Nro 4 OK!

Noin tuli käväistyä neljännessä vuosikontrollissa tänään. Mammografiassa ja ultrassa tulokset oli puhtaat, kuten pitikin. :) Vähän meinas iskeä paniikki mammografiahuoneessa kun hoitaja otettuaan normaalit otokset katseli tietsikan monitoria ja pyysi että otetaan vielä yksi sivukuva terveestä rinnasta. Kävin kyttäämässä näytöllä näkyvää kuvaa ja yritin huomata, onko siinä jotain ihmeellistä. Hoitajakin sanoi ettei mitään hätää, kysyi kuitenkin, olenko tuntenut mitään erityistä viime aikoina.. No otettiin viimeinen kuva ja menin käytävälle odottamaan ultraan pääsyä. Mieli oli heti samantien ihan sekaisin, näin sieluni silmin miten ultraava lääkäri pudistaa päätään ja sanoo että täällä näkyy _jotain_. Mietin siinä istuessani että toivottavasti ei ketään tuttua kulje siitä ohi (mulla on paljon tuttuja töissä sairaalassa), muuten alan pillittää. No eikö kaikista maailman ihmisistä mun isosisko käppäile siihen ja tietenkin tulee juttelemaan. Mä en saanut sanaa suustani, näytin vain miehelleni hetki sitten lähettämäni viestin, jossa kerroin tuosta mammografiasta. Ja aloin pillittää. :/
Sisko lohdutteli ja sanoi että kaikki on varmasti hyvin. No pian pääsin ultraan ja lääkäri sanoi heti mammografiakuvien olleen täysin puhtaat, ylimääräinen kuva oli otettu vain siksi että halutaan olla tarkkoja ja varmoja. HUH! Siinä ultratessaan lääkäri kysyi olenko käynyt rintojen magneettikuvauksessa ja mä aloin heti taas epäillä kaikkea. Tivasin ja tenttasin lääkäriltä että onko kaikki nyt varmasti niinku pitääkin ja ettei edes epäilystä ole mistään ikävästä, johon lääkäri kärsivällisesti vastasi että kaikki on oikein hyvin. En tiedä sitte, kuuluuko magneettikuvaus normirutiineihin tässä tapauksessa? Mä oon ajatellut että se otetaan vain tarvittaessa.
No sanoin että tuon jäljelläolevan  rinnankin sais mun puolesta leikata pois, olis helpompaa kun ei tarttis kokoajan miettiä milloinka se tauti iskee siihen. Lääkäri sanoi että poisto voi ihan hyvin olla mahdollista, mutta todennäköisyys toiseen rintaan leviämiseen on pieni koska mun kasvain oli duktaalinen. Toisen tyyppisessä syövässä tuo on kuulemma enemmän mahdollista. Päätin jäädä miettimään asiaa. Ei kyllä haittais vaikkei tota tossa oliskaan. Onhan proteeseja ja ehkä mahdollisuus saada korjausleikkaus siihenkin sit joskus? Hm.
Kävin myös verikokeessa, mutta niitä tuloksia en saanut vielä.

Hermoilukäytävä

Aamulla meinasin ensin jäädä kotiin ja jättää koulutunnit väliin. Lopulta mulle tuli niin huono omatunto että lähdin kuitenkin vietyäni tytön päiväkotiin ensin. Olisin vain hermoillut täällä kotona koko päivän saamatta mitään aikaiseksi, joten tuo oli ihan hyvä juttu. Sainpa nähdä luokkakavereitakin vielä ennenkuin ensi viikolla siirrymme koko porukka harjoittelupaikkoihin. Sitten tapaammekin vasta tammikuussa seuraavan kerran. Oon ehkä maininnut aiemminkin, mutta meillä on ihan paras ryhmä, oon todella onnekas kun pääsin tuohon porukkaan. Kamala ajatella että pian koulu on ohi ja tiet eroaa. 

Tosireipas koululainen

Kun tunnit oli ohi, mulla oli aikaa vielä ennen kontrolliin menoa, joten lähdin kaupungille. Kävin syömässä hesesalaatin ja jotenkin ajauduin H&M:lle josta mukaan lähti neulemekko, josta oon haaveillut jo kuukauden päivät. Tunsin suurta huonoa omaatuntoa taas tuhlattuani moiseen kolttuun, mutta hyvien kontrollikuvien jälkeen ajattelin ehkä ansainneeni tuon mekon? :D Sitäpaitsi mun vanhempi neulemekko on liian kireä mulle (kas kummaa) joten neulemekon mentävä kolo olikin jo ehkä täytettävä seliseli. No onpa nyt.

Clean eating? No ainakin vesi oli puhdasta! Sitäpaitsi toi on parempi ku kerrosburgeri. :D

Kolttu

Pian pitäis lähteä jumppaan, meillä on taas se kurssi. Tämän päivän syömiset on vähän typerät ja mahakin on taas kipeä. Vettäkään en ole muistanu juoda tarpeeksi. Plaah. Onneksi huomenna on taas perjantai ja edessä teatterireissu ystävän kanssa. :)

Mistähän säki laihdutat?

Tuttu kysymys joka kerran kun olen kertonut tarkkailevani syömisiäni, lisänneeni liikuntaa tai rajoittaneeni herkutteluja. Tai yksinkertaisesti keventäneeni syömisiäni.
Ärsyttävää, niin ärsyttävää. Mistä säki laihdutat, varpaistako heko heko?? Se on yleisesti hyväksyttävä tokaisu ihmiselle, joka on ihannepainon rajoissa ja näyttää ehkä hoikemmalta kuin mitä oikeasti on.
Fakta on se, että mulla on ollut kaksi kertaa raskausajan diabetes, huomattavat sukurasitteet (kuten olen varmaan jo maininnut noin tuhat kertaa täälläkin), enkä missään nimessä halua ottaa riskiä että sairastuisin siihen enää ikinä. Meillä on lähisuvussa myös sydän- ja verisuonitautia, jota en myöskään halua. Mulla on takana rintasyöpä, jonka en halua uusiutuvan. Mun vatsan alue nyt vain kerää kaiken rasvan, jonka saan, ja se on kaikkein vaarallisin lihomisen muoto. On ihan se ja sama, miltä mun jalat tai käsivarret näyttää.

Laihoista kintuista ei hirveesti iloa ole jos kaikki läski on astetta korkeammalla.

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, oon siis aloittanut salillamme pyörivän viiden viikon pituisen LSB-kurssin. Ja multa kysytään miksi. No siksi. Mun ruokailut on viime kuukausina olleet aivan retuperällä, kuten olen täällä mäkättänyt. Mä tiedän hyvin tarkkaan miten mun tulisi syödä, jotta homma toimisi terveellisesti, olen huippuhyvä neuvomaan asiassa muita. Mutta mun itseni on ihan tajuttoman vaikeaa noudattaa noita neuvoja, vaikka hyvin tiedän, miten paljon se parantaa yleistä olotilaa ja koko elämänlaatua. Tunnesyömistä, sitähän se mulla on. Syödään koko viikonloppu hyväskää siksi kun mä OON ANSAINNU SEN. Niin just, oikein ansainnu. Mitä mä tarkalleen ottaen olen ansainnut? Se ähkyn ja sokerihumalan, jonka 2/3-purkillista Ben&Jerry's-jäätelöä aiheuttaa? Tönkön turvonneen olon, jonka kokonainen pizza, Bigmac-ateria tai kasa sipsejä ja puoli purkillista dippiä saa aikaan? Tähän pätee mun kohdallani todella hyvin sanonta "hetken hurmio, loppupäivän turmio" (en kyllä oo varma menikö se noin, mutta tuo kuulostaa aika nasevalta vai hä) Tai "minuutti suussa, kymmenen vuotta perseessä" (paitsi mun kohdalla tosiaan se on kymmenen vuotta vyötäröllä)

Noh, reilun viikon ajan olen nyt tehnyt niinku kurssilla opetetaan. Välittömiä huomioita on muun muassa turvotuksen laskeminen, mahakipujen reilunlainen lieveneminen ja energisyyden lisääntyminen. Syömistavat, joiden olen kuvitellut olevan tosi fiksuja ja terveellisiä, ovatkin piilopahoja kun asiaa tarkemmin funtsii. Eikä pelkästään hoikistumisen ja ulkoisen hyvinvoinin takia, vaan nimenomaan sen sisäisen hyvinvoinnin. En ajatellut sitä, miten esimerkiksi aspartaami ja keinomakeutetut ananasjaffat (johon olen koukussa) vaikuttaa vatsan vointiin, tai pelkästään hiilihapotetut vissyvedet. Hirvee määrä ilmaa mahaan. :O Tai kasvikset ja niiden vaikutus vatsaan. Oon ajatellut että niitä on hyvä syödä vitamiinien ja hoikistumisen takia, mutta en ole tullut ajatelleeksi niiden vaikutusta ruuansulatukseen. Vedenjuonnista nyt puhumattakaan. Asia on selvä kuin mikä mutta siltikään sitä ei ikinä muka muista toteuttaa. Ja kun vedät vesipullon esiin yleisellä paikalla niin johan saat silmienpyörittelyitä osaksesi "voi menis ny ton vesipullonsa kans".

Paljon parjattu parsakaali-parka joka on oikeasti ihan okei.

Tästä ei liene tarvetta edes sanoa mitään.

En siis ole "ryhtynyt" mihinkään nyt, en ole "ruvennut" millekään kuurille. Olen vain ajatellut että olis hyvä saada tuo keskivartalo terveelliselle mallille. Ja pidettyä se siinä. Koska mä haluan pysyä erossa noista kamalista taudeista ja vatsakivuista. Ja ähkystä.
En siis laihduta. Edes varpaista. Sitäpaitsi kurssin lämpösalissa tehdyt hikijumpat on supertehokkaita ja kivoja. Ryhmä on täynnä mukavia ihmisiä ja ohjaaja huippu.


Eilen kävi ilmi että tammikuun alkuun suunniteltu rinnan korjausleikkaus siirtyykin jonnekin hamaan kevääseen kirurgin puuttumisen takia. Ensin mua harmitti ja turhautti tosi kovaa, mutta asiaa hetken mietittyäni tulin ajatelleeksi sitä, miten paljon leikkaus ja siitä toipuminen olisivat haitanneet mun opintojen loppusuoran etenemistä. Mun olis pitänyt mennä suuntaavien opintojen teoriatunneille dreenipussien ja tikkien kanssa, ja viikolla 6, kun työharjoittelu alkaa, olisin vieläkin toipilas. Puhumattakaan siitä, miten väsynyt olisin ollut, kun kaikki opinnäytetyön tekemiset ja tentit olis pitänyt hoidella tuossa kaiken keskellä. Nyt saan hoidella koulujutut loppuun ennen leikkausta ja toipua kaikessa rauhassa ilman stressiä. Näin on paras. :)

Tänään mulla ja tytöllä on vapaapäivä. Nämäkin vapaapäivät loppuu pian kun mun loppuvuoden työharjoittelu alkaa. Sitten alkaa myös tyttären kokopäivähoito. Nautitaan siis viimeisistä hetkistä.
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Ahdistuspelkovihakiukku

Seuraava vuodatus ei ole iloista luettavaa, vaan kiukkuista purkautumista. Jos et halua lukea negatiivisia juttuja, tämän tekstin voi mielellään jättää lukematta.

Ahdistus ahdistus ahdistus ja vielä kerran ahdistus. Mä yritän olla reipas, positiivinen ja tyyni. Sanon kaikille että "kaikki okei", kun syöpäasioista puhutaan, ei pelota, aikaahan on jo kulunut, ei mua kuulukaan enää pelottaa, kuinkas nyt muutenkaan. Turha jauhaa samaa asiaa vuodesta toiseen, se on ollutta ja mennyttä, ei kannata jankuttaa, ei kannata antaa sen pyöriä mielessä enää tässä vaiheessa. Kyllä mun nyt pitäis olla jo käsitellyt tuo asia mielessäni jne.
Nojoo kai mä oonki. Pääosan ajasta. Sitte tulee pinkit lokakuut ja roosat nauhat joka puolelle, joka jumalan tuutti syytää samaa roosaa sanomaa ja rintasyöpä-sana vilisee joka lehden kannessa ja telkkarimainoksessa. Ja mä oon reipas, niin perhanan reipas, oonhan mä selviytynyt omasta tappelustani voittajana.
Tasaisin väliajoin saa lukea, miten monet rakkaat vertaissiskoni saavat uusiutuma- tai etäpesäkeuutisia lääkäriltä. Mä mietin; miksi muka mä saisin säästyä tuolta paskalta jos nuo muutkaan ei saa? Millä perusteella? En usko. Ja ahdistus on valmis. Vaikka mä edelleen näytän reippaalta. Vaikken enää tässä vaiheessa varmaan oikeasti näytäkään kovin reippaalta.
Mä yksinkertaisesti pelkään että tuo inhottava, katala, julma tauti iskee muhun uudestaan. Vaikka mä tiedän, että oon saanut ehdottoman tehokkaat lääkeet, ja että syöpä leikattiin pois hyvissä ajoin ja kaikki saatiin pois.
Silti uusiutumisen tai leviämisen pelko jäytää takaraivossa, kuolemanpelosta nyt puhumattakaan.
Mä INHOAN loppusyksyä, tätä pimeyttä, roosanauha-lokakuuta, huonoja uutisia ympärilläni. Mä vihaan syöpää ja sitä, miten monen ihanan, nuoren ihmisen elämän se pilaa, läheisiä unohtamatta.
Tässä ei ole mitään söpöä vaaleanpunaista hörhellystä, tämä on julmaa ja inhottavaa.
Kunpa syöpä sais syövän.

Kiitos ja anteeksi. Edistystä kai tämäkin: en sentään kiusaa facebook-kavereitani kirjoittamalla tämmöistä höpönlöpöä aikajanalleni vaan pidän sen täällä sille varatussa kolosessa. Kiitos ja anteeksi.

täältäpä lainattu

Kuulumisia

Onpas kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi oon kirjoitellut. Syksy on tullut ja koulu taas alkanut. Paljon on tapahtunut kaikenlaista.
Kävin kirurgian polilla keskustelemassa tulevasta korjausleikkauksestani, johon nyt sitten kuitenkin lopulta päädyin vaikka vuosi sitten en halunnutkaan sitä. En halunnut suunniteltua TRAM-leikkausta, jossa uusi rinta tehtäisiin vatsan kudoksista, se pelotti liikaa. Päätettiin plastiikkakirurgin kanssa, että mun leikkaus tehdään käyttäen LD-kielekettä, eli selästä otetaan materiaalia, ja sen lisäksi laitetaan implantti. Leikkaus tehdään täällä Vaasassa heti tulevan tammikuun alussa! Odotan jännityksellä tuota aikaa. Niin kauan kun vielä olen yksirintainen arpiveikko, halusin otattaa itsestäni kuvat, joissa näkyy tuo ominaisuuteni mahdollisimman kauniilla tavalla. Kyselin kuvaajan perään, ja koska oma luottokuvaajamme on miespuolinen ja sen lisäksi työkaverini, päätin että näihin kuviin haluan naispuolisen kuvaajan. Löysinkin aivan ihanan naishenkilön, joka on lisäksi vielä kovin taitava. Kuvista tuli kauniita ja olen tyytyväinen, vaikka kuvauspaikalla oli todennäköisesti kaikki Länsi-Suomen hyttyset häiriköimässä. :D Olen niin iloinen siitä, että mulla on kauniit muistot tästä ajasta, meni elämä sitten miten meni.

Syksystä tulee muutenkin mielenkiintoinen, ainakin loppusyksystä, kun aloitan työharjoitteluni todella mielenkiintoisessa paikassa. En siitä sen kummemmin vielä viitsi kertoa, kun siihen on niin pitkä aika, kerron sitten lisää kun asia on ajankohtainen. Koulun alkamisen myötä sain taas nähdä ihania luokkakavereita ja arki on astunut virallisesti esiin.
Kuopus aloitti päiväkotiuransa kovin mallikkaasti, itkutkin on olleet aivan minimaalisen vähäisiä. Kummallista kun tytöstä kasvoi heti ensimmäisen viikon jälkeen mukamas niin iso. <3 Kolme flunssaa tässä nyt on tosin ollut, mutta sekin oli odotettavissa. Niin on ollut jokaisen lapsen kohdalla kun päivähoito on aloitettu.
Sain itsekin kunnon flunssan, eilen aamulla heräsin kuumeeseen ja todellakin huonoon oloon. Nyt on jo hieman parempi olo, mutta heikko vieläkin. Ollaan tytön kanssa kotosalla kun sekin on vielä vähän toipilas. Parturissa käväisin aamupäivällä ja tyttö oli mun vanhempien luona kylässä sen aikaa. Eipä tämä mun kunto muuhun sitten riittänytkään; kotiin äkkiä ja buranaa naamaan.

Sain Zoladexista kamalat sivuoireet ja pyysin lääkäriltä luvan saada lopettaa koko kamalan lääkkeen. Mun kaikkia niveliä särkee kokoajan, oon kestokireä (ja kuluneen kesän jäljiltä tämä olotila ei todellakaan sovi mulle) ja kuumotus ja hikoilu on ihan järjetöntä, siis todellakin järjetöntä. Ja kokoaikaista. Sen lisäksi mulla on ihme ähky kokoajan ja olen turvonnut niin ettei vaatteet meinaa mahtua päälle. Todellakin oksettavaa ja inhottavaa, enkä tosiaan halua elää näin seuraavia vuosia, ties kuinka kauan mun olis tuota pitänyt käyttää. Oon nyt hakenut kaksi pistosta, kolmatta en enää hae.
Tämänhetkinen flunssakin tekee olosta vielä enemmän ältsin. Viikonlopun aikana oon syönyt todella huonosti, siis huonolaatuisesti ja kroppa on ihan sekaisin. Suklaata ja pullaa ja sipsejä. Pizzaa haettiin perjantaina ja lauantaina tehtiin tortilloja (mä sentään söin täysjyväversioita!). Nyt oliskin tarkoitus taas syödä normaalisti.

Salilla oon käynyt jonkun verran, mutten mitenkään orjallisesti. Totta puhuen, alan hieman jo kyllästyä veivaamaan tuota samaa treeniä. Rinta-olka-ojentajapäivinä mulla on järjestäen joka kerta yläselän lihakset ihan jumissa. Itse olen ajatellut, että penkkipunnerrus ja takavipunostot saavat tuon jumin aikaan, mutta pitänee jutella asiasta vielä jonkun kanssa salilla. Oon ajatellut että voisin käydä joillain ryhmätunneillakin välillä ja koittaa kohottaa yleiskuntoani tulevaa leikkaus- ja toipumisaikaa ajatellen. Yritän opetella tykkäämään spinningistä ja samaten yritän löytää aikaa joogatunneille. Tosiasia on että kaipaan noita asioita elämääni taas mutten oikein osaa aloittaa mistään. Kaipa se on vain mentävä.
Kävelylenkeilläkin oon nyt käynyt aika paljon, sekä yksikseni että ystävien kanssa. Olen tässä alkusyksyn aikana saanut uuden ihanan ystävänkin, joka tuli elämääni ihan yllättäen, mutta silti tuntuen siltä kuin olisin löytänyt vanhan ystäväni uudelleen. :) Juttua riittää, ollaan tosi samanhenkisiä monessa asiassa. :)

Kuluneen viikonlopun fitness-kisat on saaneet aikaan melkoisen mielipidemyllyn. Myönnettäköön, että itsekin jossain välissä ihannoin kovastikin kyseistä lajia, lähinnä sitä, miten ihmiset saavat muokattua vartaloistaan niin timmejä ja voimakkaita ja kauniita. Kuten tapoihini kuuluu, hyvin äkkiä aloin sättiä itseäni siitä etten mahdu samaiseen muottiin ja treenasin verenmaku suussa saadakseni tuloksia ja yritin syödä tietyn mallin mukaan. No ei onnistunut, ja sätin itseäni vielä enemmän.
Nyt, myöhemmin, seurattuani Instagramissa ja blogeissa paria kisoihin treenaavaa naista, olen hiljalleen huomannut, että en edes haluaisi siihen muottiin. Kilpailuun valmistautumiseen kuuluu niin paljon kaikkea muutakin, sellaista mikä ei mediassa välttämättä näy. Eikä se kisakunto kestä kuin sen yhden pienen ajan, sen jälkeen palataan normaaliin. En usko, että itse syömishäiriön nuorena sairastaneena, kykenisin sellaisen jälkeen noin vain viileästi palaamaan normaalitilaan. Ihan varmasti tekisi todella tiukkaa. Kaikki kunnia kisaajille, jotka tekevät hurjan työn kilpailujen eteen, edelleen ne näyttää mun silmissä kauniilta ja vahvoilta. Mutta mua helpottaa oma ajatus asiasta, se että olen viimeinkin tajunnut että mun elämää pyörittää ihan eri asiat kuin se iänikuinen ulkonäkö, eikä mun tarvi enää olla kuin 20-vuotias tai pyrkiä rasvattomaan kehoon. Nojoo, tätä asiaa olen puinut koko kesän enkä sen kummemmin jaksa enää sitä puida. Mutta aihe nousi taas pintaan kun noita kisoja seurasin ja muistelin omia ajatuksiani esim vuoden takaa. Paljon aiheesta väännetään blogeissa ja muualla, on ihmisiä puolesta ja vastaan. Huomaa kyllä että se on vaikuttanut ihmisiin paljon ja että se on nyt tosi tosi pinnalla. Hassua, kun muutama vuosi sitten lihaksikkaiden naisten vartaloita lähinnä kummaksuttiin. Niin ne ihanteet muuttuu. Mitähän seuraavaksi. :)

No ainakin mä haen kahvia ja yritän parantua keskiviikkoon mennessä kun taas pitää koulunpenkille rientää.

Elämä rullaa eteenpäin -mitä muuta voisin toivoa?

Kuten otsikko sanoo; elämä se rullaa omalla painollaan eteenpäin ja hyvä niin. Hitaasti olen taas oivaltamassa kaiken sen hyvän mitä se mulle voi tarjota ja olo tuntuu paljon onnellisemmalta taas.
Yöunet alkaa jollain lailla parantua; eilen torkahdin sohvalle niin syvään uneen että olin ihan pihalla kun havahduin. Yöllä nukuin jotenkin hirmuisen raskaasti ja nyt olo on vähintäänkin väsynyt. Ilmeisesti univelkataakka on niin suuri tällä hetkellä että väsy on jatkuva. Jospa nyt alkaisin nukkua paremmin ja jossain vaiheessa taas tuntisin oloni virkeäksi.
Stressi on väistymässä, siltä tuntuu. Tuleva kouluvuosi vähän kauhistuttaa ja opinnäytetyö kummittelee isona ahdistavana pilvenä. Kunhan tässä alkuun päästään niin eiköhän sekin suju sit omalla painollaan.
Lapsivapaa viikonloppumme oli ihana! Käytiin yölenkillä koiran kanssa, kaupungilla syömässä, ystävien luona maakunnassa, katsottiin leffaa kotisohvalla ison karkkipussin kera. Join jopa kolme hörppyä päärynäsiideristä, wau mikä irtiotto!! :D (näin meidän kesken, siideri maistui pahalta, join sit vissyä mieluummin kuten aina)

Ihan kaksistaan rannassa <3

..tai no, melkein. :)

Aku-pupua tervehtimässä

Olen tässä salillakin käyny taas, uudella innolla. Sovellan nyt vanhempaa kolmijakoista ohjelmaani; liikkeet on periaatteessa samat kuin aiemminkin mutta painot olen tarkoituksella pudottanut pois ja lisäilen niitä tuntuman mukaan. Aika jännä, esim eniten hermoilemani kyykky ja maastaveto sujuu molemmat nyt paljon paremmin kun keskityn kunnolla liikkeeseen ja siihen missä sen kuuluu tuntua. Painoa on vain murto-osa siitä mitä aiemmin oli, silloin kun stressaantuneena riuhdoin ja halusin lisää ja lisää, mitä siis painon määrään tulee. Koko liike katosi jonnekkin hermoilun avaruuteen enkä nauttinut enää ollenkaan. Myös kävely/juoksulenkeillä olen taas alkanut käymään. Sekin oli pitkään poissa, kun ei huvittanut yhtään. Tarkennan tähän väliin, että en todellakaan pidä mitään aikataulua tässä liikunnan harrastamisessani, jos välillä jää salipäivä väliin tai en ehdi kävelylle, ei mun maalima kaadu siihen. (ainakin opettelen tuota ajatusmallia reippaasti!) Yritän löytää joskus tavoitteellisuuteen kadottamani liikunnan ILON, ja olen ehkäpä oikealla tiellä taas.

Hellepäivän reippailua

Maanantaina illalla innostuin ompelemaan pitkästä aikaa. Sekin on asia, jota olen aiemmin tehnyt aika paljonkin, mutta nyt sekin on ollut jäähyllä pitkän aikaa, kuten kaikki muutkin käsityöt. Ostin Anttilan alennusmyynnistä verhokangasta ja ompelin olohuoneeseen verhot ja tyynynpäälliset.

Väriä olkkariin!

Ompeleminen oli oikein mukavaa puuhaa taas ja seuraavaksi pitäiskin ommella poikien huoneisiin verhot. Pitäis vaan ensin löytää hyvät kankaat jostain. :)

Viime perjantaina kävin muuten terveyskeskuksessa ottamassa Zoladex-implantaattini. Se laitettiin hillittömän näköisellä neulatykillä vatsaan ihon alle ja nipisti aika reippaasti. Onneksi toimenpide oli nopeasti ohi. Kapseli uusitaankin kuukausittain eikä kolmen kk välein, kuten aluksi luulin. Eli tätä ihanaa iloa on tiedossa joka kuukausi tästä eteenpäin, jipii. :D

Ihana, ihan tavallinen elämä

Mikäs tässä nyt onkaan sitten se tärkein asia? Lapset, perhe, aviomies, onnellisuus, tasapaino? Vai se, että näyttää hyvältä muiden silmiin, koti on siisti ja hieno ja ennenkaikkea omistus-sellainen, upea uusi auto ja kolme kertaa vuodessa tehdyt ulkomaanmatkat?
Jälkimmäiset on niitä, joista mä voisin vain haaveilla. Sillä erotuksella, että vaikka työtilanne sen sallisikin, en edes haluaisi omaa taloa. Asutaan vuokralla ja tullaan varmaan loppuikämme asumaankin. Tässä on helppo ja huoleton olla. Meillä on kaikki se, mitä omalta asunnoltakin voisimme koskaan haluta, omasta pihasta kodinhoitohuoneeseen. Meiltä vain puuttuu iso velka niskasta. Olen aiemmin asunut omakotitalossa isompien lasten kanssa ja voin sanoa että se ei ollut mua varten. Toisaalta mua pidetään hulluna kun sanon että tykkään asua tässä. Miten kukaan nyt voi vapaaehtoisesti haluta asua vuokra-asunnossa? Niin. Me voidaan.
Auto on vanha romu, ei todellakaan ylpeilyn aihe, mutta se on meidän oma, siitä ei ole enää pitkään aikaan ollut maksuja. Se toimii, on luotettava ja vakaa, sillä pääsee paikasta A paikkaan B. Ilmastointi vois toki olla kiva näillä helteillä, onneksi kesäkään ei kestä ikuisesti. ;)
No sitten se ulkonäkö. Voisiko 37-vuotias neljä lasta synnyttänyt, rintasyövän sairastanut ihminen opetella olemaan tyytyväinen itseensä? Vois ehkä opetellakin. Omaan silmään peilikuva on ihan ok, ei ole ylipainoa ja keho on niin terve kuin se voi tässä tilateessa olla. Päähän istutettu mielikuva niin ja niin pienestä kropasta, näin ja noin pienestä puntarinlukemasta ja vaatteiden kokonumerosta on aika sitkeässä. Mua ärsyttää suunnattomasti kun en mahdu enää kokoon 36. Kokoni on jo vuosikaudet ollut 38. Hui mikä muutos pahempaan.

Kuva täältä

Mietin tässä taannoin sitä painolukemaakin. Mun paino on pysynyt samassa lukemassa jo viimeiset 7 vuotta (kuopuksen raskausaikanakin se pysyi melkein samassa, nousi ainoastaan 2kg, tosin sytostaattihoitojen aikaan painoa tuli 10kg lisää mutta se oli turvotusta joka lähti hiljalleen hoitojen loputtua). Aina välillä (lähes kaiken aikaa) haluaisin sen 5kg pienemmäksi. Se viisi kiloa on kummitellut mielessäni niin kauan kun jaksan muistaa. No, kaksi kertaa olen saanut painon 5kg pienemmäksi laihduttamalla. Tuolloin olen ollut huiman tyytyväinen peilikuvaani ja itseeni yleensäkin. Mutta molemmilla kerroilla olen ollut ihan hermokireänä pelätessäni että paino nousee takaisin. en ole siis ollut onnellinen, en ole tuntenut oloani rennoksi enkä suoraan sanottuna kovin kauniiksikaan. Pikkuhiljaa lukema onkin sitten noussut siihen samaan vanhaan, ja siinä se on pysynyt. Söin mitä tahansa, liikun tai en liiku, herkuttelen tai en herkuttele. Paino ei liiku, tai no, ehkä parin kilon säteellä vaihtelee mutta pysyy aina samassa kuitenkin. Mitä tästäkin voi siis päätellä? Sen, että mä olen juuri sen kokoinen kuin mun kuuluukin. Mun ei tarvi olla sellainen kuin olin 15 vuotta sitten. Mun ei edes tarvi haluta olla sellainen. Niih.

Tässä sairasloman aikana olen oivaltanut muitakin asioita. Olen ollut niin väsynyt pitkän aikaa, en ole jaksanut touhuta lastenkaan kanssa mitään. Eilen ajauduttiin riitaan esikoisen kanssa, ja kerrankin poika sai sanottua asioita joita oikeasti tuntee. Pari asiaa pysäytti mut ja aloin niitä ajattelemaan ja mieheni kanssa niistä puhuttiin. Poika on ihan oikeassa. Näitä asioita en nyt ala tässä selventämään, ihan tavallisia tavalliseen elämään liittyviä juttuja, mutta sen verran voin kertoa että ne liittyy juuri tähän tavallisesta elämästä nauttimiseen ja siihen kun tavoitellaan kuuta taivaalta vaikka ihan taviskin kelpaa oikeasti. Niin sanottu pudotus maan pinnalle siis.

Elämän pieniä iloja <3

Muutamien viime päivien aikana olen jaksanut taas tehdä ihan tavallisia asioita, mulla on ollut aikaa ja energiaa. Ollaan pyöräilty lasten kanssa, käyty shoppailemassa, ulkoiltu, uitu, tehty ruokaa. Ihan tavallisia asioita kotioloissa. Mä oon tullut niistä niin onnelliseksi jokaisesta ja uskon että lapsetkin nauttivat olostaan. Elellään kesän viimeisiä viikkoja ja mä alan nyt vasta heräillä tähän onneen.
Täytyy sanoa että mä olen ollut todella todella stressaantunut. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin nousemassa jostain kuplasta takaisin normaaliin olotilaani. Päänsäryt vaivaa vieläkin, välillä huimaa tosi kovaa, mutta unet on aavitusken parantuneet. Olen syönyt melatoniinia iltaisin, se vähän auttaa. Tavallisia unilääkkeitä en ole hakenut apteekista vieläkään vaikka reseptit on olemassa. Mieluummin opettelen nukkumaan ilman, koska koukkuunhan noihin hyvin helposti jää.

Kuva täältä

Tulevana viikonloppuna kaikki meidän lapset lähtevät kyläilemään ja meillä on koko viikonloppu aikaa olla kaksistaan miehen kanssa. Sanomattakin selvää on että ikävä tulee jo viimeistään perjantai-iltana, mutta odotan silti tuota kuin kuuta nousevaa. I-ha-naa!

Ihania hellepäiviä muillekin!

Huojennusta ja niskajumia

Tänään kävin lääkärillä kuulemassa CT-kuvan tulokset. Puhdasta oli, kuten osasin odottaakin. Vähän piti jännittää kuitenkin jo eilen illalla, mitä jos sieltä jotain löytyiskin, mutta aika äkkiä tuo ajatus meni ohi. Lääkäri kuitenkin sanoi, että on syytä vahvistaa antihormonilääkityksen tehoa. Mullahan on ollut tähän saakka Tamofenit käytössä, ja ilmeisesti ne ei toimi ihan täysin kuten pitäisi enkä saa tarpeeksi vastetta niistä. Ihmettelen asiaa hieman, mutta tottelen silti, en jaksa enää alkaa soittelemaan ja kyselemään. Kai nuo tietää mitä mulle määräävät.
No, huojentavaa on se ettei tuola päässä lymyä mitään. Verikokeidenkin tulokset oli hyvät, ainoastaan kolesteroli oli hitusen kohollaan. Ruokavaliota pitäis kuulemma vähän rukata; punaista lihaa ja semmosia pitäis vältellä jne ja kasviksia lisätä. Syömiset onkin viime kuukausina taas päässeet lipsumaan hieman epäterveellisemmiksi kun en vain ole jaksanut niin kytätä jokaista suupalaa. Ehkä nyt olis taas ryhtiliikkeen aika.
Tuota uutta lääkettä pitäis sitten käydä hakemassa, se laitetaan ihon alle kapselin muodossa ja saa vaikuttaa nyt ensin ilmeisesti kuukauden ja sitten tulee pitkävaikutteisempi, 3 kuukaudeksi. En tiedä yhtään miten kauan tuota pitää käyttää, mutta samapa tuo jos siitä apua on. En halua syöpää takaisin ja jos jotain pitää tehdä toisin, mä teen.
Elokuussa on aika kirurgian polille, jälleen keskustelemaan mahdollisesta korjausleikkauksesta. Peruin sen viime vuonna, mutta nyt olen ajatellut asiaa uudelleen ja olen halukas pohtimaan asiaa lääkärin kanssa. Missään nimessä en halua sitä TRAM-leikkausta, jossa vatsan alueelta otetaan kudosta, mutta keinoja on muitakin. Josko joku niistä soveltuisi mullekin. Proteesin kanssa on kuitenkin aika rasittavaa, vaikkei sekään nyt mikään maailman pahin juttu ole.

Jäin töistä sairaslomalle loppukesäksi. Päänsäryt jatkuu, samaten huimaus ajoittain. Lähete neurologille on tehty ja nyt odotan kutsua sille polille. Alkaa väsyttää nämä lääkärissä hyppäämiset, mutta toisaalta saan olla iloinen että asiaa tutkitaan. Jatkuva päänsärky ei sekään ole kivaa.Olen varovaisesti palaillut salille, tekemään kevyttä treeniä pienillä painoilla. Keskittynyt lähinnä tuntumaan ja siihen että se tekee hyvää. Aloin kaivata salille niin kovaa. Yritin psyykata itseäni menemään ryhmäliikuntatunneille, mutta mikään ei oikein huvittanut. Ehkä sit jossain vaiheessa. Salitreeni sopii mulle, kunhan saan pidettyä sen normaaleissa (ja tällä hetkellä kevyissä) kantimissa. Siellä saa nollattua pään ja oltua ihan rauhassa. Mikäs sen ihanampaa. <3

hikinen sali-selfie

Huomenna on hierojalle aika, kävin jo viikko sitten ekan kerran. Hieroja sanoi että mun päänahka on niin kireä ja pingottunut, ettei koko päänahka liiku kallon päällä. Kuulemma pitäis liikkua..? Otti ihan älyttömän kipeää kun se hieroi mun päätä, siellä tosiaankin on lihakset jumissa. Luultavasti yksi iso osasyy päänsärkyyn on tuo. Myös niska ja yläselkä on jumissa muttei ilmeisesti ihan niin paljon. Ryhtiäkin käskettiin korjaamaan; rintalasta pitää työntää eteenpäin ettei hartiat ole niin lysyssä. Ihan loogista. Mulla on hartiat kokoajan ihan lysyssä. :/

Sain uudet rillitkin viime viikon lopulla. Tykkään kovasti. :)

Tässäpä nämä kuulumiset tällä kertaa. Väsy on kroonista ja mieli matelee välillä maassa, mutta eikö tämä tästä taas iloksi muutu. Nyt iltapalan kimppuun!

Mietin vielä tätä blogiasiaa. En oikein osaa päättää, pidänkö tämän blogin aktiivisena vai jatkanko tuota treeniblogia joka tuossa rinnalla kulki. Toisaalta pelkän treeniblogin pitäminen tuntuu tyhmältä, koska haluan kirjoittaa muistakin jutuista, kuten nyt näistä terveysasioistakin. Kahta blogia en ala pitämään, joten jompikumpi pitäis olla se mitä päivitän. Haluan kuitenkin kirjoittaa.

Mitä mieltä te olette? Kumpi vai kampi? :)

Jarrutuksen aika

Kovasti olen miettinyt tätä blogiasiaa ja päätynyt nyt siihen, että laitan myös treeniblogini pois. Viime aikoina oon vetänyt itseni ihan liian piippuun, oon rättiväsynyt ja ylikuntoinen, en jaksa mitään ja nukun tosi huonosti. Treenit on nyt jäähyllä mun terveydentilani takia ja koko saliharjoitteluaihe on kaikkea muuta kuin miellyttävää tällä hetkellä. Siispä blogin pitäminen siitä aiheesta tuntuu sekin lähinnä typerältä. Olkoon tuolla säilössä, jos joskus huvittaa se sieltä esiin kaivaa. Kirjoitan nyt tähän jotain, vaikkakaan rintasyöpäaihetta ei toivoakseni vieläkään tarvi ottaa esille. Mä oon vaan väsyksissä. Niiiin väsyksissä.

Kulunut kevät oli ihan kamala; työtä ja stressiä on ollut niin paljon, ettei varmaan koskaan aiemmin. Koulussa oli normaalien hommien, tenttien ja ryhmätöiden lisäksi 7 viikkoa työharjoittelua kahteen paikkaan jaettuna, ja niiden aikana suoritin kaksi rästiinjäänyttä kurssia pois alta. Sain kaiken hoidettua kunnialla, mutta se stressi ja paine ennenkuin kaikki oli varmaa ja valmista, oli tällä kertaa ihan liikaa tähän kaikkeen päälle. Piti aloittaa kesätyöt sairaanhoitajana kertyneiden opintopisteiden turvin, työt alkoi heti harjoittelun loputtua seuraavana maanantaina. Kesätyöpaikka on kiva ja tykkään olla siellä, mutta jatkuva uuden asian kohtaaminen on vaatinut veronsa. Alkuun kaikki oli tosi sekavaa kun en osannut yhtään mitään, mutta nyt pikkuhiljaa alan päästä kartalle siitä mistä hommassa on kyse.  Nyt kun se asia alkaa helpottaa, tuli uusia huolenaiheita. Mun vuoden kestänyt kovatehoinen punttitreeni on alkanut näyttää negatiivisia puolia. Ensinnäkin viimeisten viikkojen aikana fiilis on ollut totaalisen yök koko salitreeniä kohtaan, en ole halunnut edes ajatella salillelähtöä. Kävelylenkille tai joogaan ei niinkään ole huvittanut mennä, vaikka aiemmin olen nauttinut niistäkin suunnattomasti. Nyt ei huvita, ei sitte yhtään. Lihakset on jumissa, niska on kipeä, leposyke huitelee korkeuksissa ja nukkuminen on toivotonta, heräilen pitkin yötä kaiken aikaa. Kun mietin asiaa taaksepäin, huomaan miten kovaa olen treenannut kokoajan joka toinen päivä, ainoat lepoviikot on tulleet kun olen sairastellut kevään aikana. Lopulta tuskastuin siihen kun tuloksia ei enää tullut vaan kaikki painotkin junnasi samassa. Hengästyin pienessäkin treenissä ihan valtavasti eikä mikään tuntunut enää kivalta.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana päänsärky ja huimaus on yltynyt niin kovaksi ja jokapäiväiseksi riesaksi, että soittelin onkologian polille saadakseni lähetteen verikokeisiin. Sainkin lähetteen lisäksi ajan lääkärille. Viime viikon lopulla nousi lievä kuume ja jouduin olemaan poissa töistäkin. Verikokeissa kävin maanantaiaamuna, ja kaikki oli niissä ok, tulehdusarvoja myöten. Tiistaina tein yövuoron töissä, ja olen siitä vieläkin ihan takussa, huimaus on vain yltynyt. viime yön valvoin osittain vaikka väsy oli ihan tajuton. Kävin tiistaina iltapäivällä omalääkärilläkin ja sain lähetteen hierojalle. Eilen sitten oli onkologin aika, joka tutki kaiken perusteellisesti ja passitti kiireellisesti pään ja kaularangan ct-kuvauksiin (joissa kävin tänään) sekä kaikenlaisiin verikokeisiin laidasta laitaan. Verikokeisiin menen parin viikon päästä ja lääkäriaika ct-tuloksista on kolmen viikon päästä. Luonnollisesti olen kovin peloissani tuon pään tilanteen takia, vaikken nyt uskokaan että siellä metaria olisi. Jostain kipu ja huimaus johtuu kuitenkin. Ehkä ne johtuu tästä stressistä ja niskajäykkyydestä. Ehkä mä tarviin uudet lasit (varasin ajan optikollekin). Ehkä tää johtuu nyt kaikesta tästä. Tuntuu siltä, että kotonakin porukka aistii mun hermostuneisuuden ja sen ansiosta ovat erityisen hankalia jokainen. Teinit angstaa, esiteini kiukuttelee, 7-vuotias tinttailee ja kolmevuotias uhmailee. Ja kaikki huutaa yhteen ääneen kun jokainen on oman asiansa kanssa omasta mielestään etusijalla, tottakai.
Lähipiirissä on niinikään ollut sairautta ja huolta yllinkyllin. Kaksi hyvin läheistä henkilöä on sairastuneet vakavasti ja suuri huoli molemmista painaa. Tiedän, että molemmat ovat vahvoja ja yhdessä näistäkin selvitään, mutta tällä hetkellä kun tilanteet on päällä, tuntuu kaikki niin kohtuuttomalta ja epäreilulta.
Mä olen päättänyt, että karsin ihan kaiken ylimääräisen pois. Pidän tauon liikunnasta, lähden kävelylle ja jumppaamaan vasta sitten kun oon hoidellut tämän väsyn pois alta. Kun olen käynyt näöntarkastuksessa ja saanut tulokset pään kuvauksesta sekä verikokeista. Tuntuu siltä kuin pää ei toimisi kunnolla ja joudun käyttämään ihan älyttömän paljon voimia ja energiaa päivästä toiseen selviämisessä, tuo huimaus ja särky ja siitä aiheutuva väsymys on ollut niin lamaannuttavaa. Haluan löytää sen oman tutun olotilan, rauhallisen ja stressittömän tunteen. Ja sen että jaksan touhuta töiden lisäksi lasten kanssa normaaleja asioita ilman että olen kokoajan ihan poikki.

Tänään käytiin uittamassa koiraa keskustan takana olevalla koiranuittopaikalla. Voi valtava miten koira nautti olostaan! Ja niin nautin minäkin tuosta ihanasta raikkaasta meri-ilmasta ja tuulesta. Vaikka oli vähän kylmäkin ilma, teki se kuitenkin niin hyvää keholle ja sielulle että tulin oikein hyvälle tuulelle! :D

Puolentoista viikon päästä me lähdetään pienten lasten kanssa laivareissulle. :) Odotan merelle pääsyä kuin kuuta nousevaa, se on maailman parasta lääkettä mulle. Toinen reissu tehdään kuun lopulla isompien poikien ja mun siskon kanssa. Näin koko perhe pääsee matkalle. :)

Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Välillä näköjään pitää tulla vaikeampia aikoja että sitten saadaan taas nauttia paremmasta ja rennommasta. On tässä pahemmastakin selvitty. :)
Kylläpä helpotti kun sai kakistettua ajatukset pois mielestä.

Blogi telakalle

Olen tullut siihen tulokseen, että jumitan liikaa tässä syöpäaiheessa. En voi mitenkään päästä elämässäni eteenpäin, kun kokoajan elän jollain tapaa menneessä, mietin lähestulkoon kaiken rintasyövän kautta ja pelkään alituisesti uusiutumista. Tiedän, että kaikki on hyvin, ja ettei perusteita tämmöselle ajattelulle ole, mutta ehkä joku saman kokenut osaa samaistua ajatuksiini. On hirmuisen raskasta elää näin, koko syöpäasia tuntuu raskaalta taakalta, ja sitähän se oikestaan olikin, mutta kun mulla ei sitä kerran enää ole, niin mielelläni voisin jo päästää taakasta irti.
Mä ahdistun suunnattomasti joka kerta kun luen jonkun vertaiseni huonoja uutisia, alan samantien pelätä, milloin on minun vuoroni jne. Kotona olen hermo kireällä, tiuskin ja nukun huonosti.
Mun on pakko päästää irti, lakata elämästä syövän kautta, se ei ole identiteettini eikä osa minua.
Parantuminen ja selviytyminen ovat osa mua, taistelu ja arvet ovat osa mua. Mun on yritettävä siirtää mielessäni nuo kokemukset ja kaikki muu syöpään liittyvä tuon positiivisemman kansion sisään, suljettava se ja lykättävä se muistojen laatikkoon. Sen voi avata sitten joskus jos tarveta ilmenee, mutta mun on nyt ajateltava niin ettei tarvetta enää tule.
Aloitin tuon uuden blogin, jota alan nyt päivittää. Kertomukset syövästä saisivat mun mielestäni olla nyt tässä, en jaksa enää ajatella asiaa. Kun mun ei kerran tarvitse, kaikkihan on hyvin. Kaikelle sille energialle on paljon käyttöä perhe-elämän pyörittämisessä, opiskelussa ja tuossa punttiharrastuksessani.

Kiitos lukijoille! Olette tervetulleita seuraamaan uutta blogia jos haluatte, linkki on edellisessa postauksessani.
Parastaennen2011 menee nyt nukkumaan. Ajatellaan niin että parasta voi olla myös tuon 2011 jälkeen. :)

Uusi blogi!

Tein uuden blogin, jossa höpisen ihan vain noista punttitouhuistani. Tervetuloa! 

Uutta virtaa laiskan reeniin

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä ohjatulta punttitreeniltä. Ja huh, jalat on kuin spagettia. :)
Olen täällä blogissakin paasannut motivaation puutteesta ja mielenkiinnon menettämisestä salitreeniä kohtaan. Olen saanut yliannoksen fitnestä joka puolelta, vaikka omaan treeniini sen ei edes pitäisi vaikuttaa mitenkään, noin niinku oikeesti. Kyllä se silti vaikuttaa, halusi tai ei. Kaiken tuon sairastelunkin jäljiltä on voimatkin huvenneet eikä ole oikein löytynyt enää uskallustakaan kovempaan treeniin, etenkään mitä jalkoihin tulee, varsinkaan kyykkäykseen. Meinasin heittää hanskat tiskiin, syömisetkin on taas olleet ihan miten sattuu, mulla saattaa olla jopa kuudenkin tunnin taukoa syömisten välillä jne.
Mun mies aloitti oman kunto- ja terveyskuurinsa, ja sen vierestä seuraaminen on tuonut oman ärsytyksensä omiin syömisjuttuihin, omat jutut tuntuu niin turhilta kun ei ole painoa pudotettavana enkä treenaa "mitään varten".
No, sunnuntaina päätin kuitenkin mennä salille. Olin ollut päivätolkulla taas niin hermo kireällä kaiken koulustressin takia, yhden vertaissiskon menehtymisen tuoman surun takia ja ihan vain oman turhautumisen takia. Tein jonkulaisen treenin ja sen jälkeen jäin juttelemaan salin omistajan kanssa tästä motivaatio-ongelmastani. Sain ehdotuksen henkilökohtaisesta valmennuksesta, jossa laitettaisiin perustukset kuntoon ja aloitettaisiin treeni uudelleen, pääpainona erityisesti tuo kyykky ja keskivartalo. Tai siis kyykkäyksessä tarvittavien lihaksien vahvistaminen; takareidet, pakarat ja keskivartalo. Mä en ole kehittynyt tuossa liikkeessä (enkä myöskään maastavedossa) viime syksyn jälkeen ollenkaan, joten joku siinä nyt mättää. Ja varmasti yksi ongelmistani on se, etten yksinkertaisesti ole uskaltanut laittaa niitä painoja lisää, kai mä kuvittelen kellahtavani pyrstölleni tai jotain. No, suostuin tähän valmennusjuttuun sitten, ja tänään oli eka yhteinen treeni. Ja voin kertoa etten ole koskaan ennemmin jalkatreenin jälkeen poistunut salilta tuolla tavalla suorastaan valuen. :D
Tein sellaisia kyykkyharjoituksia joista en tiennyt yhtään mitään aiemmin, ja selvisin niistä. :) Ja lopuksi vatsaliikkeitä, joita aina olen vältellyt niiden raskauden takia, mutta niin vain vahdittuna ja valvottuna nekin onnistui. Sain vielä kehut päälle. :)
Alan myös pitää ruokapäiväkirjaa nyt, jotta valmentaja näkee mitä syön, milloin syön ja missä lienee parannettavaa. (varmaan tällä hetkellä kaikessa lienee parannettavaa...).

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, odotan huomista jalkojen kipua kauhulla ja seuraavaa treenikertaa innolla. Jospa tämä mun hommani tästä nyt lähtisi uuteen nousuun. :) Eikä varmaan tarvi erikseen enää mainita sitä, miten hyvää tämä mun fysiikalle tekee. :)

Hikinen, väsähtänyt, kaikkensa antanut mutta iloinen. :)

3 vuotta !!!

Huomenna on siis mun diagnoosin kolmevuotispäivä. Tuntuu ihan hurjalta ajatella, että tasan kolme vuotta sitten mun elämä keikahti ylösalaisin, mulla oli SYÖPÄ, kaikki oli epävarmaa enkä olisi uskaltanut kuvitellakaan, että tässä kolmen vuoden päästä istuisin päivittämässä blogiani, ainoana vaivanani sitkeä flunssa. Hengissä kolmen vuoden kuluttua. Wohoo, oon aika sissi. :)

Kävin vuosikontrollilääkärillä tiistaina. Oli oikein hyvä käynti; sain taas paljon selviä ja hyviä vastauksia mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin ja tukea ajatuksilleni. Olin hieman toivonut salaa, että olisin saanut luvan lopetella Tamofenia, mutta enpä saanutkaan. Alunperin lääkäri sanoi, että voidaan katsoa tilanne uudelleen kolmen vuoden jälkeen, kun mun taudin hormonipositiivisuus oli niin matala ja vain osittainen. Mutta, lääkärin mukaan on parempi nyt ottaa ja jatkaa sitä kokonaiset viisi vuotta. Eikai siinä, ihan hyvinhän mä toisaalta niiden kanssa pärjään, mitä nyt tukka ohenee vähän. Onneksi kasvaa uutta takaisin.
Lääkäri määräs mut myöskin ylävatsan ultraan munuaisten kystien takia. Hyi kun alkoi heti kylmätä, vaikka se kyllä vakuutti ettei kystat ole sen kummemmin vaarallisia, niitä vaan seurataan. Siinä samalla syynätään maksakin, yök, muistan elävästi vuoden takaisen maksan ultran, kun sieltä löytyikin jotain, joka sitten kuittaantui ct-kuvassa todellakin vain joksikin. Mitä jos nytkin löytyy jotain, joka sitten onkin ihan oikeasti jotain? Mielessä pyörii välillä kaikenlaista, kuten asiaan kuuluu. Toisaalta mun veriarvot oli kaikki ihan priimaa eikä mulla ole mitään oireita mistään (ellen ala kuvittelemaan), eli eiköhän sekin tutkimus vedetä ihan kunnialla läpi.

Tänään oltiin ystävän kanssa kaupungilla ja voi hitsi kun meillä oli hauskaa. :D Molemmat oli väsyneitä ja flunssaisia, ja jutut meni ihan hervottomiksi! Hain luontaistuotekaupasta ja Ekosopista raakasuklaata ja hunajavohveleita, sokerittomia tietenkin. Ja jotain vihannes-hedelmäjuomaa jota en vielä ole uskaltanut maistaa. :)
Huomenna pitää mennä opinto-ohjaajan luona käymään. Punttisali taitaa jäädä huomiseltakin väliin, jos tämä olotila ei tästä helpotu. Kyllä mua ärsyttää, just ehdin parantua joulun ajan kaameasta räkätaudista ja nyt mennään toista kierrosta. ;(

No ei auta valittaa. Ehkä tämä ei ole yhtä kurja ku viimeksi. :)

Mä vs. rintasyöpä 3-1 !!!

Jipii, olin kolmannessa vuosikontrollissani ja kuvissa näkyi pelkkää puhtautta! <3 Eiliset verikokeet niinikään oli täysin normaalit! Vielä ei saatu syöpämarkkereiden tuloksia, mutta varmaan nekin on normaalit kun kaikki muukin on. Oon niin huojentunut ja onnellinen taas, kivi putos jälleen sydämen päältä. Kiitokset Korkeimmalle ja kaikille suojelusenkeleille! Nyt mun on vain jatkettava taas eteenpäin, hyväksyttävä syöpä osaksi menneisyyttäni ja oltava niin paljon stressaamatta kuin vain ikinä pystyn. :)

(kuva täältä)

Oon hurjan iloinen vime päivistä muutenkin. Vaikka mun niska on taas ollut ihan jumissa ja päätä särkenyt ihan tosissaan, on silti mukaviakin asioita sattunut. Tein ensinnäkin muutaman ylihyvän löydön pari päivää sitten; Citymarketista löytyi Adidaksen tennarit VIIDELLÄ eurolla (oikea hinta oli 49,90) ja uutta lyhyttä tukkaani varten uuden L'Orealin vahan, joka oli halpa ja erinomaisen hyvä! :)

Mun uudet popot..

..ja uusi tukka.

Sokerilakkoani ajatellen hyviä löytöjä tuli myös uudesta vaasalaisesta kaupasta nimelta Punnitse ja säästä; siellä oli hyllyjä hyllyjen perään täynnä ihania aarteita! Kaikenlaisia herkkuja kuivatuista marjoista ja hedelmistä ruoka-aineisiin, makeisia raakasuklaasta tavallisiin nameihin. Mä ostin pussillisen gojimarjoja ja Cocovin gojimarja-raakasuklaata. Nam!

Aarreaitta!

Tänään sitten kauppareissulla osui silmiin uudet (?) Dietorellen stevialla makeutetut karkit ja pakko niitäkin oli sit kokeilla. Voin suositella näitäkin; on pehmoisia, marmeladikarkkien tapaisia ja tosi hyviä. Ihan erilaisia kuin ne, joita joskus 90-luvun loppupuolella napsin ja sain mahani kipeäksi. :)

Oon miettinyt taas kaikenlaista ja tullut siihen tulokseen että lopetan kaikenlaisten treenikuvieni julkaisemisen. Eihän noita paljoa ole tähänkään mennessä ollut, mutta jotenkin tuntuu hassulta laittaa esille niitä kun oon näinkin ...vanha. Enkä treenaa mitään tiettyä päämäärää varten. En kyllä toisaalta  ole sitäkään mieltä että olis jotenkin hölmöä julkaista niitä treenikuvia itsestään, päinvastoin, useinkin niistä saa tosi paljon motivaatiota. Omaa itseäni ajatellen olen kuitenkin tätä mieltä. Mun on ollut niin hirmuisen vaikea sisäistää sitä tosiasiaa, että treenata voi ihan oman hyvinvoinnin takia. Aloin tänään miettiä asiaa ja tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan käynyt salilla tai jumpassa pelkästään hyvän olon takia, vaan aina oon ollut ulkonäön muokkaus mielessä. Mun on ollut kauhean vaikea hyväksyä omaa suoran muotoista kehoani, kun joku pakkomielle takaraivossani on hakannut kapean vyötärön ja leveän lantion perään. Alan pikkuhiljaa tajuta, että mun kroppa on tämmöinen vaikka tekisin mitä. Siis muotojahan voin lisätä treenillä ja ruokavaliolla, mutta varsinaisesti ruumiinrakenne ei muutu mihinkään vaikka lopettaisin syömisen kokonaan. Mulla on jalatkin pitkät kuin nälkävuodet, ei niistä tule paksuja vaikka tekisin mitä.
Mutta miksi ihmisen on niin vaikea hyväksyä omaa rakennettaan? Medianko takia? Välillä suuntaus huutaa langanlaihan olemuksen perään, välillä pitää olla muotoja, nyt on trendikästä olla lihaksikas. Mitä seuraavaksi? Koska tavalliset tallukat tulee muotiin? Ja miksi pitää olla muodikas?
Just tänään sanoin miehelleni, että olen kateellinen ihmisille jotka osaa olla tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat. Siis vaikka olisi ylipainoa, liian pieni persus (niinku mulla), paksut reidet, paksu vyötärö (niinku mulla) tai pienet tissit (niinku mulla, paitsi että mulla on niitäki vaan yksi, dääm), tai ihan mitä vaan. Ne osaa nähdä itsensä oikealla tavalla, kauniina. Ne on onnellisia juuri sellaisena kuin ovat, niille riittää se, että ne voi hyvin ja kroppa on terve. Ne osaa nauttia elämästään ilman että jokaista suupalaa pitää punnita ja miettiä, että mitenkähän nämäkin hiilarit muhun vaikuttaa. Semmoisen ajattelutavan mäkin haluaisin omaksua. Tiedän, että nuoruusvuosien syömishäiriöt on juurruttaneet kaikenlaisia ajatuksia mieleeni, ja olenhan mä oppinut ne sivuuttamaankin. Mutta joitain ajattelutapoja on jäänyt pysyvästi mieleen, ja vaikka hyväksynkin oman kehoni tällaisena, aina välillä nämä jutut kolkuttaa mielessä. Onhan mun kroppani kuitenkin varsinaisen vahva; selvinnyt tappavasta taudista ja hurjsta myrkyistä, neljästä synnytyksestä, yhdestä keskenmenosta, niistä syömishäiriöistä ja vielä jokapäiväisestä elämästä, joka ei mun kohdallani aina ole todellakaan ollut helppoa. Mun sietäis opetella enemmän kunnioittamaan tätä vartta. Ja sen taidankin ottaa haasteeksi nyt.
Joogatunnit on maanantaisin, mikä onkaan sen parempi paikka tutustua ja tehdä sinunkaupat kehonsa kanssa? Meditointi alkaa tuntua yhä omammalta, kun siihen vain olisi enemmän aikaa ja rauhaa.
Miten te ihmiset rentoudutte? Meditaatiolla, joogalla, kävelyllä, uinnilla..? Vinkkejä otetaan vastaan!

Lupauksia

Päätin tehdä pari uudenvuoden lupasta itselleni, vaikka moinen lupaileminen ei kovin muodikasta näinä aikoina olekaan. Oikeastaan voisi sanoa näitä mieluumminkin päätöksiksi jotka pyrin pitämään, ja jotka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.

1. juon riittävästi vettä päivittäin
2. menen aikaisemmin nukkumaan
3. syön tarpeeksi ja pidän huolen siitä että se tapahtuu säännöllisesti
4. en vertaile itseäni muihin
5. yritän välttää negatiivista ajattelua
6. pidän puoleni
7. opettelen netin kohtuukäyttöä, etenkin Facebookissa roikkumista sietää vähentää

Josko nyt noista selviäisin. Ja mitä punttisalijuttuihin tulee, olen asiasta entistä innostuneempi. Kyllä tää tästä taas. :)

(kuva täältä)

 

Tammikuun ensimmäinen päivä pulkassa. Ulkona ei hirveän miellyttävältä näytä, vaikka ihan kirkas ilma tänään olikin. Kovasti me kaikki odotetaan että sitä lunta satais, toivottavasti pian muuttuis ilmat kylmemmäksi.