Hyvältä näyttää niinku kuuluuki

Kesä on ohi ja mä alan olla entiselläni. Tai no, yhtä ruumiinosaa rikkaampi. Leikkauksesta toipuminen otti oman aikansa, ja vieläkin huomaan joitakin juttuja yläkropassa, jotka kertoo toukokuisesta leikkelystä. Selän haavan ympäristö on tunnoton vieläkin, tosin sitä kutiaa kokoajan; melko kiva yhtälö. Tuntuu inhottavalta sit raapia sitä. Vasemmassa kyljessä tuntuu kipua varsinkin salitreenin jälkeen, ikäänkuin siellä joku kiinnike kiristäisi. Jälkitarkastuksessa kirurgi kuitenkin meinasi että kaikki tämä kuuluu asiaan ja pikkuhiljaa helpottuu.
Itse rinta on kiva. :) Se on nyt juuri sen kokoinen ja muotoinen, kuin pitääkin. Arvet on isot ja kaikkihan me tiedetään, mikä juttu tää on, mutta olo alkaa olla aika normaali sen suhteen. Ei tarvi enää pelata jatkuvasti lattialle putoilevien, aina hukassa olevien irtoproteesien kanssa. Mun tatuointikin pääsi ihan uusiin oikeuksiin kun puolet ei peity proteesin alle. Arvet vaalenee ja kun aika on oikea, otan tuohon tatuointiin lisäystä.
Kuntoutusohjeet sain fyssarilta, ja niitä oon noudatellut semi-ahkerasti. Alkuun jumppailin kotona kuminauhoilla, mutta sittemmin oon salilla soveltanut käsipainojen ja kinesis-laitteen käytössä noita liikkeitä.

Salitreeni on alkanut hyvin taas, tosin nyt oon ollut jäätävässä yskässä ja nuhassa jo yli viikon. Muuten on kyllä voimat alkaneet hiljalleen palautua, jopa yläkroppaan. Yritän olla turhautumatta, aina se ei ole kovin helppoa. :)

Toukokuun 22. päivä oli valmistujaiset. Olin vähän heikolla hapella vielä silloin, ja juhlasalissa istuminen teki tiukkaa. Samaten hyvin tiukalla oli juhlamekkokin, jonka sain turvotuksen takia juuri ja juuri kiinni! Jaksoin justiin sen verran, että saatiin todistukset käteen ja sen jälkeen käytiin syömässä opinnäytetyökaverin ja meidän miesten kanssa. Kotona oli ihanaa kun sai vetää tutun hupparin ja verkkarit päälle. :)

Toki piti kuvata, kun kerrankin olin hienona!

Työt alkoi sairasloman jälkeen 23.6. Osastolle oli kiva mennä, olinhan mä ollut siellä kahdessa harjoittelussa aikasemmin ja tilat ja työkaverit oli tuttuja ennestään.

Oma siskosisiliskokin on mulla työkaverina <3

Pientä alkuräpiköintiähän tässä on ollut ja on vieläkin, mutta päivä kerrallaan alkaa hommat tulla tutummaksi ja onneksi mulla on parhaat työkaverit, jotka auttaa ja opastaa tarpeen tullen.

Kesä oli sään puolesta vähän töks ja meni muutenkin liian nopeasti. En oon päässyt mereen uimaankaan ollenkaan!! Kerran käytiin siskon mökillä ja siellä uin altaassa muttei se ny ole sama asia. Onhan tässä toki aikaa vieläkin, ilmatkin on lämpimät, etten sanois suorastaan ahistavan kuumat.

Hirmunen väsy mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Kuten arvata saattaa, oon diagnonoisut itselleni jo leukemian ja keuhkometarit (koska yskä) ja vaikka mitä vaikka väsymys nyt voi johtua mistä vaan arjen jutusta. Ajatukset on kieltämättä pyörineet syövän ympärillä muutenkin viime viikkoina erään seikan takia, mutta se nyt on aina ollut niin. Välillä ryvetään pohjamudissa aiheen kanssa ja sit se taas jää ajatuksista pois pitkiksikin ajoiksi. This is my life.

Mulla on nyt kaksi vapaapäivää. Tänään on asioita hoidettavana mutta huomenna otetaan kuopuksen kanssa rennosti koko päivä. :) Teen lyhennettyä työlistaa, minkä ansiosta mulla on vähän enemmän vapaata kuin normaalisti. Tämä on oikein hyvä juttu näin. :)

Leikkauskertomusta ja muita sairasloman juttuja

Noin se vain aika hujahti. Sairaanhoitajan opinnot tuli suoritettua viimeistä myöten ja rinnankorjausleikkauspäivä koitti.
Leikkaus tehtiin siis 11.5., eli maanantaina. Edellisenä yönä en juurikaan ollut nukkunut, jänskätti niin kovaa. Aiempina päivinä en ollut oikeastaan edes miettinyt koko leikkausta, kun kaikki kouluun liittyvä vei ajatukset. Sunnuntaiyönä oli sitten hyvää aikaa panikoida.
Maanantaiaamuna piti preoperatiivisella osastolla olla 7.15 ja täysin tyhjin vatsoin tietenkin. Siellä hoitaja valmisteli mut leikkaussalia varten ja joskus puoli yhdeksän aikaan sit lähdettiin saliin.
Leikkaushoitajat ja nukutuslääkäri olivat tosi mukavia ja rauhoittelevia, kun minä taas jännityksissäni lauoin kaikenlaista typerää suustani. Mahtoivat olla helpottuneita kun sitten hiljenin Diprivanin hiipiessä suonta pitkin.
Leikkaus tehtiin siis selän puolelta rinnan paikalle käännetystä kielekkeestä, joka koostuu leveästä selkälihaksesta ja ihosta ja ihonalaiskudoksesta. Alunperin mulle piti laittaa myös implantti, mutta kirurgi jätti sen laittamatta, koska omat kudokseni riittivät kuulemma oikein hyvin (eli mulla on selässä tarpeeksi läskiä!). Luomuna siis mennään, en voi valittaa!
Heräsin heräämössä ja kello taisi olla jotain kahden paikkeilla. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin, joku sanoi. Ihmisiä tuli ja meni, heräämöhoitaja kävi välillä katsomassa ja antoi lisää lääkettä kun pyysin. Kivut oli välillä tosi kovat mutta onneksi lääke auttoi. Aiemmin olen kärsinyt kovasta pahoinvoinnista nukutuksen jälkeen, mutta nyt olin saanut pahoinvointilääkettä, eikä huonoa oloa tullut. Se oli tosi hyvä juttu. Taisin vielä heräämössäkin pölistä kaikenlaista typerää ainepäissäni.
Viiden aikoihin tulivat hoitajat hakemaan mua osastolle ja mullakin alkoi taas pää hiljalleen toimia.

juuri osastolle saapuneena, hippasen verran pyörryksissä

Nuokuin koko illan, laitoin viestiä ja soittelin lähimmille. Hoitaja kävi vähän väliä touhuamassa, mutten juurikaan muista mitä. Yöllä nukuin tosi huonosti, tunnin mittaisia pätkiä. Päätä särki enkä saanut millään hyvää asentoa (valittavana oli joko selkä- tai oikeakylkiasento, hirveen kauaa ei tuota liikerataa huvita toistella ennenkuin alkaa niska puutua). Ulkona satoi kaatamalla ja sade hakkasi ikkunalautaan.
Seuraavana aamuna alkoi jo vähän elämä voittaa ja ajatus kulkea. Kivut oli edelleen välillä kovia, mutta huomattavasti helpommin siedettävissä. Kovaa kipulääkettä en sitten enempää tarvinnutkaan. Uusi rinta ja haavat tarkistettiin neljän tunnin välein ja sain tukiliivinkin, jota mun tulee nyt käyttää yhteensä 4 viikkoa.
Olo voimistui kokoajan ja pääsin liikkeellekin; kävelin fysioterapeutin kanssa osaston puolella. Sain kiitosta nopeasta voimistumisestani ja kotiuduinkin jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, vaikka yleensä tämänlaisen leikkauksen jälkeen ollaan kolmisen päivää osastolla.
Olinhan mä kipeä ja räihnänen kotonakin ja oleminen haavadreenin ja tiukan tukiliivin kanssa oli lähinnä ärsyttävää. Yöksi otin tramalin jonka avulla kivut kyllä pysyi poissa ja unikin maistui oikein hyvin (!!), seuraavana päivänä olin vielä neljän aikaan ihan pää pyörällä. Ei liene tarvetta mainita, että kyseistä rohtoa en enää suuhuni laita!! Eikä kyllä ole ollut tarvettakaan, panadol-burana-linjalla ollaan pärjätty hyvin. Haavat on siistit ja kipua aiheuttaa lähinnä jumissa oleva terveen puolen yläselkä sekä dreeniputken aukko (kompuroin typerän dreeniletkun kanssa kaiken aikaa, unohdan sen olemassaolon jatkuvasti, kunnes se taas jämähtää jonnekin ja repäisen itseni kunnolla..!)
Huomenna se pitäis saada pois, kun vain vuoto hiipuis sen verran että sen uskaltais poistaa.

arpi

No, uusi rinta sen sijaan on kiva. :) Hirmusen arka se ei ole, hyvin on verenkierto lähtenyt käyntiin. Turvoksissa se edelleen on, ja tukiliivi on välttämätön siksi, että se muokkaantuu oikeanlaiseksi. Kuulemma ajan kanssa se laskeutuu normaalille paikalleen, nyt vain täytyy luottaa siihen että maan vetovoima tekee tehtävänsä tässäkin asiassa!
En malta odottaa sitä, että saan pitää taas olkaimettomia ja avonaisia yläosia ja normaalien ihmisten uimapukua!! <3
Eiköhän tästä taas nousta pikkuhiljaa. Vaikka kyllä mua suututtaa tämä oma voimattomuus ja avuttomuus. Mitään en jaksa/saa/voi tehdä ilman että pitää jossain kohtaa pyytää apua. Viikon päästä saan alkaa nukkua taas vasemmallakin kyljellä, sitä odotan kuin kuuta nousevaa. 
Ihanaa oli kun jaksoi taas vähän huomioida omaa ulkonäköään ja laittautua, ei ollut enää niin potilasmainen olo.

Odotan kovasti myös sitä, että pääsen taas liikkumaan. Tässä kevään aikana ajatukseni liikunnan suhteen on muuttuneet jonkun verran. On ollut aikaa miettiä asiaa (eikä ole ollut aikaa käydä salilla) ja sitä, mitä mä liikunnalta oikeastaan loppupeleissä haluan. Eipä se nyt vieläkään sen selvempää ole, kuin että se hyvä olo ja terveenä pysyminen on tärkeintä. Voisin ihan todella tutustua paremmin salimme ryhmäliikuntatarjontaan, uskon että löydän jotain mistä tykkään. Joogan lisäksi. <3

kuva täältä

Ärsyyntyminen turhanpäiväisiin, aiemmin mulle mukatärkeisiin asioihin, on alkanut kasvaa, enkä voi sille mitään. Kai tämä on jotain henkistä kasvamista oman itseni kanssa ja sen kanssa on vaan elettävä.

Tulevan viikon perjantaina on meidän valmistujaispäivä! Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä olen saavuttanut ja olen huisin ylpeä itsestäni ja ryhmäläisistäni! Kauheasti on ollut töitä ja muistettavaa, ja nyt yhtäkkiä voin todeta, että kaikki on suoritettu ja palautettu. Hyvin kummallinen tunne. Tykkään silti. :) Suurin saavutus oli opinnäytetyön valmistuminen ja sen esittäminen. En olisi voinut uskoa että sekin tulee joskus valmiiksi ja esitettäväksi, mutta niin sekin vain tuli ja meni. Saatiin vieläpä hyvää palautetta! :)
Nyt vietän vielä reilun kuukauden ajan sairaslomapäiviä ja heti juhannuksen jälkeen alkaa työt kirurgisella osastolla. Valmiina sairaanhoitajana. :)

Vielä vähän mainostusta tähän loppuun; ylläolevassa kuvassa näkyvän Siskorusetin voi tilata Sinellin verkkokaupasta (10€) ja samalla voi tukea Siskot - syöpäkuntoutujat Ry:n toimintaa. Tässä linkki sivustolle. :)

Oikein kaunista alkavaa uutta viikkoa kaikille! <3

Nro 4 OK!

Noin tuli käväistyä neljännessä vuosikontrollissa tänään. Mammografiassa ja ultrassa tulokset oli puhtaat, kuten pitikin. :) Vähän meinas iskeä paniikki mammografiahuoneessa kun hoitaja otettuaan normaalit otokset katseli tietsikan monitoria ja pyysi että otetaan vielä yksi sivukuva terveestä rinnasta. Kävin kyttäämässä näytöllä näkyvää kuvaa ja yritin huomata, onko siinä jotain ihmeellistä. Hoitajakin sanoi ettei mitään hätää, kysyi kuitenkin, olenko tuntenut mitään erityistä viime aikoina.. No otettiin viimeinen kuva ja menin käytävälle odottamaan ultraan pääsyä. Mieli oli heti samantien ihan sekaisin, näin sieluni silmin miten ultraava lääkäri pudistaa päätään ja sanoo että täällä näkyy _jotain_. Mietin siinä istuessani että toivottavasti ei ketään tuttua kulje siitä ohi (mulla on paljon tuttuja töissä sairaalassa), muuten alan pillittää. No eikö kaikista maailman ihmisistä mun isosisko käppäile siihen ja tietenkin tulee juttelemaan. Mä en saanut sanaa suustani, näytin vain miehelleni hetki sitten lähettämäni viestin, jossa kerroin tuosta mammografiasta. Ja aloin pillittää. :/
Sisko lohdutteli ja sanoi että kaikki on varmasti hyvin. No pian pääsin ultraan ja lääkäri sanoi heti mammografiakuvien olleen täysin puhtaat, ylimääräinen kuva oli otettu vain siksi että halutaan olla tarkkoja ja varmoja. HUH! Siinä ultratessaan lääkäri kysyi olenko käynyt rintojen magneettikuvauksessa ja mä aloin heti taas epäillä kaikkea. Tivasin ja tenttasin lääkäriltä että onko kaikki nyt varmasti niinku pitääkin ja ettei edes epäilystä ole mistään ikävästä, johon lääkäri kärsivällisesti vastasi että kaikki on oikein hyvin. En tiedä sitte, kuuluuko magneettikuvaus normirutiineihin tässä tapauksessa? Mä oon ajatellut että se otetaan vain tarvittaessa.
No sanoin että tuon jäljelläolevan  rinnankin sais mun puolesta leikata pois, olis helpompaa kun ei tarttis kokoajan miettiä milloinka se tauti iskee siihen. Lääkäri sanoi että poisto voi ihan hyvin olla mahdollista, mutta todennäköisyys toiseen rintaan leviämiseen on pieni koska mun kasvain oli duktaalinen. Toisen tyyppisessä syövässä tuo on kuulemma enemmän mahdollista. Päätin jäädä miettimään asiaa. Ei kyllä haittais vaikkei tota tossa oliskaan. Onhan proteeseja ja ehkä mahdollisuus saada korjausleikkaus siihenkin sit joskus? Hm.
Kävin myös verikokeessa, mutta niitä tuloksia en saanut vielä.

Hermoilukäytävä

Aamulla meinasin ensin jäädä kotiin ja jättää koulutunnit väliin. Lopulta mulle tuli niin huono omatunto että lähdin kuitenkin vietyäni tytön päiväkotiin ensin. Olisin vain hermoillut täällä kotona koko päivän saamatta mitään aikaiseksi, joten tuo oli ihan hyvä juttu. Sainpa nähdä luokkakavereitakin vielä ennenkuin ensi viikolla siirrymme koko porukka harjoittelupaikkoihin. Sitten tapaammekin vasta tammikuussa seuraavan kerran. Oon ehkä maininnut aiemminkin, mutta meillä on ihan paras ryhmä, oon todella onnekas kun pääsin tuohon porukkaan. Kamala ajatella että pian koulu on ohi ja tiet eroaa. 

Tosireipas koululainen

Kun tunnit oli ohi, mulla oli aikaa vielä ennen kontrolliin menoa, joten lähdin kaupungille. Kävin syömässä hesesalaatin ja jotenkin ajauduin H&M:lle josta mukaan lähti neulemekko, josta oon haaveillut jo kuukauden päivät. Tunsin suurta huonoa omaatuntoa taas tuhlattuani moiseen kolttuun, mutta hyvien kontrollikuvien jälkeen ajattelin ehkä ansainneeni tuon mekon? :D Sitäpaitsi mun vanhempi neulemekko on liian kireä mulle (kas kummaa) joten neulemekon mentävä kolo olikin jo ehkä täytettävä seliseli. No onpa nyt.

Clean eating? No ainakin vesi oli puhdasta! Sitäpaitsi toi on parempi ku kerrosburgeri. :D

Kolttu

Pian pitäis lähteä jumppaan, meillä on taas se kurssi. Tämän päivän syömiset on vähän typerät ja mahakin on taas kipeä. Vettäkään en ole muistanu juoda tarpeeksi. Plaah. Onneksi huomenna on taas perjantai ja edessä teatterireissu ystävän kanssa. :)

Mistä kaikki lähti?

On joulukuun 21. Olen juuri tullu suihkusta ja muistan kerrankin sivellä talvikuivalle iholleni perusvoidetta. Istun sängyn päällä. Huomaan vasemman rinnan yläosan päällä möykyn. Tunnustelen sitä; ei ole kipeä. Ihmettelen vähän, mainitsen asiasta miehellenikin. Jaa-a, joku maitorauhanen mikälie. Olenhan raskaana, hieman yli puolenvälin, kaikki tissimuutokset on mahdollisia. Kirjoitan tutulle foorumille asiasta ja kysyn, mahtaisko joku tietää mitä tuo voisi olla. Unohdan koko patin ja suuntaan kiinnostukseni juuri postissa tulleeseen Minni Niemelän Imetysoppaaseen. Olen päättänyt tehdä kaikkeni että onnistuisin tämän viimeisen vauvani imetyksessä. Kaikki aiemmat imetysyritykset kun ovat menneet enemmän tai vähemmän päin mäntyä.
Joulu tulee ja menee, patti ei katoa. Foorumilla kehoitetaan ottamaan lääkärin yhteyttä, mutta ehkei se mitään vakavaa olekaan. Menen neuvolaan välipäivinä. Näytän pattia kätilölle, joka on samaa mieltä kuin itsekin olen; varmasti se on maitorauhanen. Sovitaan normaalisti keskiraskauden lääkärineuvola-aika tammikuun 25. päivälle. Neuvolassa kaikki hyvin, sydänäänet kuuluu ja vauva on vilkas.
Loppiaisena, lauantaina, supistelut alkaa pikkuhiljaa päivällä. Kokoajan tuntuu inhottavalta, ja iltaa kohden supistelut vain lisääntyvät. Mun kahdessa aiemmassa raskaudessani supistelut on alkaneet myös liian aikaisin, tosin vasta rv 29-30. Olen maannut vuodelevossa viikkotolkulla, mutta vauvat on syntyneet hyväkuntoisina, vain hieman ennenaikaisina.
Nyt säikähdän; viikkoja on vasta 23+6. Soitan synnäriin ja pyytävät tulemaan näytille.
Paikan päällä minut tutkitaan, kaikki kunnossa, supistelua lukuunottamatta. Saan Bricanylin, supistuksenestopiikin. Se ei juurikaan auta. Jossain vaiheessa mainitsen lääkärille vasemman rinnan patista, lääkäri lupaa laittaa lähetteen rintaultraan maanantaille.
Pääsen osastolle, jonne jään yöksi. Pelottaa, mitä jos vauva syntyykin näin aikaisin?
Yö menee ihan rauhallisesti, saan jopa nukuttua vähän. Koko seuraavan päivän ja illan supistelee, saan Bricanyl-piikkejä, ei juurikaan tehoa. Yöllä nukun huonosti, on ikävä kotiin. Tekee mieli suklaata, mutten saa syödä sitä kun mulla on raskausdiabetes.
Maanantaiaamu koittaa. Joku kertoo mulle, että rintaultraan pääsee iltapäivällä. Pötköttelen sängyllä ja yritän saada aikaa kulumaan. Yhtäkkiä hoitaja tuleekin sanomaan että mennääs sinne ultraan nyt. Istun pyörätuoliin ja niin me mennään. Ultraava lääkäri tutkii ja katsoo; ihan selvä pattihan siellä on, parin sentin kokoinen. Muuta ei näy. Otetaan karkeaneulanäytteet, se tuntuu inhottavalta vaikka sainkin puudutuksen. Toinenkin lääkäri tulee paikalle, siinä ne keskustelevat mun rinnastani. Arvellaan kaikki, että kyseessä on jotain harmitonta.
Pääsen takaisin osastolle. Supisteluja ei enää tunnu. Ei ollenkaan. Saan mennä iltapalan jälkeen ulos huoneestani, käytävälle jaloittelemaan. Kohtu on rauhallinen ja olo on hyvä.
Seuraavana aamuna saan lähteä kotiin. Olen innoissani kun lääkäri lupaa että voin käydä joogassa jos olo sallii. Kopalojen tuloksista soitellaan sitten joskus parin viikon päästä.
Ihanaa, pääsin kotiin. Katson peilistä itseäni, vasen rinta on ihan ruhjotun näköinen, täynnä tummansinisiä mustelmia. Arkakin se on.
Unohdan asian, arki astuu kuvioihin. Mies on juuri jäänyt työttömäksi ja mulla on kotona seuraa. Olen jo ennen joulua jäänyt supisteluiden takia sairaslomalle töistäni, joten olen kotona kokopäiväisesti.
Viikon kuluttua kotiinpääsystä, 17.1., mulle soitetaan sairaalasta. Pyydetään äitiyspolilla käymään, koepalojen tulokset ovat tulleet. Kysyn, onko niissä jotain hämärää, lääkäri vastaa että "juu, tämä vaatii jatkotoimenpiteitä kyllä". Silloin itken ekan kerran. Mitähän tämä nyt on? Eikö tässä ny ollut jo tarpeeksi ihmettelemistä tuon sairaalareissun takia?
Lähdetään sairaalalle, mun olo on kummallinen. Sairaalan parkkipaikalla osoitan miehelleni rakennusta, jossa sijaitsee onkologian osasto. Naurahdan; tuolla mä varmaan saan sitte viettää lopun ikääni. Hehheh. Miestä ei naurata, käskee lopettamaan moiset pelleilyt.
Polilla lääkärinhuoneeseen tulee toinenkin lääkäri, mulle tuntematon. Kyselevät multa vasemmasta rinnastani, haluavat nähdä sen. Se on vieläkin ihan ruhjeilla. Tunnustelevat pattia, kyselevät, onko se kipeä tms. Ei ole kipeä, eikä se haittaa mitenkään. Lääkärit alkavat puhua toimenpiteistä, mä kysyn, "onko se jotain pahanlaatuista?"
"On, se on syöpä", lääkäri vastaa.
"Ei helvetti ole!" pääsee suustani. EI OLE TOTTA!!!! Käännyn katsomaan miestäni, se istuu ihan hiljaa, katsoo ikkunasta ulos ja itkee. Siis mitä tämä nyt on? Ei mulla ole syöpää! Onko?
Kyllä mulla on. Leikkaus tehdään kolmen päivän kuluttua, koko vasen rinta poistetaan, kainalosta tyhjennetään kaikki imusolmukkeet. Tehdään radikaali toimenpide, olenhan mä raskaana. Raskauden jatkumisesta ja vauvan selviämisestä ei uskalleta sanoa mitään muuta kuin se, että leikkaus on täysin turvallinen myös vauvalle. Mun henki on kuulemma tärkein. (kauheeta että joudun näin nuorena kuulemaan tuollaisen lauseen) Ei tiedetä, miten pitkällä syöpä mun kehossa on, onko hormonireseptoreita, onko HER2-proteiinia.. mä en tajua sanaakaan tuosta puheesta, haluan pois. Mulle kerrotaan, miten hyvät ennusteet rintasyövällä nykyään on, lääkärit sanovat että kaikki tulee menemään hyvin. Rauhoitun hieman. Mulle kerrotaan, että jos supistelut alkaa uudestaan, pitää tulla heti osastolle.
Sitten pitää mennä verikokeisiin ja leikkausvalmisteluosastolle käymään. Labrassa kerron näytteenottajalle, että olen juuri saanut tietää sairastavani rintasyöpää. Muuta en muista.
Osastolla yritän keskustella asiasta sairaanhoitajan kanssa, me ollaan liian pienessä ja ahtaassa huoneessa, siellä mun meidän lisäksi myös mun mies sekä opiskelija. Mulle annetaan lappuja allekirjoitettavaksi ja huomaan ettei käsialani ole ollenkaan samannäköistä kuin yleensä. Käsi tärisee vieläkin. Saan esitteitä jotka tungen laukkuuni ja sanon haluavani lähteä kotiin.
Kotimatkalla soitan äitille, siskolle, laitan viestiä läheisimmille ihmisille. Kerron tilanteesta. Mulle soitetaan, viestitetään. Puhun, kerron, juttelen, vaikken jaksa.
Olo on tyhjä. Tuntuu kuin olisin menettänyt kaiken. Olin ihan varma että kuolen tähän.
Kerrotaan lapsille kotona. Tämmöstä tulee tapahtumaan, äiti tulee olemaan huonossa kunnossa. Vauvalla on kaikki hyvin. Keväällä äiti saa lääkettä joka tekee äitin kaljuksi. Poikia naurattaa vähän tuo kalju-osuus. Me selvitään kyllä yhdessä, mutta tarvitaan hurjan paljon toistemme tukea nyt. Esikoiseni piirtää kuvan meidän perheestä. Siinä vauvakin on jo syntynyt ja äidillä on silti tukka päässä.

Kolme päivää kuluu jotenkin. Yritän ajatella muuta. Ostan meille netistä vauvanvaunut. Meillä käy ystäviä kylässä. Välillä naurattaa, tilanne on ihan sikakummallinen, mieli on välillä ihan hervoton. Ei tää voi olla totta. Perkele soikoon.

Torstaiaamu koittaa ja mies lähtee nuorimman pojan kanssa viemään mua sairaalaan. Toimin kuin kone; juttelen hoitajalle, vaihdan vaatteet, menen odotushuoneeseen odottamaan että mut viedään leikkaussaliin. Saan esilääkkeeksi Panadolin, jee. Mies ja poika lähtee kotiin, halataan ja mä itken. Jään yksin muiden leikkausta odottavien kanssa. Mun luokse tulee hoitaja, joka onkin mun opiskeluaikainen ohjaaja yhdeltä työharjoittelujaksolta. Ihanaa, mun olo helpottuu vähän. Tuo henkilö oli paras ohjaaja mitä mulla oli ollut, olen niin hyvilläni siitä että just hän tuli mun luokse. Sanoo että kaikki menee hyvin. Mä nyökkään. Ja itken taas.
Hetken päästä mua tullaan hakemaan, nyt mennään. Kävelen itse leikkaussaliin, jossa mut ottaa vastaan ystävälliset hoitajat. Juttelevat niitänäitä ja mua vähän hävettää kun olen moinen itkupilli. Hoitajat rohkaisee, ei ole hätää. Nukutusaineen mulle antaa naispuolinen anestesialääkäri, joka aksentistaan päätellen lienee ulkomaalainen. Tuo lääkäri on niin hyväntuulinen ja iloinen, kyselee vauvasta, kerron että tyttö on tulossa poikajoukon jatkeeksi. Lääkäri toivottaa mulle kauniita unia. Nukahdan.
Ja herään. Ja nukahdan taas. Jostain horrokseni läpi tajuan missä olen. Vauva potkii, luojan kiitos. Mua väsyttää, ottaa kipeää. Pyydän lääkettä ja saan sitä. Jossain välissä mun sisko istuu vierelläni. Aika kuluu ja mut viedään osastolle. Mies tulee mua katsomaan, mä nukun melkein kokoajan, lääkkeet vaikuttaa kovasti vieläkin. Mua janottaa, mutten saa juoda vielä. Juon salaa ja mua rupeaa oksettamaan. Onneksi ei tarvi oksentaa, sitten hävettäis. Siskokin käy mua katsomassa. Äiti soittaa. Illalla hoitaja tulee hakemaan mua, mennään äitiyspolille kurkkaamaan ultran kautta, mitä tytölle kuuluu. Polilla on ihana, kiltti, tuttu lääkäri. Tehdään ultra, otetaan myös 4D-kuvaa. Vauva on niin suloinen, lääkärikin mainitsee asiasta. Mulla on hyvä mieli. Pääsen takaisin huoneeseeni. Soitan miehelle, jutellaan. Sanon terveiset lapsille ja yritän nukkua. Kivut on välillä kovat, pyydän kipulääkettä. Saan sitä ja yritän saada nukuttua. Nukun tosi huonosti yön, päätäkin alkaa särkeä. Aamulla odotan lääkärinkiertoa, jossa mulle vähän valotetaan tilannetta. Lääkärit tulevat huoneeseen ja kertovat että kasvain oli 2,5cm kokoinen. Vielä ei olla varmoja, mikä oli imusolmukkeiden tilanne, mutta hyvä kun ne ovat nyt pois kainalosta jokatapauksessa. Syöpä on saatu pois, leikkaus onnistui hyvin. Katsotaan leikkaushaavaa; se on siisti. Dreenipussiin ei hirmuisia määriä tipu. Saan 6 viikkoa sairaslomaa. Lääkäreiden poislähdettyä rintahoitaja jää juttelemaan. Saan jumppaohjeita vasemmalle käsivarrelleni sekä pumpulisen rintaproteesin. Hoitaja kertoo mulle, ettei mussa enää ole syöpää, se on nyt poissa. Sytostaattihoidot tulen saamaan siksi, että halutaan varmistaa ettei syöpä enää uusiutuisi. Mieli kohenee hieman eikä pelota enää ihan niin kovaa.
Nousen ja katson ekan kerran peilistä itseäni. Näytän uskomattoman hölmöltä vasemman rintani kohdalta, en halua katsoa enempää. Tämä vaatii totuttelua. Mua naurattaa ajatuskin pumpulitissistä. Tulee mieleen teiniaikaiset pumpulia-rintsikoihin-puheet. Päätän kuitenkin kokeilla, sitten myöhemmin. Saan luvan lähteä kotiin. Jälkitarkastus on kolmen viikon kuluttua, ja ennen sitä on käynti äitiyspolilla. Käsketään ottaa yhteyttä jos tulee jotain.
Lähden kotiin, yhtä ruumiinosaa köyhempänä. Saastunut, sairas vasen rintani painukoot patologin käsittelyyn. Ei voi muuta ajatella kuin että nokka pystyyn, tästä on suunta vain ylöspäin. Periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.