Hyvältä näyttää niinku kuuluuki

Kesä on ohi ja mä alan olla entiselläni. Tai no, yhtä ruumiinosaa rikkaampi. Leikkauksesta toipuminen otti oman aikansa, ja vieläkin huomaan joitakin juttuja yläkropassa, jotka kertoo toukokuisesta leikkelystä. Selän haavan ympäristö on tunnoton vieläkin, tosin sitä kutiaa kokoajan; melko kiva yhtälö. Tuntuu inhottavalta sit raapia sitä. Vasemmassa kyljessä tuntuu kipua varsinkin salitreenin jälkeen, ikäänkuin siellä joku kiinnike kiristäisi. Jälkitarkastuksessa kirurgi kuitenkin meinasi että kaikki tämä kuuluu asiaan ja pikkuhiljaa helpottuu.
Itse rinta on kiva. :) Se on nyt juuri sen kokoinen ja muotoinen, kuin pitääkin. Arvet on isot ja kaikkihan me tiedetään, mikä juttu tää on, mutta olo alkaa olla aika normaali sen suhteen. Ei tarvi enää pelata jatkuvasti lattialle putoilevien, aina hukassa olevien irtoproteesien kanssa. Mun tatuointikin pääsi ihan uusiin oikeuksiin kun puolet ei peity proteesin alle. Arvet vaalenee ja kun aika on oikea, otan tuohon tatuointiin lisäystä.
Kuntoutusohjeet sain fyssarilta, ja niitä oon noudatellut semi-ahkerasti. Alkuun jumppailin kotona kuminauhoilla, mutta sittemmin oon salilla soveltanut käsipainojen ja kinesis-laitteen käytössä noita liikkeitä.

Salitreeni on alkanut hyvin taas, tosin nyt oon ollut jäätävässä yskässä ja nuhassa jo yli viikon. Muuten on kyllä voimat alkaneet hiljalleen palautua, jopa yläkroppaan. Yritän olla turhautumatta, aina se ei ole kovin helppoa. :)

Toukokuun 22. päivä oli valmistujaiset. Olin vähän heikolla hapella vielä silloin, ja juhlasalissa istuminen teki tiukkaa. Samaten hyvin tiukalla oli juhlamekkokin, jonka sain turvotuksen takia juuri ja juuri kiinni! Jaksoin justiin sen verran, että saatiin todistukset käteen ja sen jälkeen käytiin syömässä opinnäytetyökaverin ja meidän miesten kanssa. Kotona oli ihanaa kun sai vetää tutun hupparin ja verkkarit päälle. :)

Toki piti kuvata, kun kerrankin olin hienona!

Työt alkoi sairasloman jälkeen 23.6. Osastolle oli kiva mennä, olinhan mä ollut siellä kahdessa harjoittelussa aikasemmin ja tilat ja työkaverit oli tuttuja ennestään.

Oma siskosisiliskokin on mulla työkaverina <3

Pientä alkuräpiköintiähän tässä on ollut ja on vieläkin, mutta päivä kerrallaan alkaa hommat tulla tutummaksi ja onneksi mulla on parhaat työkaverit, jotka auttaa ja opastaa tarpeen tullen.

Kesä oli sään puolesta vähän töks ja meni muutenkin liian nopeasti. En oon päässyt mereen uimaankaan ollenkaan!! Kerran käytiin siskon mökillä ja siellä uin altaassa muttei se ny ole sama asia. Onhan tässä toki aikaa vieläkin, ilmatkin on lämpimät, etten sanois suorastaan ahistavan kuumat.

Hirmunen väsy mulla on ollut jo pidemmän aikaa. Kuten arvata saattaa, oon diagnonoisut itselleni jo leukemian ja keuhkometarit (koska yskä) ja vaikka mitä vaikka väsymys nyt voi johtua mistä vaan arjen jutusta. Ajatukset on kieltämättä pyörineet syövän ympärillä muutenkin viime viikkoina erään seikan takia, mutta se nyt on aina ollut niin. Välillä ryvetään pohjamudissa aiheen kanssa ja sit se taas jää ajatuksista pois pitkiksikin ajoiksi. This is my life.

Mulla on nyt kaksi vapaapäivää. Tänään on asioita hoidettavana mutta huomenna otetaan kuopuksen kanssa rennosti koko päivä. :) Teen lyhennettyä työlistaa, minkä ansiosta mulla on vähän enemmän vapaata kuin normaalisti. Tämä on oikein hyvä juttu näin. :)

Leikkauskertomusta ja muita sairasloman juttuja

Noin se vain aika hujahti. Sairaanhoitajan opinnot tuli suoritettua viimeistä myöten ja rinnankorjausleikkauspäivä koitti.
Leikkaus tehtiin siis 11.5., eli maanantaina. Edellisenä yönä en juurikaan ollut nukkunut, jänskätti niin kovaa. Aiempina päivinä en ollut oikeastaan edes miettinyt koko leikkausta, kun kaikki kouluun liittyvä vei ajatukset. Sunnuntaiyönä oli sitten hyvää aikaa panikoida.
Maanantaiaamuna piti preoperatiivisella osastolla olla 7.15 ja täysin tyhjin vatsoin tietenkin. Siellä hoitaja valmisteli mut leikkaussalia varten ja joskus puoli yhdeksän aikaan sit lähdettiin saliin.
Leikkaushoitajat ja nukutuslääkäri olivat tosi mukavia ja rauhoittelevia, kun minä taas jännityksissäni lauoin kaikenlaista typerää suustani. Mahtoivat olla helpottuneita kun sitten hiljenin Diprivanin hiipiessä suonta pitkin.
Leikkaus tehtiin siis selän puolelta rinnan paikalle käännetystä kielekkeestä, joka koostuu leveästä selkälihaksesta ja ihosta ja ihonalaiskudoksesta. Alunperin mulle piti laittaa myös implantti, mutta kirurgi jätti sen laittamatta, koska omat kudokseni riittivät kuulemma oikein hyvin (eli mulla on selässä tarpeeksi läskiä!). Luomuna siis mennään, en voi valittaa!
Heräsin heräämössä ja kello taisi olla jotain kahden paikkeilla. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin, joku sanoi. Ihmisiä tuli ja meni, heräämöhoitaja kävi välillä katsomassa ja antoi lisää lääkettä kun pyysin. Kivut oli välillä tosi kovat mutta onneksi lääke auttoi. Aiemmin olen kärsinyt kovasta pahoinvoinnista nukutuksen jälkeen, mutta nyt olin saanut pahoinvointilääkettä, eikä huonoa oloa tullut. Se oli tosi hyvä juttu. Taisin vielä heräämössäkin pölistä kaikenlaista typerää ainepäissäni.
Viiden aikoihin tulivat hoitajat hakemaan mua osastolle ja mullakin alkoi taas pää hiljalleen toimia.

juuri osastolle saapuneena, hippasen verran pyörryksissä

Nuokuin koko illan, laitoin viestiä ja soittelin lähimmille. Hoitaja kävi vähän väliä touhuamassa, mutten juurikaan muista mitä. Yöllä nukuin tosi huonosti, tunnin mittaisia pätkiä. Päätä särki enkä saanut millään hyvää asentoa (valittavana oli joko selkä- tai oikeakylkiasento, hirveen kauaa ei tuota liikerataa huvita toistella ennenkuin alkaa niska puutua). Ulkona satoi kaatamalla ja sade hakkasi ikkunalautaan.
Seuraavana aamuna alkoi jo vähän elämä voittaa ja ajatus kulkea. Kivut oli edelleen välillä kovia, mutta huomattavasti helpommin siedettävissä. Kovaa kipulääkettä en sitten enempää tarvinnutkaan. Uusi rinta ja haavat tarkistettiin neljän tunnin välein ja sain tukiliivinkin, jota mun tulee nyt käyttää yhteensä 4 viikkoa.
Olo voimistui kokoajan ja pääsin liikkeellekin; kävelin fysioterapeutin kanssa osaston puolella. Sain kiitosta nopeasta voimistumisestani ja kotiuduinkin jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, vaikka yleensä tämänlaisen leikkauksen jälkeen ollaan kolmisen päivää osastolla.
Olinhan mä kipeä ja räihnänen kotonakin ja oleminen haavadreenin ja tiukan tukiliivin kanssa oli lähinnä ärsyttävää. Yöksi otin tramalin jonka avulla kivut kyllä pysyi poissa ja unikin maistui oikein hyvin (!!), seuraavana päivänä olin vielä neljän aikaan ihan pää pyörällä. Ei liene tarvetta mainita, että kyseistä rohtoa en enää suuhuni laita!! Eikä kyllä ole ollut tarvettakaan, panadol-burana-linjalla ollaan pärjätty hyvin. Haavat on siistit ja kipua aiheuttaa lähinnä jumissa oleva terveen puolen yläselkä sekä dreeniputken aukko (kompuroin typerän dreeniletkun kanssa kaiken aikaa, unohdan sen olemassaolon jatkuvasti, kunnes se taas jämähtää jonnekin ja repäisen itseni kunnolla..!)
Huomenna se pitäis saada pois, kun vain vuoto hiipuis sen verran että sen uskaltais poistaa.

arpi

No, uusi rinta sen sijaan on kiva. :) Hirmusen arka se ei ole, hyvin on verenkierto lähtenyt käyntiin. Turvoksissa se edelleen on, ja tukiliivi on välttämätön siksi, että se muokkaantuu oikeanlaiseksi. Kuulemma ajan kanssa se laskeutuu normaalille paikalleen, nyt vain täytyy luottaa siihen että maan vetovoima tekee tehtävänsä tässäkin asiassa!
En malta odottaa sitä, että saan pitää taas olkaimettomia ja avonaisia yläosia ja normaalien ihmisten uimapukua!! <3
Eiköhän tästä taas nousta pikkuhiljaa. Vaikka kyllä mua suututtaa tämä oma voimattomuus ja avuttomuus. Mitään en jaksa/saa/voi tehdä ilman että pitää jossain kohtaa pyytää apua. Viikon päästä saan alkaa nukkua taas vasemmallakin kyljellä, sitä odotan kuin kuuta nousevaa. 
Ihanaa oli kun jaksoi taas vähän huomioida omaa ulkonäköään ja laittautua, ei ollut enää niin potilasmainen olo.

Odotan kovasti myös sitä, että pääsen taas liikkumaan. Tässä kevään aikana ajatukseni liikunnan suhteen on muuttuneet jonkun verran. On ollut aikaa miettiä asiaa (eikä ole ollut aikaa käydä salilla) ja sitä, mitä mä liikunnalta oikeastaan loppupeleissä haluan. Eipä se nyt vieläkään sen selvempää ole, kuin että se hyvä olo ja terveenä pysyminen on tärkeintä. Voisin ihan todella tutustua paremmin salimme ryhmäliikuntatarjontaan, uskon että löydän jotain mistä tykkään. Joogan lisäksi. <3

kuva täältä

Ärsyyntyminen turhanpäiväisiin, aiemmin mulle mukatärkeisiin asioihin, on alkanut kasvaa, enkä voi sille mitään. Kai tämä on jotain henkistä kasvamista oman itseni kanssa ja sen kanssa on vaan elettävä.

Tulevan viikon perjantaina on meidän valmistujaispäivä! Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä olen saavuttanut ja olen huisin ylpeä itsestäni ja ryhmäläisistäni! Kauheasti on ollut töitä ja muistettavaa, ja nyt yhtäkkiä voin todeta, että kaikki on suoritettu ja palautettu. Hyvin kummallinen tunne. Tykkään silti. :) Suurin saavutus oli opinnäytetyön valmistuminen ja sen esittäminen. En olisi voinut uskoa että sekin tulee joskus valmiiksi ja esitettäväksi, mutta niin sekin vain tuli ja meni. Saatiin vieläpä hyvää palautetta! :)
Nyt vietän vielä reilun kuukauden ajan sairaslomapäiviä ja heti juhannuksen jälkeen alkaa työt kirurgisella osastolla. Valmiina sairaanhoitajana. :)

Vielä vähän mainostusta tähän loppuun; ylläolevassa kuvassa näkyvän Siskorusetin voi tilata Sinellin verkkokaupasta (10€) ja samalla voi tukea Siskot - syöpäkuntoutujat Ry:n toimintaa. Tässä linkki sivustolle. :)

Oikein kaunista alkavaa uutta viikkoa kaikille! <3

Mistähän säki laihdutat?

Tuttu kysymys joka kerran kun olen kertonut tarkkailevani syömisiäni, lisänneeni liikuntaa tai rajoittaneeni herkutteluja. Tai yksinkertaisesti keventäneeni syömisiäni.
Ärsyttävää, niin ärsyttävää. Mistä säki laihdutat, varpaistako heko heko?? Se on yleisesti hyväksyttävä tokaisu ihmiselle, joka on ihannepainon rajoissa ja näyttää ehkä hoikemmalta kuin mitä oikeasti on.
Fakta on se, että mulla on ollut kaksi kertaa raskausajan diabetes, huomattavat sukurasitteet (kuten olen varmaan jo maininnut noin tuhat kertaa täälläkin), enkä missään nimessä halua ottaa riskiä että sairastuisin siihen enää ikinä. Meillä on lähisuvussa myös sydän- ja verisuonitautia, jota en myöskään halua. Mulla on takana rintasyöpä, jonka en halua uusiutuvan. Mun vatsan alue nyt vain kerää kaiken rasvan, jonka saan, ja se on kaikkein vaarallisin lihomisen muoto. On ihan se ja sama, miltä mun jalat tai käsivarret näyttää.

Laihoista kintuista ei hirveesti iloa ole jos kaikki läski on astetta korkeammalla.

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, oon siis aloittanut salillamme pyörivän viiden viikon pituisen LSB-kurssin. Ja multa kysytään miksi. No siksi. Mun ruokailut on viime kuukausina olleet aivan retuperällä, kuten olen täällä mäkättänyt. Mä tiedän hyvin tarkkaan miten mun tulisi syödä, jotta homma toimisi terveellisesti, olen huippuhyvä neuvomaan asiassa muita. Mutta mun itseni on ihan tajuttoman vaikeaa noudattaa noita neuvoja, vaikka hyvin tiedän, miten paljon se parantaa yleistä olotilaa ja koko elämänlaatua. Tunnesyömistä, sitähän se mulla on. Syödään koko viikonloppu hyväskää siksi kun mä OON ANSAINNU SEN. Niin just, oikein ansainnu. Mitä mä tarkalleen ottaen olen ansainnut? Se ähkyn ja sokerihumalan, jonka 2/3-purkillista Ben&Jerry's-jäätelöä aiheuttaa? Tönkön turvonneen olon, jonka kokonainen pizza, Bigmac-ateria tai kasa sipsejä ja puoli purkillista dippiä saa aikaan? Tähän pätee mun kohdallani todella hyvin sanonta "hetken hurmio, loppupäivän turmio" (en kyllä oo varma menikö se noin, mutta tuo kuulostaa aika nasevalta vai hä) Tai "minuutti suussa, kymmenen vuotta perseessä" (paitsi mun kohdalla tosiaan se on kymmenen vuotta vyötäröllä)

Noh, reilun viikon ajan olen nyt tehnyt niinku kurssilla opetetaan. Välittömiä huomioita on muun muassa turvotuksen laskeminen, mahakipujen reilunlainen lieveneminen ja energisyyden lisääntyminen. Syömistavat, joiden olen kuvitellut olevan tosi fiksuja ja terveellisiä, ovatkin piilopahoja kun asiaa tarkemmin funtsii. Eikä pelkästään hoikistumisen ja ulkoisen hyvinvoinin takia, vaan nimenomaan sen sisäisen hyvinvoinnin. En ajatellut sitä, miten esimerkiksi aspartaami ja keinomakeutetut ananasjaffat (johon olen koukussa) vaikuttaa vatsan vointiin, tai pelkästään hiilihapotetut vissyvedet. Hirvee määrä ilmaa mahaan. :O Tai kasvikset ja niiden vaikutus vatsaan. Oon ajatellut että niitä on hyvä syödä vitamiinien ja hoikistumisen takia, mutta en ole tullut ajatelleeksi niiden vaikutusta ruuansulatukseen. Vedenjuonnista nyt puhumattakaan. Asia on selvä kuin mikä mutta siltikään sitä ei ikinä muka muista toteuttaa. Ja kun vedät vesipullon esiin yleisellä paikalla niin johan saat silmienpyörittelyitä osaksesi "voi menis ny ton vesipullonsa kans".

Paljon parjattu parsakaali-parka joka on oikeasti ihan okei.

Tästä ei liene tarvetta edes sanoa mitään.

En siis ole "ryhtynyt" mihinkään nyt, en ole "ruvennut" millekään kuurille. Olen vain ajatellut että olis hyvä saada tuo keskivartalo terveelliselle mallille. Ja pidettyä se siinä. Koska mä haluan pysyä erossa noista kamalista taudeista ja vatsakivuista. Ja ähkystä.
En siis laihduta. Edes varpaista. Sitäpaitsi kurssin lämpösalissa tehdyt hikijumpat on supertehokkaita ja kivoja. Ryhmä on täynnä mukavia ihmisiä ja ohjaaja huippu.


Eilen kävi ilmi että tammikuun alkuun suunniteltu rinnan korjausleikkaus siirtyykin jonnekin hamaan kevääseen kirurgin puuttumisen takia. Ensin mua harmitti ja turhautti tosi kovaa, mutta asiaa hetken mietittyäni tulin ajatelleeksi sitä, miten paljon leikkaus ja siitä toipuminen olisivat haitanneet mun opintojen loppusuoran etenemistä. Mun olis pitänyt mennä suuntaavien opintojen teoriatunneille dreenipussien ja tikkien kanssa, ja viikolla 6, kun työharjoittelu alkaa, olisin vieläkin toipilas. Puhumattakaan siitä, miten väsynyt olisin ollut, kun kaikki opinnäytetyön tekemiset ja tentit olis pitänyt hoidella tuossa kaiken keskellä. Nyt saan hoidella koulujutut loppuun ennen leikkausta ja toipua kaikessa rauhassa ilman stressiä. Näin on paras. :)

Tänään mulla ja tytöllä on vapaapäivä. Nämäkin vapaapäivät loppuu pian kun mun loppuvuoden työharjoittelu alkaa. Sitten alkaa myös tyttären kokopäivähoito. Nautitaan siis viimeisistä hetkistä.
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Kuulumisia

Onpas kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi oon kirjoitellut. Syksy on tullut ja koulu taas alkanut. Paljon on tapahtunut kaikenlaista.
Kävin kirurgian polilla keskustelemassa tulevasta korjausleikkauksestani, johon nyt sitten kuitenkin lopulta päädyin vaikka vuosi sitten en halunnutkaan sitä. En halunnut suunniteltua TRAM-leikkausta, jossa uusi rinta tehtäisiin vatsan kudoksista, se pelotti liikaa. Päätettiin plastiikkakirurgin kanssa, että mun leikkaus tehdään käyttäen LD-kielekettä, eli selästä otetaan materiaalia, ja sen lisäksi laitetaan implantti. Leikkaus tehdään täällä Vaasassa heti tulevan tammikuun alussa! Odotan jännityksellä tuota aikaa. Niin kauan kun vielä olen yksirintainen arpiveikko, halusin otattaa itsestäni kuvat, joissa näkyy tuo ominaisuuteni mahdollisimman kauniilla tavalla. Kyselin kuvaajan perään, ja koska oma luottokuvaajamme on miespuolinen ja sen lisäksi työkaverini, päätin että näihin kuviin haluan naispuolisen kuvaajan. Löysinkin aivan ihanan naishenkilön, joka on lisäksi vielä kovin taitava. Kuvista tuli kauniita ja olen tyytyväinen, vaikka kuvauspaikalla oli todennäköisesti kaikki Länsi-Suomen hyttyset häiriköimässä. :D Olen niin iloinen siitä, että mulla on kauniit muistot tästä ajasta, meni elämä sitten miten meni.

Syksystä tulee muutenkin mielenkiintoinen, ainakin loppusyksystä, kun aloitan työharjoitteluni todella mielenkiintoisessa paikassa. En siitä sen kummemmin vielä viitsi kertoa, kun siihen on niin pitkä aika, kerron sitten lisää kun asia on ajankohtainen. Koulun alkamisen myötä sain taas nähdä ihania luokkakavereita ja arki on astunut virallisesti esiin.
Kuopus aloitti päiväkotiuransa kovin mallikkaasti, itkutkin on olleet aivan minimaalisen vähäisiä. Kummallista kun tytöstä kasvoi heti ensimmäisen viikon jälkeen mukamas niin iso. <3 Kolme flunssaa tässä nyt on tosin ollut, mutta sekin oli odotettavissa. Niin on ollut jokaisen lapsen kohdalla kun päivähoito on aloitettu.
Sain itsekin kunnon flunssan, eilen aamulla heräsin kuumeeseen ja todellakin huonoon oloon. Nyt on jo hieman parempi olo, mutta heikko vieläkin. Ollaan tytön kanssa kotosalla kun sekin on vielä vähän toipilas. Parturissa käväisin aamupäivällä ja tyttö oli mun vanhempien luona kylässä sen aikaa. Eipä tämä mun kunto muuhun sitten riittänytkään; kotiin äkkiä ja buranaa naamaan.

Sain Zoladexista kamalat sivuoireet ja pyysin lääkäriltä luvan saada lopettaa koko kamalan lääkkeen. Mun kaikkia niveliä särkee kokoajan, oon kestokireä (ja kuluneen kesän jäljiltä tämä olotila ei todellakaan sovi mulle) ja kuumotus ja hikoilu on ihan järjetöntä, siis todellakin järjetöntä. Ja kokoaikaista. Sen lisäksi mulla on ihme ähky kokoajan ja olen turvonnut niin ettei vaatteet meinaa mahtua päälle. Todellakin oksettavaa ja inhottavaa, enkä tosiaan halua elää näin seuraavia vuosia, ties kuinka kauan mun olis tuota pitänyt käyttää. Oon nyt hakenut kaksi pistosta, kolmatta en enää hae.
Tämänhetkinen flunssakin tekee olosta vielä enemmän ältsin. Viikonlopun aikana oon syönyt todella huonosti, siis huonolaatuisesti ja kroppa on ihan sekaisin. Suklaata ja pullaa ja sipsejä. Pizzaa haettiin perjantaina ja lauantaina tehtiin tortilloja (mä sentään söin täysjyväversioita!). Nyt oliskin tarkoitus taas syödä normaalisti.

Salilla oon käynyt jonkun verran, mutten mitenkään orjallisesti. Totta puhuen, alan hieman jo kyllästyä veivaamaan tuota samaa treeniä. Rinta-olka-ojentajapäivinä mulla on järjestäen joka kerta yläselän lihakset ihan jumissa. Itse olen ajatellut, että penkkipunnerrus ja takavipunostot saavat tuon jumin aikaan, mutta pitänee jutella asiasta vielä jonkun kanssa salilla. Oon ajatellut että voisin käydä joillain ryhmätunneillakin välillä ja koittaa kohottaa yleiskuntoani tulevaa leikkaus- ja toipumisaikaa ajatellen. Yritän opetella tykkäämään spinningistä ja samaten yritän löytää aikaa joogatunneille. Tosiasia on että kaipaan noita asioita elämääni taas mutten oikein osaa aloittaa mistään. Kaipa se on vain mentävä.
Kävelylenkeilläkin oon nyt käynyt aika paljon, sekä yksikseni että ystävien kanssa. Olen tässä alkusyksyn aikana saanut uuden ihanan ystävänkin, joka tuli elämääni ihan yllättäen, mutta silti tuntuen siltä kuin olisin löytänyt vanhan ystäväni uudelleen. :) Juttua riittää, ollaan tosi samanhenkisiä monessa asiassa. :)

Kuluneen viikonlopun fitness-kisat on saaneet aikaan melkoisen mielipidemyllyn. Myönnettäköön, että itsekin jossain välissä ihannoin kovastikin kyseistä lajia, lähinnä sitä, miten ihmiset saavat muokattua vartaloistaan niin timmejä ja voimakkaita ja kauniita. Kuten tapoihini kuuluu, hyvin äkkiä aloin sättiä itseäni siitä etten mahdu samaiseen muottiin ja treenasin verenmaku suussa saadakseni tuloksia ja yritin syödä tietyn mallin mukaan. No ei onnistunut, ja sätin itseäni vielä enemmän.
Nyt, myöhemmin, seurattuani Instagramissa ja blogeissa paria kisoihin treenaavaa naista, olen hiljalleen huomannut, että en edes haluaisi siihen muottiin. Kilpailuun valmistautumiseen kuuluu niin paljon kaikkea muutakin, sellaista mikä ei mediassa välttämättä näy. Eikä se kisakunto kestä kuin sen yhden pienen ajan, sen jälkeen palataan normaaliin. En usko, että itse syömishäiriön nuorena sairastaneena, kykenisin sellaisen jälkeen noin vain viileästi palaamaan normaalitilaan. Ihan varmasti tekisi todella tiukkaa. Kaikki kunnia kisaajille, jotka tekevät hurjan työn kilpailujen eteen, edelleen ne näyttää mun silmissä kauniilta ja vahvoilta. Mutta mua helpottaa oma ajatus asiasta, se että olen viimeinkin tajunnut että mun elämää pyörittää ihan eri asiat kuin se iänikuinen ulkonäkö, eikä mun tarvi enää olla kuin 20-vuotias tai pyrkiä rasvattomaan kehoon. Nojoo, tätä asiaa olen puinut koko kesän enkä sen kummemmin jaksa enää sitä puida. Mutta aihe nousi taas pintaan kun noita kisoja seurasin ja muistelin omia ajatuksiani esim vuoden takaa. Paljon aiheesta väännetään blogeissa ja muualla, on ihmisiä puolesta ja vastaan. Huomaa kyllä että se on vaikuttanut ihmisiin paljon ja että se on nyt tosi tosi pinnalla. Hassua, kun muutama vuosi sitten lihaksikkaiden naisten vartaloita lähinnä kummaksuttiin. Niin ne ihanteet muuttuu. Mitähän seuraavaksi. :)

No ainakin mä haen kahvia ja yritän parantua keskiviikkoon mennessä kun taas pitää koulunpenkille rientää.

Iso päätös - kuin kivilasti olisi pudonnut niskasta

Pitkällisen mietinnän ja harkinnan jälkeen olen päätynyt siihen, että jätän syksylle suunnitellun korjausleikkauksen väliin.
Syitä tähän on monia. Esim ajankohta; alkusyksyllä alkaa meidän 6-vuotiaalla ekaluokka ja mullakin alkaa taas koulu, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa jaksaakseni nämä asiat. En halua olla kivulias toipilas, joka ei pysty saattelemaan lastaan ensimmäisille koulumatkoilleen.

Toiseksi, pelkään yli kaiken tulehtuvia leikkaushaavoja. Rinnanpoiston yhteydessä tullut haava tulehtui, sain antibioottikuurin ja haavanhoito-ohjeet (tulehtunut haava aukesi ompeleidenpoiston jälkeen). Sytostaattien loppumisen jälkeen minulle tehtiin tähystyksellä eräs toinen pienehkö toimenpide, ja molemmat pienet haavat tulehtuivat niinikään. Taas olin kovaa kipeä ja sain antibiootit ja lisäharjoitusta haavanhoidosta. En uskalla ajatellakaan, miten kävisi korjausleikkauksen jälkeen, kun haavoja olisi kaksi, joista toinen olisi kämmenen kokoinen ja toinen kyljestä kylkeen. Itse haavat eivät pelota, mutta se, että ne hyvin suurella todennäköisyydellä tulehtuisivat, ei kamalasti houkuta.

Kolmanneksi, mä voin tällä hetkellä tosi hyvin, ainakin fyysisesti. Olen sopeutunut tämänhetkiseen olotilaani melkoisen hyvin ja olo on rauhallinen. Peilikuva ei enää ahdista. Pystyn elämään proteesieni kanssa (jollei ajatella sitä, että ne on aina hukassa)
Pystyn ja jaksan harrastaa liikuntaa; käydä salilla ja juoksemassa sekä uimassa. Ei vaadi suurtakaan pokkaa esiintyä esim uimahallin suihkutiloissa tämännäköisenä; arpi on siisti ja terveen näköinen. (niin terveen kuin nyt vain tässä tilanteessa mahdollista on). Leikkauksen jälkeen menisi taas pitkät ajat ennenkuin haluaisin tai kehtaisin näyttäytyä missään ilman yläosaa. Ja tässäkin tullaan taas siihen aiemmin mainitsemaani tulehdus-asiaan; jos ja kun haavat tulehtuisivat, en pääsisi pitkään aikaan esim uimaan. Puhumattakaan yleiskunnon laskemisesta.

En voi myöskään olla varma siitä, että leikkauksen lopputulos olisi sellainen, mitä haluan. Tiedän, koskaan ei voi olla varma mistään ja tiedän myös sen, että minut leikkaisi taitava ammattilainen joka varmasti osaa asiansa. Silti, kun koskaan ei voi tietää. Jokin voi mennä pieleen ja lopputulos voi olla vaikka mitä. Sen verran perfektionistia minussa on, että jos kerran vien kehoni leikeltäväksi ja muokattavaksi, minun on oltava varma siitä että lopputulos on todellakin sitä mitä haluan. Ja koska mistään ei voi olla varma, miksi ottaisin riskiä - kun kyseessä ei todellakaan ole mikään välttämättömyys esim terveyden kannalta.
Ja nyt puhun siis vain ja ainoastaan omasta puolestani. En todellakaan ole tämänkaltaisia leikkauksia vastaan. Myös näkemäni kuvat korjausleikatuista rinnoista ovat pääasiassa olleet siistin ja hyvän näköisiä sekä onnistuneita.
Voihan olla, että haluan leikkauksen myöhemmin. Siksi poistatinkin itseni vain leikkausjonosta; lähete on edelleen olemassa. Ehkä jossain vaiheessa olen toista mieltä ja silloin ehkä ajattelen asiasta toisella tavalla.
Nyt keskityn voimaan hyvin, olo on monella tapaa hyvin helpottunut. :)

Ajatukset laukkaa.. taas.

Turussa tuli käytyä torstaina. Ajettiin viisi tuntia lumisateessa ja itse tapaaminen lääkärin kanssa kesti yhteensä noin 10 minuuttia. :D No, asiat tuli selväksi tuossakin ajassa. Kesällä käyn vatsan alueen verisuonitutkimuksessa ja syksyn alkupuolella on sitten itse leikkaus. Ja vatsan alueelta tosiaan otettaisiin ainekset uuteen rintaan. Laihtua ei nyt pidä, mutta kuntoani ja kropan notkeutta mä kyllä haluan kohentaa. Toisaalta aika ihanan rentoa, pitää nyt kuitenkin katsoa ettei lihomaankaan alkais, eikai sekään hyväksi ole.
Karkkilakot tulee ja menee. En mitenkään meinaa pysyä erossa karkeista, jotensakin tuntuu siltä etten taida niin halutakaan juuri nyt. Ikävästi omatunto soimaa kuitenkin, kun tiedän ettei sitä sokeria pitäisi naamaansa tunkea.

Uusiutumisen pelko iskee taas sillointällöin. Missä vaiheessa mun pitää osata varautua siihen, että mun kropasta voi löytyä metari? Miksi mä olisin niin onnekas että uusiutumista ei tulisi? Toisaalta mulla on sellainen tunne että tämä voisi nyt olla tässä; ettei syöpää enää tulisi.. voi kunpa uskaltaisin tuohon tunteeseen luottaa. Kaikenlaisia kolotuksia on siellätäällä kokoajan ja mielikuvitus laukkaa.
No, mulla on nyt rinnankorjausleikkaus edessä, pakko yrittää pyyhkiä pelot mielestä ja koittaa keskittyä nauttimaan hetkestä (jatkuvaa opettelua).

Lihasjumi & malttamatonta kevään odottelua (ja huomisen)

Olo on kuin seipään nielleellä. Viime viikolla mun oikean lavan takana oleva lihas meni jumiin ja kipeytyi tosi kovasti. Viikonloppuna se oli jo ihan ok ja siedettävä, mutta nyt se on taas eilisestä lähtien ollut todella jumissa, koko yläkroppa tuntuu olevan ihan jäykkä ja niin saamarin kipeä. Pää ei käänny kunnolla, yöllä ei saa minkäänlaista nukkuma-asentoa jne. Burana ei juurikaan auta. Tänään olis pitänyt mennä joogaan, jonka sain pitkästä aikaa taas viime viikolla uudelleenkäynnistettyä (johtuukohan lihasjumi siitä??), mutten mä nyt tällä selällä voi taas mihinkään lähteä.
Maanantaiaamuna kävin juoksemassa, jonka jälkeen mun lonkat oli niin kipeät ettei tosikaan. Siis varsinainen raihnainen mummeli. Oon hyvin taipuvainen syyttämään saamiani hoitoja ja tamofeenejä näistä nykyajan vaivoistani, ennen noita aineita en tämmösistä kärsinyt. (joojoo tiedetään, puntarissa painaa terveys ja hengissäolo enemmän kuin pikkuvaivat eikä pitäisi valittaa jne jne) Mä nyt oon kuitenkin päättänyt että jotain liikuntaa on harrastettava ja tässä mietinkin, että mitäs seuraavaksi. Selkäystävällistä vesijuoksua?
 Ostin tulppaanikimpun! <3 Vaikka vedellään vasta tammikuun loppua ja ulkona pyryttää lunta vaakatasossa, nuo ihanat kukat tuo silti kevään tuntua tähän kotiin.

Huomenna on sitte lähtö Turkuun. Menen illalla siskoni luo ja aamulla startataan aikasin aikasin matka. Onpa ihanaa päästä lähtemään, tätä on ensinnäkin odotettu kuin kuuta nousevaa, ja toisekseen, kiva saada vaihtelua arkeen.

Joulu meni, tänk gaad.

Nyt on vihdoin joulun hulinat ohi. Meillä oli oikein mukava joulu, paitsi että mulla oli tosi huono olo tapaninpäivänä ja yrjötauti iski eilen hra eskarilaiseen. Nyt ollaan toistaiseksi taas jonkunlaisessa kuosissa, tosin mulla kyllä nokka vuotaa edelleen.
Tapaninpäivänä, ennen huonotuksen iskemistä, kävin salilla. En nyt sitte treenannut käsivarsia ollenkaan, kipu on kyllä hieman helpottanut mutta varsinkin yön jälkeen kiukutteleva jänne tuntuu erityisen kireältä. Ja kipeältä. Tämä on ilmeisen yleinen vaiva vertaissiskojen keskuudessa, ja vaaraton. Venytellä pitää ja hieroa varovasti, varmaan on hyvä ottaa yhteys fysioterapeuttiinkin jollei ala helpottamaan.
Tänään kävin pitkällä kävelylenkillä, ja sen seurauksena nenä alkoi vain vuotaa kahta kovemmin. Muuten oli oikein virkistävää.
Karkinsyönti loppui ekaan joulupäivään! Herkutellut toki olen, Lidlin jätskillä ja juustonaksuilla, ja tietty raakasuklaalla. Mutta varsinaisia sokerihöttönameja en ole enää suuhuni pistänyt.
Mulla alkaa olla malttamaton olo korjausleikkauksen odottelun kanssa. Vaikka mä tiedän, että leikkausta voi joutua odottelemaan kauankin, silti oon jo erittäin innoissani asiasta. Kävelen rintsikkahyllyjen välissä ja mietin mitä kaikkea shoppailenkaan sitten kun voin niitä taas käyttää. Siis tavallisia liivejä. Voinhan mä nytkin tietty, tarraproteesin kanssa, muttei se mun mielestä ole sama asia. Proteesiliivit tuntuu ärsyttäviltä, rumilta ja typeriltä, tavisproteesi vielä typerämmältä.
Paree nyt kuitenkin ottaa jäitä hattuun ja koittaa kestää vielä tovin näillä varusteilla. Niin ja tietenkin toivoa ettei syöpä tule tässä välissä takaisin, olispa huonoa tuuria. Ehkei se tule. :)

Pyhä vetämättömyys ja muuta jupinaa

Musta on tullut jotenkin hidas syöpävuoden jälkeen. Aina mä olen hyvin mielelläni lykännyt asioiden tekoa tuonnemmaksi, mutta nykyään mä olen superhidas. Nytkin on vapaapäivä, mun pitäis ommella muutama juttu ompelukoneella, mun pitäis siivota, neuloa aloittamaani sukkaa (jossa on ollut varsi melkein-valmiina jo pian kuukauden...), pitäis lukea sisätautiopin tenttiin, pestä vaippapyykkiä, lanoliinittaa villahousuja... jnejnejne. Aikaa kyllä olis, mutta mistä mä revin energian tuohon kaikkeen?
Kyllähän mä siis tietenkin saan asiat tehtyä ja kodin hoidettua, mutta kun se aloittaminen on niiiiiiiiiiin muka-vaikeaa. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se, että sitämukaa kun saan siivottua, V vetää koiran kanssa kaiken takas lattialle. Eli kannattaako siis edes aloittaa? ;)

Joulukuu lähestyy ja sitämukaa myös vuosikontrolli. Alan jännittää sitä jo aika kovaa, se tulee jo uniinkin. Tunne on vahvasti semmonen, ettei sieltä mitään ikävää löydy. Mutta silti jännittää.

Just yksi vertaissisko kertoi hukanneensa proteesinsa. Mulle käy myös niin kaiken aikaa. Varsinkin kun olis kiire, en löydä sitä mistään. Mua ärsyttää suunnattomasti moinen irtojuttu, se retajaa ja pyörii milloin missäkin. Koirakin sen välillä yrittää napata, on joskus ehtinyt napatakin.
Mä niin odotan sitä korjausleikkausta. Sitten ei enää tarvi aamukiireessä etsiä yhtä ruumiinosaa pitkin asuntoa. Kaiken huippu olis se että se menis liivien mukana pesukoneeseen.. niinkin on meinannut pari kertaa käydä.

Ehkä mä nyt kuitenkin aktivoin itseni ja menen siivoamaan, vieraitakin on pian tulossa.

Asiat etenee

Huhhuh, asioihin saatiin yhtäkkiä vähän vauhtia. Eilen postilaatikkoon kopsahti kirje TYKS:istä, kutsu kirurgian polille rekonstruktion suunnitteluun. Aika on tammikuun loppupuolelle. Hirrrween nopeasti tuo tuli, olin odottanut että se voisi tulla joskus keväällä. Eipä mitään, menen hyvin kiinnostuneena ja innostuneena keskustelemaan kirurgin kanssa. Ja itse leikkaus tulee varmasti olemaan vasta pidemmän ajan kuluttua.

Soitin rintahoitajalle ja tiedustelin, voisiko helmikuulle suunniteltua 2. vuosikontrollia aikaistaa. Hoitaja antoi mulle ajan mammografiaan + ultraan + verikokeisiin jo joulukuulle..!!! Noiden jälkeen on sitten lääkärintapaaminen.

Huhhuh. Mä olin jotenkin tuudittautunut tähän suloiseen tapahtumattomuuteen vielä pariksi kuukaudeksi, ja nyt yhtäkkiä tapahtuukin ja paljon! No, onneksi tässä on kuukausi armonaikaa, ja koulustakin ehtii alkaa joululoma ennen tuota kontrollia. Ja mukavaa on myös se, miten asioita saa järjestettyä ja onkologian puolella ollaan kovin joustavia ja huomaavaisia.
Nähtäväksi jää, pystynkö mä keskittymään koulujuttuihin nyt ollenkaan, nuo tulevat jutut vievät kyllä aikalailla ajatuksilta tilaa. Niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Minä, ainainen jännittäjä, voi mua raukkaa. :D

V on kitissyt tänään koko aamupäivän. Roikkunut mun jaloissa ja tinttaillut. Sillä on kokoajan sormet suussa ja kuola valuu; mahtaako olla tulossa uudet poskihampaat. Muhun iski hirmuinen suklaannälkä. :/ Vuoden alusta saakka olen ollut ilman karkkia ja maitosuklaata, ja ihan mainiosti olen selvinnyt ilman. Ei ole tullut juurikaan mielitekoja noiden suhteen. Nyt minä hyväkäs menin tekemään "päätöksen" siitä, että karkki/suklaalakko saa väistyä ja palata takaisin vasta joulun jälkeen. Oon nautiskellut tobleronea ja paradisia ja pätkiksiäkin ja hip hop. Taas ollaan niin jumissa niin jumissa. Mieli tekee kokoajan jotain makeaa. Kyllä kannatti.
No, ehkä mä annan nyt armon käydä oikeudesta, ja jos meinaa karata mopo käsistä, voin pistää namit jäähylle jo ennen jouluakin (vaikka odotankin marmelaadikarkkeja kuin kuuta nousevaa)

Tänään olis salipäivä, saa nähdä saanko raahattua luuni sinne.