokka kohti tulevaa, häntä pystyyn jne. Onhan mulla asiat loppujen lopuksi hyvin; syöpä ei ole uusiutunut vieläkään eikä toivottavasti uusiudukaan.