Viiden vuoden etappi

Kauan odotettu viisivuotiskontrolli on nyt takanapäin. Tuloksina pelkkää puhtautta! Jännitin viikkotolkulla ihan hulluna tuota, vähän kyllä pelkäsinkin. Tulokset oli kuitenkin paremmat kuin hyvät, joten ei mitään hätää tälläkään kertaa.
Varsinaisen yllätyksen koin kuitenkin lääkärikäynnillä, joka oli pari päivää noiden tutkimusten jälkeen. Vastaanotolla oli lääkäri, jota en aiemmin ollut tavannut. Juteltiin siinä normaalit jutut, kunnes hän otti Tamofenin puheeksi. Tuumaili, että miksiköhän mun on määrätty syödä sitä koko kymmenen vuotta, kun hormoniprosentit olivat aikanaan niin pienet? Mullahan oli siis estrogeenit 0% ja progesteronit 4%, ja nekin oli ennen syövän toteamista otetussa biopsiassa. Itse kasvaimessa, leikkauksen jälkeen hormonit oli negatiiviset. Olen itsekin ollut vähän sekaisin noiden hormonijuttujen kanssa, kun en oikein ole edes ymmärtänyt tuota. Oon ajatellut, että kaipa se sitten oli hormonipositiivinen, kun Tamofenitkin määrättiin ja nuo prosentit oli mitä oli (en siis edelleenkään oikein tiennyt edes mitä ne loppujenlopuksi tarkoittaa). Jossain vaiheessa tosiaan käskettiin syödä toisetkin viisi vuotta ja puolitoistavuotta sitten annettiin vielä Zoladex buustaamaan Tamoja. Sen sain onneksi lopettaa parin kk jälkeen, kun sain ihan hirveät sivuoireet.
No, nyt lääkäri kuitenkin sanoi, että mun syöpäni kyllä luokitellaan ihan triplanegatiiviseksi, kuten alunperin, patologin lausunnon jälkeenkin oli puhuttu. Sain sytot tuon mukaisesti, FinXX-tutkimuksen mukaan. Taxotere + Xeloda ja CE + Xeloda olivat siis juuri tätä.
Hormoniprosenttien pitäisi olla huomattavasti suuremmat, jotta Tamofenin 10 vuoden käytöstä olisi hyötyä. Ja mullahan tosiaan itse estrogeenit olikin nollassa. On kuitenkin haluttu tehdä kaikki mun eteen, joten siksi Tamot määrättiin. Ja olen toki siitä kiitollinenkin. Mutta ette voi arvata, miltä kuulosti, kun lääkäri sanoi, että saan lopettaa ne kesällä!!! <3 Lisäksi hän valaisi mua triplanegasta muutenkin; riski uusiutumiseen oli huomattava alkuvaiheessa, mutta se riski on käytännössä nollautunut kahden vuoden jälkeen diagnoosista.
Mä sain elämäni parhaan joululahjan tuolta lääkäriltä! :)

Myös kontrollit jatkuvat, vaikka Tamofenin saa lopettaa. Hieman harvennettuna tosin, mutta tyhjän päälle en jää tässä asiassa. Perusteena on nuori ikäni.
Hymyilen itsekseni sisäänpäin aina kun tuo asia muistuu mieleeni. Tunne on samanlainen, kuin joskus lapsena, kun jotain kivaa oli tapahtunut ja se aina välillä arjen keskellä muistui mieleen. :)

Tulevalle vuodelle en tee minkäänlaisia lupauksia kunnon kohottamisesta, syömisen tarkkailusta, painon pudottamisesta tai kropan kiinteyttämisestä. Ainoa lupaus itseäni koskien tulee olemaan se, että olen ARMOLLISEMPI itseäni kohtaan. Liikun, koska se pitää mun järjen kasassa ja fyysisen olon hyvänä. Syön terveellisesti, että jaksaisin paremmin ja pysyisin terveenä. Jos haluan herkutella, herkuttelen, enkä kiellä itseltäni mitään. Järjen käyttö on sallittua, ja siihen pyrin, myös syömisten suhteen. Mun ei tarvitse vältellä mitään, mutta mun ei myöskään ole hyvä hankkia järkyttävää ähkyäkään. Oon kurkkuani myöten täynnä kaikkea syömiseen liittyvää kontrollointia ja ohjenuoria.

Salitreeni, varsinkin raskas sellainen, tuntuu tällä hetkellä vastenmieliseltä. Mun niska, yläselkä ja rinta jumiutuu välittömästi vähänkin raskaamman treenin jälkeen ja päätä vain särkee kokoajan. Oon käynyt muutamilla ryhmäliikuntatunneilla nyt ja salin puolella tehnyt kevyttä treeniä ja olokin on ollut huomattavasti parempi, kuin aikoihin treenin päätteeksi.

Joulu on onneksi tältä vuodelta ohi. Ihanaa kun päivät alkaa taas pidentyä ja alkaa olla valoisaa. Kulunut vuosi on mun kohdallani ollut monellakin tapaa aivan mahtava. Valmistuin sairaanhoitajaksi, sain mielenkiintoisen työn, olen saanu tutustua upeisiin ihmisiin, saanut uusia ystäviäkin. Iso, pelottava lasti mun harteilta on nyt pudonnut pois. Tulevaisuus näyttää taas valoisalta. :)

Taas se aika vuodesta..

..kun hermo kiristyy ja paniikki nousee! Pari viikkoa sitten postiluukusta kopsahti aika vuosikontrolliin, tänä vuonna se on joulukuun puolenvälin jälkeen. Samantien alkoi paniikkiratas pyöriä pään sisällä, tuttuna ja aina yhtä ärsyttävänä. Nyt on sikälikin erilaista, kun kyseessä on The Viisivuotiskontrolli. Tätä on odotettu, tätä en uskonut koskaan kokevani tässä ruumiissa, tähän on ladattu niin paljon odotuksia ja pelkojakin.
Onnekseni (?) Tamofenit jatkuu vielä seuraavatkin viisi vuotta, joten ihan tyhjän päälle en kontrollien suhteen jää, vaan niitä tullaan jossain muodossa jatkamaan vielä.
Enpä pysty yksikseni asioihin vaikuttamaan, vaan aina tämä on Korkeamman kädessä. Ei auta mikään muu kuin luottaa siihen, että asiat menee hyvin.

Ollaan sairasteltu oikein urakalla taas. Ensin osaa porukasta koetteli enterorokko; minä, kuopus ja toisiksi nuorin saatiin se kiusaksemme ja voi vietävä miten ainakin minä vanha raato olin kipeä!! No, siitä kun selvittiin, ehdittiin olla viikon ajan kunnossa, kunnes iski flunssa, taas kuopukseen ja muhun, mutta myös mieheen ja keskimmäiseen. Ja nyt täällä kaikki yskii enemmän tai vähemmän, kuopus sai raukka vielä korvatulehduksenkin. Nyt aletaan taas olla kunnossa, toivon mukaan.

Kävin eilen illalla lenkilläkin pitkästä aikaa. Salille ei ole ollut toivoakaan päästä aikoihin ja syömisetkin olen reippaana tyttönä pudottanut todella alhaiselle tasolle. Kipeänä ei ole maistunut mikään terveellinen eikä varsinkaan säännöllinen. Paitsi säännöllinen suklaan ja piparkakkujen syöminen. Mutta piparit on ihania! Ja glögi!

 

Viime perjantaina oli työpaikan pikkujoulut. Olin harmikseni silloin jo huonossa kunnossa, mutta lähdin silti. Edellisen kerran olen ollut pikkujouluja viettämässä vuonna 2011 edellisen työpaikan kolleegoiden kanssa. Olisin halunnut ottaa pari lasillista viiniä, mutta kunto ei antanut periksi ja päätin lähteä autolla päästäkseni aikaisin kotiin. Ihan hyvä niin, koska jos lauantaiaamuna sen kuumeen ja tukkoisuuden lisänä olis ollut krapula, olisin tullut hulluksi. 

Flunssasta huolimatta oli kivaa vähän laittautua pitkästä aikaa ja käydä moikkaamassa työkavereita vapaa-ajallakin. 

 

hissi-selfie

Nyt on vapaapäivä. Sairastuvalta on lapset parantuneet ja aamulla lähteneet kouluun ja päiväkotiin. Mulla on huomenna töitä, mutta vielä tämän päivän saan olla vapaalla. :)

Hyvältä näyttää niinku kuuluuki

Kesä on ohi ja mä alan olla entiselläni. Tai no, yhtä ruumiinosaa rikkaampi. Leikkauksesta toipuminen otti oman aikansa, ja vieläkin huomaan joitakin juttuja yläkropassa, jotka kertoo toukokuisesta leikkelystä. Selän haavan ympäristö on tunnoton vieläkin, tosin sitä kutiaa kokoajan; melko kiva yhtälö. Tuntuu inhottavalta sit raapia sitä. Vasemmassa kyljessä tuntuu kipua varsinkin salitreenin jälkeen, ikäänkuin siellä joku kiinnike kiristäisi. Jälkitarkastuksessa kirurgi kuitenkin meinasi että kaikki tämä kuuluu asiaan ja pikkuhiljaa helpottuu.
Itse rinta on kiva. :) Se on nyt juuri sen kokoinen ja muotoinen, kuin pitääkin. Arvet on isot ja kaikkihan me tiedetään, mikä juttu tää on, mutta olo alkaa olla aika normaali sen suhteen. Ei tarvi enää pelata jatkuvasti lattialle putoilevien, aina hukassa olevien irtoproteesien kanssa. Mun tatuointikin pääsi ihan uusiin oikeuksiin kun puolet ei peity proteesin alle. Arvet vaalenee ja kun aika on oikea, otan tuohon tatuointiin lisäystä.
Kuntoutusohjeet sain fyssarilta, ja niitä oon noudatellut semi-ahkerasti. Alkuun jumppailin kotona kuminauhoilla, mutta sittemmin oon salilla soveltanut käsipainojen ja kinesis-laitteen käytössä noita liikkeitä.

Salitreeni on alkanut hyvin taas, tosin nyt oon ollut jäätävässä yskässä ja nuhassa jo yli viikon. Muuten on kyllä voimat alkaneet hiljalleen palautua, jopa yläkroppaan. Yritän olla turhautumatta, aina se ei ole kovin helppoa. :)

Toukokuun 22. päivä oli valmistujaiset. Olin vähän heikolla hapella vielä silloin, ja juhlasalissa istuminen teki tiukkaa. Samaten hyvin tiukalla oli juhlamekkokin, jonka sain turvotuksen takia juuri ja juuri kiinni! Jaksoin justiin sen verran, että saatiin todistukset käteen ja sen jälkeen käytiin syömässä opinnäytetyökaverin ja meidän miesten kanssa. Kotona oli ihanaa kun sai vetää tutun hupparin ja verkkarit päälle. :)

Toki piti kuvata, kun kerrankin olin hienona!

Työt alkoi sairasloman jälkeen 23.6. Osastolle oli kiva mennä, olinhan mä ollut siellä kahdessa harjoittelussa aikasemmin ja tilat ja työkaverit oli tuttuja ennestään.

Oma siskosisiliskokin on mulla työkaverina <3

Pientä alkuräpiköintiähän tässä on ollut ja on vieläkin, mutta päivä kerrallaan alkaa hommat tulla tutummaksi ja onneksi mulla on parhaat työkaverit, jotka auttaa ja opastaa tarpeen tullen.

Kesä oli sään puolesta vähän töks ja meni muutenkin liian nopeasti. En oon päässyt mereen uimaankaan ollenkaan!! Kerran käytiin siskon mökillä ja siellä uin altaassa muttei se ny ole sama asia. Onhan tässä toki aikaa vieläkin, ilmatkin on lämpimät, etten sanois suorastaan ahistavan kuumat.

Hirmunen väsy mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Kuten arvata saattaa, oon diagnonoisut itselleni jo leukemian ja keuhkometarit (koska yskä) ja vaikka mitä vaikka väsymys nyt voi johtua mistä vaan arjen jutusta. Ajatukset on kieltämättä pyörineet syövän ympärillä muutenkin viime viikkoina erään seikan takia, mutta se nyt on aina ollut niin. Välillä ryvetään pohjamudissa aiheen kanssa ja sit se taas jää ajatuksista pois pitkiksikin ajoiksi. This is my life.

Mulla on nyt kaksi vapaapäivää. Tänään on asioita hoidettavana mutta huomenna otetaan kuopuksen kanssa rennosti koko päivä. :) Teen lyhennettyä työlistaa, minkä ansiosta mulla on vähän enemmän vapaata kuin normaalisti. Tämä on oikein hyvä juttu näin. :)

Leikkauskertomusta ja muita sairasloman juttuja

Noin se vain aika hujahti. Sairaanhoitajan opinnot tuli suoritettua viimeistä myöten ja rinnankorjausleikkauspäivä koitti.
Leikkaus tehtiin siis 11.5., eli maanantaina. Edellisenä yönä en juurikaan ollut nukkunut, jänskätti niin kovaa. Aiempina päivinä en ollut oikeastaan edes miettinyt koko leikkausta, kun kaikki kouluun liittyvä vei ajatukset. Sunnuntaiyönä oli sitten hyvää aikaa panikoida.
Maanantaiaamuna piti preoperatiivisella osastolla olla 7.15 ja täysin tyhjin vatsoin tietenkin. Siellä hoitaja valmisteli mut leikkaussalia varten ja joskus puoli yhdeksän aikaan sit lähdettiin saliin.
Leikkaushoitajat ja nukutuslääkäri olivat tosi mukavia ja rauhoittelevia, kun minä taas jännityksissäni lauoin kaikenlaista typerää suustani. Mahtoivat olla helpottuneita kun sitten hiljenin Diprivanin hiipiessä suonta pitkin.
Leikkaus tehtiin siis selän puolelta rinnan paikalle käännetystä kielekkeestä, joka koostuu leveästä selkälihaksesta ja ihosta ja ihonalaiskudoksesta. Alunperin mulle piti laittaa myös implantti, mutta kirurgi jätti sen laittamatta, koska omat kudokseni riittivät kuulemma oikein hyvin (eli mulla on selässä tarpeeksi läskiä!). Luomuna siis mennään, en voi valittaa!
Heräsin heräämössä ja kello taisi olla jotain kahden paikkeilla. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin, joku sanoi. Ihmisiä tuli ja meni, heräämöhoitaja kävi välillä katsomassa ja antoi lisää lääkettä kun pyysin. Kivut oli välillä tosi kovat mutta onneksi lääke auttoi. Aiemmin olen kärsinyt kovasta pahoinvoinnista nukutuksen jälkeen, mutta nyt olin saanut pahoinvointilääkettä, eikä huonoa oloa tullut. Se oli tosi hyvä juttu. Taisin vielä heräämössäkin pölistä kaikenlaista typerää ainepäissäni.
Viiden aikoihin tulivat hoitajat hakemaan mua osastolle ja mullakin alkoi taas pää hiljalleen toimia.

juuri osastolle saapuneena, hippasen verran pyörryksissä

Nuokuin koko illan, laitoin viestiä ja soittelin lähimmille. Hoitaja kävi vähän väliä touhuamassa, mutten juurikaan muista mitä. Yöllä nukuin tosi huonosti, tunnin mittaisia pätkiä. Päätä särki enkä saanut millään hyvää asentoa (valittavana oli joko selkä- tai oikeakylkiasento, hirveen kauaa ei tuota liikerataa huvita toistella ennenkuin alkaa niska puutua). Ulkona satoi kaatamalla ja sade hakkasi ikkunalautaan.
Seuraavana aamuna alkoi jo vähän elämä voittaa ja ajatus kulkea. Kivut oli edelleen välillä kovia, mutta huomattavasti helpommin siedettävissä. Kovaa kipulääkettä en sitten enempää tarvinnutkaan. Uusi rinta ja haavat tarkistettiin neljän tunnin välein ja sain tukiliivinkin, jota mun tulee nyt käyttää yhteensä 4 viikkoa.
Olo voimistui kokoajan ja pääsin liikkeellekin; kävelin fysioterapeutin kanssa osaston puolella. Sain kiitosta nopeasta voimistumisestani ja kotiuduinkin jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, vaikka yleensä tämänlaisen leikkauksen jälkeen ollaan kolmisen päivää osastolla.
Olinhan mä kipeä ja räihnänen kotonakin ja oleminen haavadreenin ja tiukan tukiliivin kanssa oli lähinnä ärsyttävää. Yöksi otin tramalin jonka avulla kivut kyllä pysyi poissa ja unikin maistui oikein hyvin (!!), seuraavana päivänä olin vielä neljän aikaan ihan pää pyörällä. Ei liene tarvetta mainita, että kyseistä rohtoa en enää suuhuni laita!! Eikä kyllä ole ollut tarvettakaan, panadol-burana-linjalla ollaan pärjätty hyvin. Haavat on siistit ja kipua aiheuttaa lähinnä jumissa oleva terveen puolen yläselkä sekä dreeniputken aukko (kompuroin typerän dreeniletkun kanssa kaiken aikaa, unohdan sen olemassaolon jatkuvasti, kunnes se taas jämähtää jonnekin ja repäisen itseni kunnolla..!)
Huomenna se pitäis saada pois, kun vain vuoto hiipuis sen verran että sen uskaltais poistaa.

arpi

No, uusi rinta sen sijaan on kiva. :) Hirmusen arka se ei ole, hyvin on verenkierto lähtenyt käyntiin. Turvoksissa se edelleen on, ja tukiliivi on välttämätön siksi, että se muokkaantuu oikeanlaiseksi. Kuulemma ajan kanssa se laskeutuu normaalille paikalleen, nyt vain täytyy luottaa siihen että maan vetovoima tekee tehtävänsä tässäkin asiassa!
En malta odottaa sitä, että saan pitää taas olkaimettomia ja avonaisia yläosia ja normaalien ihmisten uimapukua!! <3
Eiköhän tästä taas nousta pikkuhiljaa. Vaikka kyllä mua suututtaa tämä oma voimattomuus ja avuttomuus. Mitään en jaksa/saa/voi tehdä ilman että pitää jossain kohtaa pyytää apua. Viikon päästä saan alkaa nukkua taas vasemmallakin kyljellä, sitä odotan kuin kuuta nousevaa. 
Ihanaa oli kun jaksoi taas vähän huomioida omaa ulkonäköään ja laittautua, ei ollut enää niin potilasmainen olo.

Odotan kovasti myös sitä, että pääsen taas liikkumaan. Tässä kevään aikana ajatukseni liikunnan suhteen on muuttuneet jonkun verran. On ollut aikaa miettiä asiaa (eikä ole ollut aikaa käydä salilla) ja sitä, mitä mä liikunnalta oikeastaan loppupeleissä haluan. Eipä se nyt vieläkään sen selvempää ole, kuin että se hyvä olo ja terveenä pysyminen on tärkeintä. Voisin ihan todella tutustua paremmin salimme ryhmäliikuntatarjontaan, uskon että löydän jotain mistä tykkään. Joogan lisäksi. <3

kuva täältä

Ärsyyntyminen turhanpäiväisiin, aiemmin mulle mukatärkeisiin asioihin, on alkanut kasvaa, enkä voi sille mitään. Kai tämä on jotain henkistä kasvamista oman itseni kanssa ja sen kanssa on vaan elettävä.

Tulevan viikon perjantaina on meidän valmistujaispäivä! Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä olen saavuttanut ja olen huisin ylpeä itsestäni ja ryhmäläisistäni! Kauheasti on ollut töitä ja muistettavaa, ja nyt yhtäkkiä voin todeta, että kaikki on suoritettu ja palautettu. Hyvin kummallinen tunne. Tykkään silti. :) Suurin saavutus oli opinnäytetyön valmistuminen ja sen esittäminen. En olisi voinut uskoa että sekin tulee joskus valmiiksi ja esitettäväksi, mutta niin sekin vain tuli ja meni. Saatiin vieläpä hyvää palautetta! :)
Nyt vietän vielä reilun kuukauden ajan sairaslomapäiviä ja heti juhannuksen jälkeen alkaa työt kirurgisella osastolla. Valmiina sairaanhoitajana. :)

Vielä vähän mainostusta tähän loppuun; ylläolevassa kuvassa näkyvän Siskorusetin voi tilata Sinellin verkkokaupasta (10€) ja samalla voi tukea Siskot - syöpäkuntoutujat Ry:n toimintaa. Tässä linkki sivustolle. :)

Oikein kaunista alkavaa uutta viikkoa kaikille! <3

KROPPA! PEPPU! Pyhä turhuus!

Ai että mä oon kyllästynyt tähän jatkuvaan kroppa/peppupyöreäksi/fitnessbuumi/ulkonäkö/treenaaitsesikuosiin/ennenolinlaihaläski/ennenolinläski/ennenolinsitä/ennenolintätä-keskusteluun. Kaikki pyörii vaan ja ainoastaan kropan ja ulkonäön ympärillä. Kuka ihannoi tiukkaa kroppaa, kuka ei, vastalauseita heitellään xl-mallikuvien muodossa ja julistetaan miltä oikeat naiset näyttää.. Siis kuka helvetti on sanomaan, miltä kenenkin kuuluu näyttää?? Ja miksi se on niin, että ylipainoisista naisista vain ne kurvikkaat ja sopusuhtaisen muotoiset naiset esitellään alkkareissa? Missä on keskivartalolihavat lattaperseiset (kuten nyt vaikkapa minä tulisin ylipainoisena olemaan)?? Aivan turha julistella sitä, että naiset eivät ottaisi paineita kropastaan, kun jopa normaalivartalon omaaville ja ylipainoisillekin asetetaan tuommoset standardit kurvikkuuksista sun muusta. Paineitahan siinäkin syntyy, kun kaikki ei tosiaan ole tiimalasivartaloisia, ei yli- tai alipainoisenakaan.
Kaikkein ärsyttävintä tässä on se, että vaikka miten itse yrittäisi olla suomatta ajatusta tuolle asialle, siitä kyllä pidetään median puolesta huolta ettei asia ainakaan unohtumaan pääse.
Jos ihminen on sinut itsensä kanssa, se on okei ja erittäin ihailtavaa. Mutta sitten kun on kyseessä esimerkiksi tämmönen nuorena rikottu entinen syömishäiriöinen ja kroppaongelmainen, tuo on kyllä aika ärsyttävää. Ei sillä, että mäkään nyt enää paineita asiasta ottaisin (tai no...), mutta sitä enemmän nuo iskulauseet ja jatkuva hehkutus käyvät hermoon.

kuva täältä

Miksi ja missä vaiheessa tästä asiasta on tullut näin tärkeä? Ainahan näitä ihanteita on ollut, mutta nykyään tämä tuntuu saavan ihan järjettömän isot mittasuhteet ihmisen elämässä.
Nykyajan trendi on olla lihaksikas ja terve + hoikka, se on ihan okei. Mutta kun tavalliset tallaajat alkaa liikaa verrata itseään pinnalla olevaan fitnesskilpailubuumiin, ottaa paineita siitä, ollaan jo vähän metsään menossa. Liika on liikaa tässäkin. Pitäisi järjellä ajatella, että kisoihin menijät ovat ihan oma porukkansa, ne tekee sitä tiukassa valmennuksessa ja seurannassa, eikä se todellakaan ole mitään helppoa pikku puuhailua. Sitäpaitsi vain murto-osa ihmisistä on kisoihin menossa, vaikka se tuntuukin olevan nykyajan buumi (mun mielestä tosin buumiksikin hieman jo väsähtänyt). Ei meidän tavallisten tallaajien tarvii olla samanlaisia.

Mä oon saanut tehdä ison työn itseni kanssa, että olen saanut sisäistettyä ajatuksen siitä, että kropan ulkonäkö ei todellakaan ole mun elämäni tärkein asia. Perfektionistina olen aina vaatinut itseltäni tiukoissa raameissa pysymistä ja täydellisyyteen pyrkimistä. Aina välillä, nykyään onneksi yhä useammin, pysähdyn miettimään sitä, mitä mun kroppa on mulle antanut ja mitä se on multa vienyt. Ja ennenkaikkea sitä, mitä mä itse olen omalta kropaltani vienyt. Mun kroppa on antanut mulle neljä ihanaa lasta (juu, noi angstiteinitkin on ihania aina välillä!! <3 ), mun kroppa on sairastunut ja vienyt multa rinnan, mutta yhteistuumin ollaan päästy takas terveiden kirjoihin. Ja kaiken tuon jälkeen mä aina vaan vaatisin siltä täydellistä ulkonäköä, ruoskisin sitä henkisesti kun se ei ole eikä tule olemaan se ihannoitu x-mallinen bikinikroppa? Aika hullulta kuulostaa.
Onneksi mulla on ihanin mies, joka arvostaa mua vaikka näyttäisin miltä, jopa silloin kun mun pää oli kalju, kroppa täynnä sytostaattien aiheuttamaa turvotusta ja vasen rintakin oli poissa ja tilalla oli iso ruma arpi. Joka ei toki tänä päivänä enää ole edes mitenkään ruma eikä koko asia sinänsä ahdista enää., vaikka korjausleikkaus onkin edessä.

Ja onneksi meidän kuntosalilla pääsuuntana on ulkonäkökeskeisyyden sijaan ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi ja henkilökunta on ihana. Sinne on kiva mennä, vaikka mitä salin tarjoamaa kuntoilua harrastamaan, aina on hyvä mieli ja olo kun sieltä lähtee. Ei paineita.
Enkä nyt takoita sitä että muuallakaan välttämättä toisenlaista olis, mutta muun muassa meidän salilla nyt on näin. Ja se tukee sitä ajatusta, että pääasia on hyvinvointi ja se, että viihtyy omassa itsessään vaikka se kropan malli olis F.
Yksi viisas ihminen mainitsi kerran, että miksi ärsyyntyä median höyryämisestä, ei niitä juttuja ole pakko lukeakaan tai katsoa. Ei olekaan, eikä kannata ärsyyntyäkään. Mutta kun esimerkiksi Facebookin etusivu on pullollaan keskustelua aiheesta, tulee siihen väkisinkin kiinnitettyä huomiota. On niin kaunis ajatus, että "annetaan kaikkien kukkien kukkia". Kunpa kaikki sen sitten tajuaisikin. :)

kuva täältä

Niin joo, en tiedä olenko jo maininnut (en jaksa selata blogia taaksepäin), että korjausleikkaus on nyt sitten 11.5.? :) Eli kuukauden päästä!! Jääännnääääääää!!! :D :D :D
Ennen sitä mun on suoritettava vihoviimeinen harjoittelu loppuun, jota on nyt jäljellä siis vielä reilu kolme viikkoa. Ajatella, melkein kymmenen viikkoa takana!
Harjoittelussa menee mukavasti, vaikka väsymys on jo nostanut päätään. Tätä nyt on jäljellä niin vähän enää, ja päivät kuluu todella nopeasti kun touhua riittää. Vapun tienoilla se on siis taputeltu, ja 7.5. meillä on opinnäytetyön esitys!
On siis paljon kivaa ja jännää edessä, en malttaisi odottaakaan. :) Tuossa opparin esityksen ja leikkauspäivän välissä olevana viikonloppuna me saadaan miehen kanssa viettää kahdenkeskistä aikaa kun kaikki lapset menevät yökyläilemään. Saa nähdä mitä keksitään, johonkin olis kiva mennä ettei tarttis vain kotona olla. (ollaan aina vaan kotona kun lapset on yökylässä)

Kohtapuoliin alkaa iltavuoro, sit on kaksi vapaapäivää. Mukavaa loppuviikkoa teillekin! :)

Sunnuntaiurpo

Seitsemästoista tuli ja meni, ja itse asiassa en hirveesti edes ajatellut tuota asiaa koko päivänä vaikka alunperin pelkäsinkin olevani ihan maassa. Aamupäivällä menin ystävän kanssa salille jumppaan ja loppupäivän tuskailinkin sitten koulutöiden parissa. Toki laitoin perinteisen pihinä-sydän-huhhuh-päivityksen facebookiin, se kun kuuluu asiaan. Ihanaa huomata, miten monelta tulee edelleen peukutuksia ja kommentteja tuohon vanhaan jahkailemaani asiaan (kaikki ei tykkää mun jahkailustani, voi voi) ja mieli oli hyvä. :) Tästä on hyvä jatkaa taas yhden vuoden verran eteenpäin.
Yöllä näin unta yksirintaisesta intialaisesta naisesta joka oli muuttanut naapuriimme. Naisella oli tosiaan yksi rinta, keskellä rintakehää, eikä koskaan ollut ollutkaan toista. Asui äitinsä kanssa meidän vanhassa asunnossa, isänsä oli kuulemma Ristomatti Ratia. :D Huhhuh, mistä näitä unia tulee?

Jumppa, jossa eilen aamulla olin, oli positiivinen kokemus. Todellakin rankka tämmöiselle saliurpolle, joka ei juurikaan kestävyyttä treenaa. Menin tunnille grandioottisin ajatuksin, kuvittelin heittäväni mokoman pliisujumpan tuosta vain, käytössäkin oli vain kahden kilon muovipainot (mulla ei ollut hajuakaan, missä vaiheessa jumppaa niitä käytettäisiin). Tunti alkoi lämmittelyllä, aerobisella tanssahtelulla enkä mä ensinnäkään pysynyt mukana ollenkaan, ennenkuin sitten vasta, kun biisi oli lopussa. Jalkaosuudessa tehtiin paljon staattisia ja pieniä pumppauksia siellä samassa asennossa missä oltiin ensin nälkävuoden mittaisen ajan siinä staattisessa.. voin kertoa että mun reidet oli kuin tulessa. Ohjaaja itse näytti hyvin freesiltä ja homma tuntui olevan hänelle kuin lastenleikkiä, kuten monelle muullekin kanssajumppaajalle. Sama juttu muiden kropan alueiden biiseissä; samantyyliset liikkeet ja toistot jatkuivat, ja kahden kilon pikkupuntit eivät enää tuntuneetkaan yhtään hassuilta.
Tunti siis oli todellakin hyvä, ohjaaja osasi asiansa, mä en ole salilla saanut tuollaista tuntumaa pitkiin aikoihin. Ainoa, missä hieman paremmin pärjäsin, oli vatsaosuus, ja olen ihan varma siitä että aiemmin käymälläni LSB-kurssilla ja sen vatsatreenillä oli osuutta asiaan; kestävyys oli tosiaan parantunut mun keskikropassani.
Eli mitäs tästä opimme? Mun tarvii ihan selkeästi alkaa treenaamaan myös kestävyyttä. Olen nyt parin vuoden ajan tehnyt lyhyitä sarjoja isoilla painoilla (lukuunottamatta hetkellisiä kevyemmän treenin kertoja) ja lihaskestävyyteni on surkea.

Ihmeellistä päänsärkyä on ollut viime viikon ajan joka päivä. Luultavimmin se on migreeniä, näköhäiriöitäkin on ollut, uudenlaisia. Tai oli samantyyppisiä näköhäiriöitä viime vuonnakin, mutta sitten ovat olleet kauan poissa. Ja nyt taas palanneet. Alunperin sitä ilmeni oikeanpuoleisen silmän näkökentän alareunassa, mutta nyt se on levinnyt myös vasemmalle puolelle. Oon vähän huolissani. Toisaalta stressikäyrä on taas nousussa tuon perhanan koulun takia, voihan se olla sidonnaista siihenkin. No, mulla on ensi viikolla vuosikontrollin lääkäriaika, otan asian esiin siellä. Tässä tammikuun helinässä nuo pelot vain nostaa taas päätään, kuten arvata saattaa.

miksi mun pää näyttää noin litteältä?

On taas tammikuu

Taas eletään tammikuuta, tällä kertaa jopa 2015. Mä sitten näin tämänkin vuoden vaihtumisen!
Näihin aikoihin tulee aina tutut ajatukset mieleen neljän vuoden takaa. Väistämättä, vaikka yrittäisin sivuuttaa. Niinpä annan itselleni luvan fiilistellä ja muistella asioita; vuosi vuodelta ne tekee vähemmän kipeää mutta aina vaan jaksaa kyynel pyrkiä silmäkulmaan.
Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen elossa ja odotan tulevaa korjausleikkausta. Olen melko hyvässä fyysisessä kunnossa eikä stressikään kamalasti paina, vaikka tässä kaikki ainekset siihen olisi. Lasten jutut, miehen jatkuvasti elävä työtilanne, omat koulujutut.. yksi vertaissiskoni on taas poistunut tämän inhottavan taudin uuvuttamana, se on surettanut ja ahdistanut tosi paljon välillä. Ikävä on, ja tuntuu epäreilulta. Onneksi mulla on rakkaiden miehen ja lasten lisäksi ihania ystäviä ja punttisali. Juskaa unohtamatta. <3
Opintoni on loppusuoralla, valmistun keväällä jos kaikki menee suunnitellusti. Enpä olis ihan heti uskonut tähän pisteeseen pääseväni, kun siloin aikoinaan pähkäilin, mitä jäljelläolevalla elämälläni tekisin. Ajatus korkeakouluopinnoista tuntui pelottavalta ja vaikealta. Niinpä vain oon suorittanut kaikki kurssit ajallaan ja saanut jopa melko hyviä arvosanojakin ja arviointeja työharjoitteluista (joissa olen toki viihtynytkin jokaisessa). Viime viikolla oltiin opinnäytetyön ohjauksessa, kun mun mieleen yhtäkkiä kajahti: "hei, me tehdään lopputyötä ja me oikeesti selvitään tästä!!" Huh, sydän alkoi jumputtaa. :D Paljon on toki vielä tehtävää jäljellä ja parin viikon päästä alkaa viimeinen ja pisin työharjoittelu.

pöö

Hyvivointikurssi tuli ja meni. Paino ei sen kummemmin tipahtanut, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan sain vatsalihaksiini hyvin kestävyyttä ja voimaakin, sekä paljon kullanarvoisia, toimiviksi todettuja neuvoja. Ja muutama senttikin lähti. :)
Jatkuviin mahakipuihin olen päättänyt nyt kokeilla ihan kunnolla gluteenin välttämistä. Parin päivän jälkeen olen huomaavinani ettei maha tosiaan ole kipeä eikä turvonnut, kuten se tapaa tähän aikaan vuorokaudesta yleensä olla. En tiedä, johtuuko syömisistä vai mistä, se jää nähtäväksi. Toivottavasti asia olisi näinkin helposti korjattavissa.
Karkit ja makeat herkut jäi jouluun, tapaninpäivän jälkeen en ole niihin koskenut. Aina välillä tekee ihan täysillä mieli suklaata ja marmeladeja, mutta ihan mukavasti olen selvinnyt. Enkä aiokaan mitään täyslakkokieltolakia itselleni asettaa; jos kyläpaikassa tarjotaan pullaa, voin ihan hyvin pienen semmoisen ottaa. Paitsi karkkeja en ota silloinkaan. :)

kuva täältä

Salilla menee mukavan tasaisesti, mulla nyt ei ole mitään tiettyä tavoitetta, muutakuin se että voin hyvin ja pysyn kunnossa. Treenaan kolmijakoisesti, mutta välillä käyn jumpassa tai joogassa. En stressaa enää, se ei aiheuta muutakuin pahaa oloa ja päänsärkyä. Sitäpaitsi liikkeet menee paljon paremmin perillekin kun ottaa vähän rennommin ja unohtaa punttien kilonumerot.

uudet salipökät <3

Eipä mulla muuta. Seitsemättätoista päivää odotellessa. Kyllä mä sen tänäkin vuonna selvitän.