Hyvältä näyttää niinku kuuluuki

Kesä on ohi ja mä alan olla entiselläni. Tai no, yhtä ruumiinosaa rikkaampi. Leikkauksesta toipuminen otti oman aikansa, ja vieläkin huomaan joitakin juttuja yläkropassa, jotka kertoo toukokuisesta leikkelystä. Selän haavan ympäristö on tunnoton vieläkin, tosin sitä kutiaa kokoajan; melko kiva yhtälö. Tuntuu inhottavalta sit raapia sitä. Vasemmassa kyljessä tuntuu kipua varsinkin salitreenin jälkeen, ikäänkuin siellä joku kiinnike kiristäisi. Jälkitarkastuksessa kirurgi kuitenkin meinasi että kaikki tämä kuuluu asiaan ja pikkuhiljaa helpottuu.
Itse rinta on kiva. :) Se on nyt juuri sen kokoinen ja muotoinen, kuin pitääkin. Arvet on isot ja kaikkihan me tiedetään, mikä juttu tää on, mutta olo alkaa olla aika normaali sen suhteen. Ei tarvi enää pelata jatkuvasti lattialle putoilevien, aina hukassa olevien irtoproteesien kanssa. Mun tatuointikin pääsi ihan uusiin oikeuksiin kun puolet ei peity proteesin alle. Arvet vaalenee ja kun aika on oikea, otan tuohon tatuointiin lisäystä.
Kuntoutusohjeet sain fyssarilta, ja niitä oon noudatellut semi-ahkerasti. Alkuun jumppailin kotona kuminauhoilla, mutta sittemmin oon salilla soveltanut käsipainojen ja kinesis-laitteen käytössä noita liikkeitä.

Salitreeni on alkanut hyvin taas, tosin nyt oon ollut jäätävässä yskässä ja nuhassa jo yli viikon. Muuten on kyllä voimat alkaneet hiljalleen palautua, jopa yläkroppaan. Yritän olla turhautumatta, aina se ei ole kovin helppoa. :)

Toukokuun 22. päivä oli valmistujaiset. Olin vähän heikolla hapella vielä silloin, ja juhlasalissa istuminen teki tiukkaa. Samaten hyvin tiukalla oli juhlamekkokin, jonka sain turvotuksen takia juuri ja juuri kiinni! Jaksoin justiin sen verran, että saatiin todistukset käteen ja sen jälkeen käytiin syömässä opinnäytetyökaverin ja meidän miesten kanssa. Kotona oli ihanaa kun sai vetää tutun hupparin ja verkkarit päälle. :)

Toki piti kuvata, kun kerrankin olin hienona!

Työt alkoi sairasloman jälkeen 23.6. Osastolle oli kiva mennä, olinhan mä ollut siellä kahdessa harjoittelussa aikasemmin ja tilat ja työkaverit oli tuttuja ennestään.

Oma siskosisiliskokin on mulla työkaverina <3

Pientä alkuräpiköintiähän tässä on ollut ja on vieläkin, mutta päivä kerrallaan alkaa hommat tulla tutummaksi ja onneksi mulla on parhaat työkaverit, jotka auttaa ja opastaa tarpeen tullen.

Kesä oli sään puolesta vähän töks ja meni muutenkin liian nopeasti. En oon päässyt mereen uimaankaan ollenkaan!! Kerran käytiin siskon mökillä ja siellä uin altaassa muttei se ny ole sama asia. Onhan tässä toki aikaa vieläkin, ilmatkin on lämpimät, etten sanois suorastaan ahistavan kuumat.

Hirmunen väsy mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Kuten arvata saattaa, oon diagnonoisut itselleni jo leukemian ja keuhkometarit (koska yskä) ja vaikka mitä vaikka väsymys nyt voi johtua mistä vaan arjen jutusta. Ajatukset on kieltämättä pyörineet syövän ympärillä muutenkin viime viikkoina erään seikan takia, mutta se nyt on aina ollut niin. Välillä ryvetään pohjamudissa aiheen kanssa ja sit se taas jää ajatuksista pois pitkiksikin ajoiksi. This is my life.

Mulla on nyt kaksi vapaapäivää. Tänään on asioita hoidettavana mutta huomenna otetaan kuopuksen kanssa rennosti koko päivä. :) Teen lyhennettyä työlistaa, minkä ansiosta mulla on vähän enemmän vapaata kuin normaalisti. Tämä on oikein hyvä juttu näin. :)

On taas tammikuu

Taas eletään tammikuuta, tällä kertaa jopa 2015. Mä sitten näin tämänkin vuoden vaihtumisen!
Näihin aikoihin tulee aina tutut ajatukset mieleen neljän vuoden takaa. Väistämättä, vaikka yrittäisin sivuuttaa. Niinpä annan itselleni luvan fiilistellä ja muistella asioita; vuosi vuodelta ne tekee vähemmän kipeää mutta aina vaan jaksaa kyynel pyrkiä silmäkulmaan.
Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen elossa ja odotan tulevaa korjausleikkausta. Olen melko hyvässä fyysisessä kunnossa eikä stressikään kamalasti paina, vaikka tässä kaikki ainekset siihen olisi. Lasten jutut, miehen jatkuvasti elävä työtilanne, omat koulujutut.. yksi vertaissiskoni on taas poistunut tämän inhottavan taudin uuvuttamana, se on surettanut ja ahdistanut tosi paljon välillä. Ikävä on, ja tuntuu epäreilulta. Onneksi mulla on rakkaiden miehen ja lasten lisäksi ihania ystäviä ja punttisali. Juskaa unohtamatta. <3
Opintoni on loppusuoralla, valmistun keväällä jos kaikki menee suunnitellusti. Enpä olis ihan heti uskonut tähän pisteeseen pääseväni, kun siloin aikoinaan pähkäilin, mitä jäljelläolevalla elämälläni tekisin. Ajatus korkeakouluopinnoista tuntui pelottavalta ja vaikealta. Niinpä vain oon suorittanut kaikki kurssit ajallaan ja saanut jopa melko hyviä arvosanojakin ja arviointeja työharjoitteluista (joissa olen toki viihtynytkin jokaisessa). Viime viikolla oltiin opinnäytetyön ohjauksessa, kun mun mieleen yhtäkkiä kajahti: "hei, me tehdään lopputyötä ja me oikeesti selvitään tästä!!" Huh, sydän alkoi jumputtaa. :D Paljon on toki vielä tehtävää jäljellä ja parin viikon päästä alkaa viimeinen ja pisin työharjoittelu.

pöö

Hyvivointikurssi tuli ja meni. Paino ei sen kummemmin tipahtanut, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan sain vatsalihaksiini hyvin kestävyyttä ja voimaakin, sekä paljon kullanarvoisia, toimiviksi todettuja neuvoja. Ja muutama senttikin lähti. :)
Jatkuviin mahakipuihin olen päättänyt nyt kokeilla ihan kunnolla gluteenin välttämistä. Parin päivän jälkeen olen huomaavinani ettei maha tosiaan ole kipeä eikä turvonnut, kuten se tapaa tähän aikaan vuorokaudesta yleensä olla. En tiedä, johtuuko syömisistä vai mistä, se jää nähtäväksi. Toivottavasti asia olisi näinkin helposti korjattavissa.
Karkit ja makeat herkut jäi jouluun, tapaninpäivän jälkeen en ole niihin koskenut. Aina välillä tekee ihan täysillä mieli suklaata ja marmeladeja, mutta ihan mukavasti olen selvinnyt. Enkä aiokaan mitään täyslakkokieltolakia itselleni asettaa; jos kyläpaikassa tarjotaan pullaa, voin ihan hyvin pienen semmoisen ottaa. Paitsi karkkeja en ota silloinkaan. :)

kuva täältä

Salilla menee mukavan tasaisesti, mulla nyt ei ole mitään tiettyä tavoitetta, muutakuin se että voin hyvin ja pysyn kunnossa. Treenaan kolmijakoisesti, mutta välillä käyn jumpassa tai joogassa. En stressaa enää, se ei aiheuta muutakuin pahaa oloa ja päänsärkyä. Sitäpaitsi liikkeet menee paljon paremmin perillekin kun ottaa vähän rennommin ja unohtaa punttien kilonumerot.

uudet salipökät <3

Eipä mulla muuta. Seitsemättätoista päivää odotellessa. Kyllä mä sen tänäkin vuonna selvitän.

Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Kuulumisia

Onpas kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi oon kirjoitellut. Syksy on tullut ja koulu taas alkanut. Paljon on tapahtunut kaikenlaista.
Kävin kirurgian polilla keskustelemassa tulevasta korjausleikkauksestani, johon nyt sitten kuitenkin lopulta päädyin vaikka vuosi sitten en halunnutkaan sitä. En halunnut suunniteltua TRAM-leikkausta, jossa uusi rinta tehtäisiin vatsan kudoksista, se pelotti liikaa. Päätettiin plastiikkakirurgin kanssa, että mun leikkaus tehdään käyttäen LD-kielekettä, eli selästä otetaan materiaalia, ja sen lisäksi laitetaan implantti. Leikkaus tehdään täällä Vaasassa heti tulevan tammikuun alussa! Odotan jännityksellä tuota aikaa. Niin kauan kun vielä olen yksirintainen arpiveikko, halusin otattaa itsestäni kuvat, joissa näkyy tuo ominaisuuteni mahdollisimman kauniilla tavalla. Kyselin kuvaajan perään, ja koska oma luottokuvaajamme on miespuolinen ja sen lisäksi työkaverini, päätin että näihin kuviin haluan naispuolisen kuvaajan. Löysinkin aivan ihanan naishenkilön, joka on lisäksi vielä kovin taitava. Kuvista tuli kauniita ja olen tyytyväinen, vaikka kuvauspaikalla oli todennäköisesti kaikki Länsi-Suomen hyttyset häiriköimässä. :D Olen niin iloinen siitä, että mulla on kauniit muistot tästä ajasta, meni elämä sitten miten meni.

Syksystä tulee muutenkin mielenkiintoinen, ainakin loppusyksystä, kun aloitan työharjoitteluni todella mielenkiintoisessa paikassa. En siitä sen kummemmin vielä viitsi kertoa, kun siihen on niin pitkä aika, kerron sitten lisää kun asia on ajankohtainen. Koulun alkamisen myötä sain taas nähdä ihania luokkakavereita ja arki on astunut virallisesti esiin.
Kuopus aloitti päiväkotiuransa kovin mallikkaasti, itkutkin on olleet aivan minimaalisen vähäisiä. Kummallista kun tytöstä kasvoi heti ensimmäisen viikon jälkeen mukamas niin iso. <3 Kolme flunssaa tässä nyt on tosin ollut, mutta sekin oli odotettavissa. Niin on ollut jokaisen lapsen kohdalla kun päivähoito on aloitettu.
Sain itsekin kunnon flunssan, eilen aamulla heräsin kuumeeseen ja todellakin huonoon oloon. Nyt on jo hieman parempi olo, mutta heikko vieläkin. Ollaan tytön kanssa kotosalla kun sekin on vielä vähän toipilas. Parturissa käväisin aamupäivällä ja tyttö oli mun vanhempien luona kylässä sen aikaa. Eipä tämä mun kunto muuhun sitten riittänytkään; kotiin äkkiä ja buranaa naamaan.

Sain Zoladexista kamalat sivuoireet ja pyysin lääkäriltä luvan saada lopettaa koko kamalan lääkkeen. Mun kaikkia niveliä särkee kokoajan, oon kestokireä (ja kuluneen kesän jäljiltä tämä olotila ei todellakaan sovi mulle) ja kuumotus ja hikoilu on ihan järjetöntä, siis todellakin järjetöntä. Ja kokoaikaista. Sen lisäksi mulla on ihme ähky kokoajan ja olen turvonnut niin ettei vaatteet meinaa mahtua päälle. Todellakin oksettavaa ja inhottavaa, enkä tosiaan halua elää näin seuraavia vuosia, ties kuinka kauan mun olis tuota pitänyt käyttää. Oon nyt hakenut kaksi pistosta, kolmatta en enää hae.
Tämänhetkinen flunssakin tekee olosta vielä enemmän ältsin. Viikonlopun aikana oon syönyt todella huonosti, siis huonolaatuisesti ja kroppa on ihan sekaisin. Suklaata ja pullaa ja sipsejä. Pizzaa haettiin perjantaina ja lauantaina tehtiin tortilloja (mä sentään söin täysjyväversioita!). Nyt oliskin tarkoitus taas syödä normaalisti.

Salilla oon käynyt jonkun verran, mutten mitenkään orjallisesti. Totta puhuen, alan hieman jo kyllästyä veivaamaan tuota samaa treeniä. Rinta-olka-ojentajapäivinä mulla on järjestäen joka kerta yläselän lihakset ihan jumissa. Itse olen ajatellut, että penkkipunnerrus ja takavipunostot saavat tuon jumin aikaan, mutta pitänee jutella asiasta vielä jonkun kanssa salilla. Oon ajatellut että voisin käydä joillain ryhmätunneillakin välillä ja koittaa kohottaa yleiskuntoani tulevaa leikkaus- ja toipumisaikaa ajatellen. Yritän opetella tykkäämään spinningistä ja samaten yritän löytää aikaa joogatunneille. Tosiasia on että kaipaan noita asioita elämääni taas mutten oikein osaa aloittaa mistään. Kaipa se on vain mentävä.
Kävelylenkeilläkin oon nyt käynyt aika paljon, sekä yksikseni että ystävien kanssa. Olen tässä alkusyksyn aikana saanut uuden ihanan ystävänkin, joka tuli elämääni ihan yllättäen, mutta silti tuntuen siltä kuin olisin löytänyt vanhan ystäväni uudelleen. :) Juttua riittää, ollaan tosi samanhenkisiä monessa asiassa. :)

Kuluneen viikonlopun fitness-kisat on saaneet aikaan melkoisen mielipidemyllyn. Myönnettäköön, että itsekin jossain välissä ihannoin kovastikin kyseistä lajia, lähinnä sitä, miten ihmiset saavat muokattua vartaloistaan niin timmejä ja voimakkaita ja kauniita. Kuten tapoihini kuuluu, hyvin äkkiä aloin sättiä itseäni siitä etten mahdu samaiseen muottiin ja treenasin verenmaku suussa saadakseni tuloksia ja yritin syödä tietyn mallin mukaan. No ei onnistunut, ja sätin itseäni vielä enemmän.
Nyt, myöhemmin, seurattuani Instagramissa ja blogeissa paria kisoihin treenaavaa naista, olen hiljalleen huomannut, että en edes haluaisi siihen muottiin. Kilpailuun valmistautumiseen kuuluu niin paljon kaikkea muutakin, sellaista mikä ei mediassa välttämättä näy. Eikä se kisakunto kestä kuin sen yhden pienen ajan, sen jälkeen palataan normaaliin. En usko, että itse syömishäiriön nuorena sairastaneena, kykenisin sellaisen jälkeen noin vain viileästi palaamaan normaalitilaan. Ihan varmasti tekisi todella tiukkaa. Kaikki kunnia kisaajille, jotka tekevät hurjan työn kilpailujen eteen, edelleen ne näyttää mun silmissä kauniilta ja vahvoilta. Mutta mua helpottaa oma ajatus asiasta, se että olen viimeinkin tajunnut että mun elämää pyörittää ihan eri asiat kuin se iänikuinen ulkonäkö, eikä mun tarvi enää olla kuin 20-vuotias tai pyrkiä rasvattomaan kehoon. Nojoo, tätä asiaa olen puinut koko kesän enkä sen kummemmin jaksa enää sitä puida. Mutta aihe nousi taas pintaan kun noita kisoja seurasin ja muistelin omia ajatuksiani esim vuoden takaa. Paljon aiheesta väännetään blogeissa ja muualla, on ihmisiä puolesta ja vastaan. Huomaa kyllä että se on vaikuttanut ihmisiin paljon ja että se on nyt tosi tosi pinnalla. Hassua, kun muutama vuosi sitten lihaksikkaiden naisten vartaloita lähinnä kummaksuttiin. Niin ne ihanteet muuttuu. Mitähän seuraavaksi. :)

No ainakin mä haen kahvia ja yritän parantua keskiviikkoon mennessä kun taas pitää koulunpenkille rientää.

Ihana, ihan tavallinen elämä

Mikäs tässä nyt onkaan sitten se tärkein asia? Lapset, perhe, aviomies, onnellisuus, tasapaino? Vai se, että näyttää hyvältä muiden silmiin, koti on siisti ja hieno ja ennenkaikkea omistus-sellainen, upea uusi auto ja kolme kertaa vuodessa tehdyt ulkomaanmatkat?
Jälkimmäiset on niitä, joista mä voisin vain haaveilla. Sillä erotuksella, että vaikka työtilanne sen sallisikin, en edes haluaisi omaa taloa. Asutaan vuokralla ja tullaan varmaan loppuikämme asumaankin. Tässä on helppo ja huoleton olla. Meillä on kaikki se, mitä omalta asunnoltakin voisimme koskaan haluta, omasta pihasta kodinhoitohuoneeseen. Meiltä vain puuttuu iso velka niskasta. Olen aiemmin asunut omakotitalossa isompien lasten kanssa ja voin sanoa että se ei ollut mua varten. Toisaalta mua pidetään hulluna kun sanon että tykkään asua tässä. Miten kukaan nyt voi vapaaehtoisesti haluta asua vuokra-asunnossa? Niin. Me voidaan.
Auto on vanha romu, ei todellakaan ylpeilyn aihe, mutta se on meidän oma, siitä ei ole enää pitkään aikaan ollut maksuja. Se toimii, on luotettava ja vakaa, sillä pääsee paikasta A paikkaan B. Ilmastointi vois toki olla kiva näillä helteillä, onneksi kesäkään ei kestä ikuisesti. ;)
No sitten se ulkonäkö. Voisiko 37-vuotias neljä lasta synnyttänyt, rintasyövän sairastanut ihminen opetella olemaan tyytyväinen itseensä? Vois ehkä opetellakin. Omaan silmään peilikuva on ihan ok, ei ole ylipainoa ja keho on niin terve kuin se voi tässä tilateessa olla. Päähän istutettu mielikuva niin ja niin pienestä kropasta, näin ja noin pienestä puntarinlukemasta ja vaatteiden kokonumerosta on aika sitkeässä. Mua ärsyttää suunnattomasti kun en mahdu enää kokoon 36. Kokoni on jo vuosikaudet ollut 38. Hui mikä muutos pahempaan.

Kuva täältä

Mietin tässä taannoin sitä painolukemaakin. Mun paino on pysynyt samassa lukemassa jo viimeiset 7 vuotta (kuopuksen raskausaikanakin se pysyi melkein samassa, nousi ainoastaan 2kg, tosin sytostaattihoitojen aikaan painoa tuli 10kg lisää mutta se oli turvotusta joka lähti hiljalleen hoitojen loputtua). Aina välillä (lähes kaiken aikaa) haluaisin sen 5kg pienemmäksi. Se viisi kiloa on kummitellut mielessäni niin kauan kun jaksan muistaa. No, kaksi kertaa olen saanut painon 5kg pienemmäksi laihduttamalla. Tuolloin olen ollut huiman tyytyväinen peilikuvaani ja itseeni yleensäkin. Mutta molemmilla kerroilla olen ollut ihan hermokireänä pelätessäni että paino nousee takaisin. en ole siis ollut onnellinen, en ole tuntenut oloani rennoksi enkä suoraan sanottuna kovin kauniiksikaan. Pikkuhiljaa lukema onkin sitten noussut siihen samaan vanhaan, ja siinä se on pysynyt. Söin mitä tahansa, liikun tai en liiku, herkuttelen tai en herkuttele. Paino ei liiku, tai no, ehkä parin kilon säteellä vaihtelee mutta pysyy aina samassa kuitenkin. Mitä tästäkin voi siis päätellä? Sen, että mä olen juuri sen kokoinen kuin mun kuuluukin. Mun ei tarvi olla sellainen kuin olin 15 vuotta sitten. Mun ei edes tarvi haluta olla sellainen. Niih.

Tässä sairasloman aikana olen oivaltanut muitakin asioita. Olen ollut niin väsynyt pitkän aikaa, en ole jaksanut touhuta lastenkaan kanssa mitään. Eilen ajauduttiin riitaan esikoisen kanssa, ja kerrankin poika sai sanottua asioita joita oikeasti tuntee. Pari asiaa pysäytti mut ja aloin niitä ajattelemaan ja mieheni kanssa niistä puhuttiin. Poika on ihan oikeassa. Näitä asioita en nyt ala tässä selventämään, ihan tavallisia tavalliseen elämään liittyviä juttuja, mutta sen verran voin kertoa että ne liittyy juuri tähän tavallisesta elämästä nauttimiseen ja siihen kun tavoitellaan kuuta taivaalta vaikka ihan taviskin kelpaa oikeasti. Niin sanottu pudotus maan pinnalle siis.

Elämän pieniä iloja <3

Muutamien viime päivien aikana olen jaksanut taas tehdä ihan tavallisia asioita, mulla on ollut aikaa ja energiaa. Ollaan pyöräilty lasten kanssa, käyty shoppailemassa, ulkoiltu, uitu, tehty ruokaa. Ihan tavallisia asioita kotioloissa. Mä oon tullut niistä niin onnelliseksi jokaisesta ja uskon että lapsetkin nauttivat olostaan. Elellään kesän viimeisiä viikkoja ja mä alan nyt vasta heräillä tähän onneen.
Täytyy sanoa että mä olen ollut todella todella stressaantunut. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin nousemassa jostain kuplasta takaisin normaaliin olotilaani. Päänsäryt vaivaa vieläkin, välillä huimaa tosi kovaa, mutta unet on aavitusken parantuneet. Olen syönyt melatoniinia iltaisin, se vähän auttaa. Tavallisia unilääkkeitä en ole hakenut apteekista vieläkään vaikka reseptit on olemassa. Mieluummin opettelen nukkumaan ilman, koska koukkuunhan noihin hyvin helposti jää.

Kuva täältä

Tulevana viikonloppuna kaikki meidän lapset lähtevät kyläilemään ja meillä on koko viikonloppu aikaa olla kaksistaan miehen kanssa. Sanomattakin selvää on että ikävä tulee jo viimeistään perjantai-iltana, mutta odotan silti tuota kuin kuuta nousevaa. I-ha-naa!

Ihania hellepäiviä muillekin!

Uutta virtaa laiskan reeniin

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä ohjatulta punttitreeniltä. Ja huh, jalat on kuin spagettia. :)
Olen täällä blogissakin paasannut motivaation puutteesta ja mielenkiinnon menettämisestä salitreeniä kohtaan. Olen saanut yliannoksen fitnestä joka puolelta, vaikka omaan treeniini sen ei edes pitäisi vaikuttaa mitenkään, noin niinku oikeesti. Kyllä se silti vaikuttaa, halusi tai ei. Kaiken tuon sairastelunkin jäljiltä on voimatkin huvenneet eikä ole oikein löytynyt enää uskallustakaan kovempaan treeniin, etenkään mitä jalkoihin tulee, varsinkaan kyykkäykseen. Meinasin heittää hanskat tiskiin, syömisetkin on taas olleet ihan miten sattuu, mulla saattaa olla jopa kuudenkin tunnin taukoa syömisten välillä jne.
Mun mies aloitti oman kunto- ja terveyskuurinsa, ja sen vierestä seuraaminen on tuonut oman ärsytyksensä omiin syömisjuttuihin, omat jutut tuntuu niin turhilta kun ei ole painoa pudotettavana enkä treenaa "mitään varten".
No, sunnuntaina päätin kuitenkin mennä salille. Olin ollut päivätolkulla taas niin hermo kireällä kaiken koulustressin takia, yhden vertaissiskon menehtymisen tuoman surun takia ja ihan vain oman turhautumisen takia. Tein jonkulaisen treenin ja sen jälkeen jäin juttelemaan salin omistajan kanssa tästä motivaatio-ongelmastani. Sain ehdotuksen henkilökohtaisesta valmennuksesta, jossa laitettaisiin perustukset kuntoon ja aloitettaisiin treeni uudelleen, pääpainona erityisesti tuo kyykky ja keskivartalo. Tai siis kyykkäyksessä tarvittavien lihaksien vahvistaminen; takareidet, pakarat ja keskivartalo. Mä en ole kehittynyt tuossa liikkeessä (enkä myöskään maastavedossa) viime syksyn jälkeen ollenkaan, joten joku siinä nyt mättää. Ja varmasti yksi ongelmistani on se, etten yksinkertaisesti ole uskaltanut laittaa niitä painoja lisää, kai mä kuvittelen kellahtavani pyrstölleni tai jotain. No, suostuin tähän valmennusjuttuun sitten, ja tänään oli eka yhteinen treeni. Ja voin kertoa etten ole koskaan ennemmin jalkatreenin jälkeen poistunut salilta tuolla tavalla suorastaan valuen. :D
Tein sellaisia kyykkyharjoituksia joista en tiennyt yhtään mitään aiemmin, ja selvisin niistä. :) Ja lopuksi vatsaliikkeitä, joita aina olen vältellyt niiden raskauden takia, mutta niin vain vahdittuna ja valvottuna nekin onnistui. Sain vielä kehut päälle. :)
Alan myös pitää ruokapäiväkirjaa nyt, jotta valmentaja näkee mitä syön, milloin syön ja missä lienee parannettavaa. (varmaan tällä hetkellä kaikessa lienee parannettavaa...).

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, odotan huomista jalkojen kipua kauhulla ja seuraavaa treenikertaa innolla. Jospa tämä mun hommani tästä nyt lähtisi uuteen nousuun. :) Eikä varmaan tarvi erikseen enää mainita sitä, miten hyvää tämä mun fysiikalle tekee. :)

Hikinen, väsähtänyt, kaikkensa antanut mutta iloinen. :)

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Sunnuntaifiiliksissä

Eilisen sokerisynninpäästön seurauksena söin mutakakkua, pari riviä Milka-suklaata ja hedelmäkarkkeja. Olo ei ollut sen kummempi kuin yleensäkään, mitä nyt hienoinen huono omatunto vaivasi, lähinnä lakon keskenkaiken lopettamisen takia. No, en aio ottaa syyllisyyttä niskaani. Elämä on. :)

Tänään menin omalle salille ja tein jalat ja kädet. Kotona jumppasin vatsalihaksia tyttären kanssa (haasteellista, hyvin haasteellista!!) ja salilta pääsin kerrankin aika nopeasti. Kyykkyyn sain lisätä painoja; vaivainen kymenen kilon lisä tuntui reippaasti ja viimeiset toistot oli haastavia. Maastavetokin tuntui mukavasti pienellä painojen lisäyksellä ja kun oon nyt hokannut tehdä sen ihan lattialta asti (tollo minä, enhän mä oo tehnyt maastavetoa kuin viimeiset sata vuotta, ja aina jättänyt tangon paljon ylemmäs!), se tehoaa takareisiin ja takapuoleen ihan erilailla.

Rimpula

 

 

 

Kädet tein nyt erilailla myöskin; ojentajat ja hauikset ensin kinesis-laitteessa, jonka liikeradat jäljittelee taljakonetta. Kivan polton niihin sai kun laittoi oikean määrän painoa.

Kaiken kaikkiaan oon tyytyväinen tämän päivän treeniin. Huomenna lienee taas jalat kipeät. :)
Nyt pitää aloitella lasten iltatoimia. Mulla on huomenna aamuvuoro, joten itsekin saa mennä ajoissa nukkumaan.
Odotan huomista iltaa kun kolmoselta alkaa taas Isänmaan puolesta-sarja. :) Se jäi viime kaudella niin jännään kohtaan! Jee. :)

Tähän loppuun vielä mun uusi lempparibiisi, jonka lapsiparatkin on jo oppineet laulamaan ulkoa. Se myöskin jää kivasti soimaan päässä, silleen korvamatomaisesti. Olkaa hyvät. :)

Kukkurukuu- Mariska & Pahat Sudet

Ihanaa sunnuntai-iltaa teille! <3

Ääripäästä keskitielle

57 päivää ilman sokeria. Haaste oli 71, mutta päätin että se saa loppua nyt. Ilman mitään dramatiikkaa, päätin kauppareissulla että tänään haluan kahvin kanssa mutakakkua ja illalla suklaata. Onneksi mulla on laivareissulta ostettu suklaalevy odottamassa. :P Mutakakku löytyi kaupasta. Ja on muuten taivaallisen hyvää! <3
Eräs viisas rakas ystäväni sanoi ettei ole ääripäiden ystävä. Ja kun asiaa miettii, siinä on kyllä järkeä. Siis ääripäiden välttelyssä, kun kultainen keskitie on paljon viisaampi valinta. Se, että mun on vaikea löytää kultainen keskitie karkinsyömisen kanssa, on opittavissa oleva juttu. Pakkoko mun on tehdä asiasta niin vaikea itselleni? Jos pidän kerran viikossa mättöpäivän tai olen kokonaan ilman esim juurikin sokeria (missään muodossa siis), alkaa mua ihan varmasti ärsyttää koko juttu ennen pitkää ja mieliteot vain kasvaa. Jos annan itselleni luvan syödä sitä _joskus_, ei mun teekään sitä niin mieli. Ja tuo on ihan koettu ja todistettu asia.
Terveellisestä ruokavaliostani en silti aio luopua. Edelleen syön sillä ajatuksella että haluan lihasteni kasvavan ja kehoni pysyvän terveenä. Ei silti liene paha pitää huota myös henkisestä hyvinvoinnista. Tällä en nyt tarkoita sitä, että pää pysyisi kasassa ainoastaan suklaan ja karkkien mättämisellä, vaan sitä, että ne ääripäät on oikeasti ainakin mun kohdallani huono juttu.

Eilen kävin toisen hyvän ystävän kanssa mulle ihan uudella punttisalilla. Oma mieheni käy tuolla salilla, mutta mä en ole koskaan aiemmin käynyt koko rakennuksessa. Tunnelma (ja hengitysilma!!!) oli heti ihan erilainen, treenaahan tuolla myös miehet. Laitteet ja painot oli heti ihan erilaisia kuin meidän salilla ja mm käsipainoja löytyi ihan tähtitieteellisiin painomääriin asti. :) Sain tehtyä oman yläkropan treenin kuitenkin oikein hyvin vieraasta paikasta huolimatta. Kaverini on käynyt tuolla jo kauan ja tiesi hyvin kaikesta ja osasi neuvoa. Joitakin liikkeitä, kuten rintalihakset esimerkiksi, tein ihan erilailla kuin yleensä, ja nyt tuntuu! Näin kipeänä en olekaan hetkeen ollut. Myös ylä- ja alataljat oli erilaista siihen verrattuna, miten yleensä selkää treenaan. Ylätalja on kyllä tehokas, sitä oon kaivannut aiemmilta saleilta joissa olen ennen nykyistä käynyt.
Mutta, kyllä mä mielelläni käyn jatkossakin omassa tutussa paikassani. Siellä mulla on kaikki niin selvää ja tuttua, tiedän just mitä pitää tehdä. Vierailut silloin tällöin muualla on silti ihan kivoja, varsinkin kun on hyvä seuraa. Meillä oli oikein hauskaa eilen, välillä melko hervotonta naurua kun olisi pitänyt raskaita painoja nostella. :D Saatiin silti hommat tehtyä niinkuin pitikin. Yhteistreeniä ja kanssakäymistä parhaimmillaan. <3
Tämä ystävä on tullut yllättävän läheiseksi lyhyessä ajassa. Saimme kuin puolivahingossa tietää olevamme melkein sukulaisia pariakin kautta, meillä on siis yhteisiä läheisiä sukulaisia vaikka toisillemme emme ole varsinaisesti verisukua. Oon hyvin iloinen tästä uudesta tuttavuudesta ja haluan ehdottomasti tutustua sukulaisiinkin. :))

Väsymys vaivaa edelleen. Työharjoittelu etenee oikein mainiosti. Odotan innolla aina seuraavaa työpäivää. Mun pitäisi tehdä joitakin kirjallisia töitä mutten vaan saa itsestäni irti mitään. Ajatuksen tasolla työt on, muttei oikein tunnu löytyvän sellaista aikaa, että ehtisin istua ja paneutua. Ja sitten on yksi isompi tehtävä, joka nyt ei harjoitteluun liity, mutta joka pitäisi kuitenkin tässä lähiaikoina tehdä. Enkä mä ymmärrä siitä niinku yhtään mitään. Ehkä, jos vain saisin itseni keskittymään kunnolla, sekin onnistuisi. Onneksi mulla on viisas työpari jolta voin kysyä apua. :)
Silti olisin ehdottomasti sitä mieltä että voisin ihan hyvin suorittaa tutkinnon pelkästään työharjoittelulla. Käytännön ihmisenä mun on paljon helpompi oppia oikeista hoitotilanteista kuin mistän teorioista. Tiedän toisaalta kyllä että teoriahan se on joka sitä käytäntöä tukee, ja se on pakko oppia. Mutta kun oon aika blondi ja mun keskittymiskyky on tällä hetkellä suunnilleen samaa luokkaa kuin meidän koiralla. :D

Nyt on lauantai, vapaapäivä ja lepopäivä. Lihakset on arat eilisestä ja hirveä väsy painaa. Mies oli kiltti ja siivosi aamupäivällä. Esikoinen lähti yökylään, muut lapset on kotona. Illalla aion avata tuon ihanan suklaalevyni ja katsoa digiboksille tallennetun "Sisko tahtoisin jäädä"-elokuvan. Kynttilät voisi laittaa palamaan, ne on niin ihania.
Vaikka on roosanauha-kuukausi parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu miltä ressikantilta katsoo), mua ei ahdista lainkaan. Pelkoja ei sen suhteen tällä hetkellä ole, ehkä mä alan hiljalleen olla taas astetta ehjempi, noin niinku henkisesti? Ja nyt kun oon saanut taas proteesitkin uusittua oikean kokoisiksi, kaikki on entistäkin mukavampaa. :D
Kävin muuten uimahallissa alkuviikosta ja huomasin saavani varsin paljon katseita osakseni. Uusi tatskani ja arpeni kiinnitti monen huomion ja mua ei sekään hirmuisesti enää vaivannut. Oon ihan ylpeä kummallisesta rintavarustuksestani, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. :D

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Ehjä selkä ja punttisalijuttuja

Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))

Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.

Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.

Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.

Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)

Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.

Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)

Lihasjumi & malttamatonta kevään odottelua (ja huomisen)

Olo on kuin seipään nielleellä. Viime viikolla mun oikean lavan takana oleva lihas meni jumiin ja kipeytyi tosi kovasti. Viikonloppuna se oli jo ihan ok ja siedettävä, mutta nyt se on taas eilisestä lähtien ollut todella jumissa, koko yläkroppa tuntuu olevan ihan jäykkä ja niin saamarin kipeä. Pää ei käänny kunnolla, yöllä ei saa minkäänlaista nukkuma-asentoa jne. Burana ei juurikaan auta. Tänään olis pitänyt mennä joogaan, jonka sain pitkästä aikaa taas viime viikolla uudelleenkäynnistettyä (johtuukohan lihasjumi siitä??), mutten mä nyt tällä selällä voi taas mihinkään lähteä.
Maanantaiaamuna kävin juoksemassa, jonka jälkeen mun lonkat oli niin kipeät ettei tosikaan. Siis varsinainen raihnainen mummeli. Oon hyvin taipuvainen syyttämään saamiani hoitoja ja tamofeenejä näistä nykyajan vaivoistani, ennen noita aineita en tämmösistä kärsinyt. (joojoo tiedetään, puntarissa painaa terveys ja hengissäolo enemmän kuin pikkuvaivat eikä pitäisi valittaa jne jne) Mä nyt oon kuitenkin päättänyt että jotain liikuntaa on harrastettava ja tässä mietinkin, että mitäs seuraavaksi. Selkäystävällistä vesijuoksua?
 Ostin tulppaanikimpun! <3 Vaikka vedellään vasta tammikuun loppua ja ulkona pyryttää lunta vaakatasossa, nuo ihanat kukat tuo silti kevään tuntua tähän kotiin.

Huomenna on sitte lähtö Turkuun. Menen illalla siskoni luo ja aamulla startataan aikasin aikasin matka. Onpa ihanaa päästä lähtemään, tätä on ensinnäkin odotettu kuin kuuta nousevaa, ja toisekseen, kiva saada vaihtelua arkeen.

Joulu meni, tänk gaad.

Nyt on vihdoin joulun hulinat ohi. Meillä oli oikein mukava joulu, paitsi että mulla oli tosi huono olo tapaninpäivänä ja yrjötauti iski eilen hra eskarilaiseen. Nyt ollaan toistaiseksi taas jonkunlaisessa kuosissa, tosin mulla kyllä nokka vuotaa edelleen.
Tapaninpäivänä, ennen huonotuksen iskemistä, kävin salilla. En nyt sitte treenannut käsivarsia ollenkaan, kipu on kyllä hieman helpottanut mutta varsinkin yön jälkeen kiukutteleva jänne tuntuu erityisen kireältä. Ja kipeältä. Tämä on ilmeisen yleinen vaiva vertaissiskojen keskuudessa, ja vaaraton. Venytellä pitää ja hieroa varovasti, varmaan on hyvä ottaa yhteys fysioterapeuttiinkin jollei ala helpottamaan.
Tänään kävin pitkällä kävelylenkillä, ja sen seurauksena nenä alkoi vain vuotaa kahta kovemmin. Muuten oli oikein virkistävää.
Karkinsyönti loppui ekaan joulupäivään! Herkutellut toki olen, Lidlin jätskillä ja juustonaksuilla, ja tietty raakasuklaalla. Mutta varsinaisia sokerihöttönameja en ole enää suuhuni pistänyt.
Mulla alkaa olla malttamaton olo korjausleikkauksen odottelun kanssa. Vaikka mä tiedän, että leikkausta voi joutua odottelemaan kauankin, silti oon jo erittäin innoissani asiasta. Kävelen rintsikkahyllyjen välissä ja mietin mitä kaikkea shoppailenkaan sitten kun voin niitä taas käyttää. Siis tavallisia liivejä. Voinhan mä nytkin tietty, tarraproteesin kanssa, muttei se mun mielestä ole sama asia. Proteesiliivit tuntuu ärsyttäviltä, rumilta ja typeriltä, tavisproteesi vielä typerämmältä.
Paree nyt kuitenkin ottaa jäitä hattuun ja koittaa kestää vielä tovin näillä varusteilla. Niin ja tietenkin toivoa ettei syöpä tule tässä välissä takaisin, olispa huonoa tuuria. Ehkei se tule. :)

...

Kuten tuossa sivupalkissa vienosti vihjaisen; tykkään asiallisista kommenteista. Toki asioista pitää voida keskustella, kaikilla ei tarvitse olla samaa mielipidettä lastenhoito- ja kasvatusasioista ja niin edelleen. Mä tiedän, ettei läheskään kaikki ihmiset toimi kuten minä tai joku muu, enkä mä sitä keneltäkään vaadikaan. Toivon siis, ettei myöskään mun lastenhoitotapojani tultaisi tänne rintasyöpäaiheiseen blogiini ruotimaan, ne eivät tänne kuulu. En kaipaa enkä tarvitse peesailuja mielipiteisiini, mutta tämä ei myöskään ole oikea paikka kertoa, mitä teen jonkun mielestä väärin. Jos haluaa aiheesta mun kanssani keskustella, mulle voi lähettää vaikka sähköpostia yksityisesti, ihan omalla nimellään. Tämä on mun sivuni, kirjoitan asioista jotka ovat mun mieltäni lähellä, välillä kirjoitukseni luonnollisesti sivuaa vauvajuttuja, kun meillä tuo alle parivuotias tässä on. Saatan mainita myös muita lapsiani, mieheni tai koirani. Tätä blogia ei ole kenenkään pakko lukea, se on täysin vapaaehtoista.
Arvostan ihmisten erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä, ajatuksiaan saa mielellään tulla kertomaan ja mun juttuja kommentoimaan, mutta odotan myös muilta, että pysytään aiheessa. Julkaisen mielelläni kommentteja, kun ne ovat asiallisia. Ja tosiaan, jos haluaa mulle henkilökohtaisesti jotain sanoa, sen voi mielellään tehdä yksityisesti. Kiitos.

* * *

Tänään onkin vuosikontrollini toinen osuus, onkologin tapaaminen. Miksiköhän mua näin muka jännittää; oon jo tietoinen kuvauksien ja verikokeiden tuloksista, kaiken pitäisi siis olla kunnossa. Lääkityksestä on varmaan hyvä keskustella, tai siis siitä kun unohtelen tamofenejä säännöllisesti. :/ Ja tuo mun vasen käsivarsi. :/ Se tuntuu taas ihan älyttömän kireältä, sitä on vaikea saada ojennettua ihan suoraksi. Vasen kainalo on kipeä, mahtaakohan johtua viimeviikkoisesta mammografiasta; siinähän kainalo survottiin lihaksineen kuvantamiskoneeseen. Salilla olen treenannut ojentajia ja hauiksia, joten kaipa sekin voi vaikuttaa. Toivottavasti hellittäisi pian, tämä tunne ei ole mukava.

Mun päänsäryt on hellittäneet!! :D En tiedä miksi, enkä tiedä miten pitkäksi aikaa, mutta nautittakoon nyt tästä niin kauan kuin tätä kestää. Oikeastaan olen taipuvainen ajattelemaan (tai ainakin toivomaan!!), että uusilla magneettikorviksillakin voisi olla osuutta asiaan..
Viime yö meni ihan puihin. V heräsi puoli kolmelta kitisemään ja yrittämään pois sängystä. Yritin siinä nukutella sitä uudestaan, alkoi kauhea huuto. Otin viereen, se alkoi temppuilla ja kun en suostunut leikkimään, se huusi vielä kovempaa. Minä, vankkumattomasti periaatteideni takana seisova, olen päättänyt, ettei kiukuttelevaa lasta oteta keskellä yötä leikkimään. Huomasin jälleen kerran pyörtäväni hienoista päätöksistäni, ja tässä sitä ollaan jo muutama tunti istuskeltu olohuoneessa telkkaria katselemassa. :/ Saa nähdä pysynkö hereillä lääkäriinlähtöön asti.

Ja nyt, mukavaa päivää kaikille, jokaiselle yksilölle ja mielipiteen edustajalle. Arvostetaan toisiamme sellaisina kuin olemme, se ei ole keneltäkään pois. ;)

Hyvinvointipäätöksiä

Tässä vuosikontrollia odottaessa aloin taas miettiä tulevaisuuttani ja terveyttäni. Mä onnistuin vuosi sitten niin hienosti parantamaan tapani hyvinvoinnin saralla; söin oikein ja liikuin paljon. Nyt kesän ja syksyn jäljiltä oon ihan läsähtänyt. Kaiken huippu oli nyt tuo sokerilakon lopettaminen. Ajattelin fiksusti, että "jouluun asti saan syödä nameja mielinmäärin ja sit taas palaan ruotuun". Justiin joo. Kyllä se nyt on taas nähty; muutenkin on tuo syöminen luiskahtanut ihan mihin sattuu ja sitä mukaa kun energisyys on vähentynyt, on myös liikunta vähentynyt.
Joulu tai ei, nyt on tartuttava toimeen. Helkkari soikoon, jo pelkästään mun terveenä pysymisen kannalta se on ensiarvoisen tärkeää. Kyllä on kumma miten voimakas tuo sokeriaddiktio voi olla.
Sitäpaitsi mun pitää olla hyvässä kunnossa mahdollista tulevaa korjausleikkaustakin ajatellen. Laihtua mun ei nyt pidä, mutteikai se nyt sitä tarkoita että rapakuntoon pitää itsensä hommata?
Miehen kanssa juteltiin asiasta ja hän on samoilla linjoilla oman kuntonsa kanssa. Aiemmin aktiivisesti salilla treenanneena ja sittemmin myös läsähtäneenä, mies tietää tarkalleen mun ajatukset ja keskustelun tulos oli täydellisen yksimielinen. Molemmat aletaan nyt tästä hetkestä lähtien pitää huolta itsestämme ja toisistamme. Mies palailee omalle salilleen ja minä aktivoidun omalla salillani. Ja ruokavalio muuttuu normaaliksi.

Karkkilakko alkakoon huomenna. Mä pitäydyn raakasuklaassa ja väh. 70% suklaassa, mies ei taida piitata niistä. Hus kaikki mahdolliset syöpäsolut, mä ajan teidän pellolle kehostani!
(eikös siihen häätövallankumoukseen kuulunut jotkut kaalitkin...?)