Ihana, ihan tavallinen elämä

Mikäs tässä nyt onkaan sitten se tärkein asia? Lapset, perhe, aviomies, onnellisuus, tasapaino? Vai se, että näyttää hyvältä muiden silmiin, koti on siisti ja hieno ja ennenkaikkea omistus-sellainen, upea uusi auto ja kolme kertaa vuodessa tehdyt ulkomaanmatkat?
Jälkimmäiset on niitä, joista mä voisin vain haaveilla. Sillä erotuksella, että vaikka työtilanne sen sallisikin, en edes haluaisi omaa taloa. Asutaan vuokralla ja tullaan varmaan loppuikämme asumaankin. Tässä on helppo ja huoleton olla. Meillä on kaikki se, mitä omalta asunnoltakin voisimme koskaan haluta, omasta pihasta kodinhoitohuoneeseen. Meiltä vain puuttuu iso velka niskasta. Olen aiemmin asunut omakotitalossa isompien lasten kanssa ja voin sanoa että se ei ollut mua varten. Toisaalta mua pidetään hulluna kun sanon että tykkään asua tässä. Miten kukaan nyt voi vapaaehtoisesti haluta asua vuokra-asunnossa? Niin. Me voidaan.
Auto on vanha romu, ei todellakaan ylpeilyn aihe, mutta se on meidän oma, siitä ei ole enää pitkään aikaan ollut maksuja. Se toimii, on luotettava ja vakaa, sillä pääsee paikasta A paikkaan B. Ilmastointi vois toki olla kiva näillä helteillä, onneksi kesäkään ei kestä ikuisesti. ;)
No sitten se ulkonäkö. Voisiko 37-vuotias neljä lasta synnyttänyt, rintasyövän sairastanut ihminen opetella olemaan tyytyväinen itseensä? Vois ehkä opetellakin. Omaan silmään peilikuva on ihan ok, ei ole ylipainoa ja keho on niin terve kuin se voi tässä tilateessa olla. Päähän istutettu mielikuva niin ja niin pienestä kropasta, näin ja noin pienestä puntarinlukemasta ja vaatteiden kokonumerosta on aika sitkeässä. Mua ärsyttää suunnattomasti kun en mahdu enää kokoon 36. Kokoni on jo vuosikaudet ollut 38. Hui mikä muutos pahempaan.

Kuva täältä

Mietin tässä taannoin sitä painolukemaakin. Mun paino on pysynyt samassa lukemassa jo viimeiset 7 vuotta (kuopuksen raskausaikanakin se pysyi melkein samassa, nousi ainoastaan 2kg, tosin sytostaattihoitojen aikaan painoa tuli 10kg lisää mutta se oli turvotusta joka lähti hiljalleen hoitojen loputtua). Aina välillä (lähes kaiken aikaa) haluaisin sen 5kg pienemmäksi. Se viisi kiloa on kummitellut mielessäni niin kauan kun jaksan muistaa. No, kaksi kertaa olen saanut painon 5kg pienemmäksi laihduttamalla. Tuolloin olen ollut huiman tyytyväinen peilikuvaani ja itseeni yleensäkin. Mutta molemmilla kerroilla olen ollut ihan hermokireänä pelätessäni että paino nousee takaisin. en ole siis ollut onnellinen, en ole tuntenut oloani rennoksi enkä suoraan sanottuna kovin kauniiksikaan. Pikkuhiljaa lukema onkin sitten noussut siihen samaan vanhaan, ja siinä se on pysynyt. Söin mitä tahansa, liikun tai en liiku, herkuttelen tai en herkuttele. Paino ei liiku, tai no, ehkä parin kilon säteellä vaihtelee mutta pysyy aina samassa kuitenkin. Mitä tästäkin voi siis päätellä? Sen, että mä olen juuri sen kokoinen kuin mun kuuluukin. Mun ei tarvi olla sellainen kuin olin 15 vuotta sitten. Mun ei edes tarvi haluta olla sellainen. Niih.

Tässä sairasloman aikana olen oivaltanut muitakin asioita. Olen ollut niin väsynyt pitkän aikaa, en ole jaksanut touhuta lastenkaan kanssa mitään. Eilen ajauduttiin riitaan esikoisen kanssa, ja kerrankin poika sai sanottua asioita joita oikeasti tuntee. Pari asiaa pysäytti mut ja aloin niitä ajattelemaan ja mieheni kanssa niistä puhuttiin. Poika on ihan oikeassa. Näitä asioita en nyt ala tässä selventämään, ihan tavallisia tavalliseen elämään liittyviä juttuja, mutta sen verran voin kertoa että ne liittyy juuri tähän tavallisesta elämästä nauttimiseen ja siihen kun tavoitellaan kuuta taivaalta vaikka ihan taviskin kelpaa oikeasti. Niin sanottu pudotus maan pinnalle siis.

Elämän pieniä iloja <3

Muutamien viime päivien aikana olen jaksanut taas tehdä ihan tavallisia asioita, mulla on ollut aikaa ja energiaa. Ollaan pyöräilty lasten kanssa, käyty shoppailemassa, ulkoiltu, uitu, tehty ruokaa. Ihan tavallisia asioita kotioloissa. Mä oon tullut niistä niin onnelliseksi jokaisesta ja uskon että lapsetkin nauttivat olostaan. Elellään kesän viimeisiä viikkoja ja mä alan nyt vasta heräillä tähän onneen.
Täytyy sanoa että mä olen ollut todella todella stressaantunut. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin nousemassa jostain kuplasta takaisin normaaliin olotilaani. Päänsäryt vaivaa vieläkin, välillä huimaa tosi kovaa, mutta unet on aavitusken parantuneet. Olen syönyt melatoniinia iltaisin, se vähän auttaa. Tavallisia unilääkkeitä en ole hakenut apteekista vieläkään vaikka reseptit on olemassa. Mieluummin opettelen nukkumaan ilman, koska koukkuunhan noihin hyvin helposti jää.

Kuva täältä

Tulevana viikonloppuna kaikki meidän lapset lähtevät kyläilemään ja meillä on koko viikonloppu aikaa olla kaksistaan miehen kanssa. Sanomattakin selvää on että ikävä tulee jo viimeistään perjantai-iltana, mutta odotan silti tuota kuin kuuta nousevaa. I-ha-naa!

Ihania hellepäiviä muillekin!

Jarrutuksen aika

Kovasti olen miettinyt tätä blogiasiaa ja päätynyt nyt siihen, että laitan myös treeniblogini pois. Viime aikoina oon vetänyt itseni ihan liian piippuun, oon rättiväsynyt ja ylikuntoinen, en jaksa mitään ja nukun tosi huonosti. Treenit on nyt jäähyllä mun terveydentilani takia ja koko saliharjoitteluaihe on kaikkea muuta kuin miellyttävää tällä hetkellä. Siispä blogin pitäminen siitä aiheesta tuntuu sekin lähinnä typerältä. Olkoon tuolla säilössä, jos joskus huvittaa se sieltä esiin kaivaa. Kirjoitan nyt tähän jotain, vaikkakaan rintasyöpäaihetta ei toivoakseni vieläkään tarvi ottaa esille. Mä oon vaan väsyksissä. Niiiin väsyksissä.

Kulunut kevät oli ihan kamala; työtä ja stressiä on ollut niin paljon, ettei varmaan koskaan aiemmin. Koulussa oli normaalien hommien, tenttien ja ryhmätöiden lisäksi 7 viikkoa työharjoittelua kahteen paikkaan jaettuna, ja niiden aikana suoritin kaksi rästiinjäänyttä kurssia pois alta. Sain kaiken hoidettua kunnialla, mutta se stressi ja paine ennenkuin kaikki oli varmaa ja valmista, oli tällä kertaa ihan liikaa tähän kaikkeen päälle. Piti aloittaa kesätyöt sairaanhoitajana kertyneiden opintopisteiden turvin, työt alkoi heti harjoittelun loputtua seuraavana maanantaina. Kesätyöpaikka on kiva ja tykkään olla siellä, mutta jatkuva uuden asian kohtaaminen on vaatinut veronsa. Alkuun kaikki oli tosi sekavaa kun en osannut yhtään mitään, mutta nyt pikkuhiljaa alan päästä kartalle siitä mistä hommassa on kyse.  Nyt kun se asia alkaa helpottaa, tuli uusia huolenaiheita. Mun vuoden kestänyt kovatehoinen punttitreeni on alkanut näyttää negatiivisia puolia. Ensinnäkin viimeisten viikkojen aikana fiilis on ollut totaalisen yök koko salitreeniä kohtaan, en ole halunnut edes ajatella salillelähtöä. Kävelylenkille tai joogaan ei niinkään ole huvittanut mennä, vaikka aiemmin olen nauttinut niistäkin suunnattomasti. Nyt ei huvita, ei sitte yhtään. Lihakset on jumissa, niska on kipeä, leposyke huitelee korkeuksissa ja nukkuminen on toivotonta, heräilen pitkin yötä kaiken aikaa. Kun mietin asiaa taaksepäin, huomaan miten kovaa olen treenannut kokoajan joka toinen päivä, ainoat lepoviikot on tulleet kun olen sairastellut kevään aikana. Lopulta tuskastuin siihen kun tuloksia ei enää tullut vaan kaikki painotkin junnasi samassa. Hengästyin pienessäkin treenissä ihan valtavasti eikä mikään tuntunut enää kivalta.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana päänsärky ja huimaus on yltynyt niin kovaksi ja jokapäiväiseksi riesaksi, että soittelin onkologian polille saadakseni lähetteen verikokeisiin. Sainkin lähetteen lisäksi ajan lääkärille. Viime viikon lopulla nousi lievä kuume ja jouduin olemaan poissa töistäkin. Verikokeissa kävin maanantaiaamuna, ja kaikki oli niissä ok, tulehdusarvoja myöten. Tiistaina tein yövuoron töissä, ja olen siitä vieläkin ihan takussa, huimaus on vain yltynyt. viime yön valvoin osittain vaikka väsy oli ihan tajuton. Kävin tiistaina iltapäivällä omalääkärilläkin ja sain lähetteen hierojalle. Eilen sitten oli onkologin aika, joka tutki kaiken perusteellisesti ja passitti kiireellisesti pään ja kaularangan ct-kuvauksiin (joissa kävin tänään) sekä kaikenlaisiin verikokeisiin laidasta laitaan. Verikokeisiin menen parin viikon päästä ja lääkäriaika ct-tuloksista on kolmen viikon päästä. Luonnollisesti olen kovin peloissani tuon pään tilanteen takia, vaikken nyt uskokaan että siellä metaria olisi. Jostain kipu ja huimaus johtuu kuitenkin. Ehkä ne johtuu tästä stressistä ja niskajäykkyydestä. Ehkä mä tarviin uudet lasit (varasin ajan optikollekin). Ehkä tää johtuu nyt kaikesta tästä. Tuntuu siltä, että kotonakin porukka aistii mun hermostuneisuuden ja sen ansiosta ovat erityisen hankalia jokainen. Teinit angstaa, esiteini kiukuttelee, 7-vuotias tinttailee ja kolmevuotias uhmailee. Ja kaikki huutaa yhteen ääneen kun jokainen on oman asiansa kanssa omasta mielestään etusijalla, tottakai.
Lähipiirissä on niinikään ollut sairautta ja huolta yllinkyllin. Kaksi hyvin läheistä henkilöä on sairastuneet vakavasti ja suuri huoli molemmista painaa. Tiedän, että molemmat ovat vahvoja ja yhdessä näistäkin selvitään, mutta tällä hetkellä kun tilanteet on päällä, tuntuu kaikki niin kohtuuttomalta ja epäreilulta.
Mä olen päättänyt, että karsin ihan kaiken ylimääräisen pois. Pidän tauon liikunnasta, lähden kävelylle ja jumppaamaan vasta sitten kun oon hoidellut tämän väsyn pois alta. Kun olen käynyt näöntarkastuksessa ja saanut tulokset pään kuvauksesta sekä verikokeista. Tuntuu siltä kuin pää ei toimisi kunnolla ja joudun käyttämään ihan älyttömän paljon voimia ja energiaa päivästä toiseen selviämisessä, tuo huimaus ja särky ja siitä aiheutuva väsymys on ollut niin lamaannuttavaa. Haluan löytää sen oman tutun olotilan, rauhallisen ja stressittömän tunteen. Ja sen että jaksan touhuta töiden lisäksi lasten kanssa normaaleja asioita ilman että olen kokoajan ihan poikki.

Tänään käytiin uittamassa koiraa keskustan takana olevalla koiranuittopaikalla. Voi valtava miten koira nautti olostaan! Ja niin nautin minäkin tuosta ihanasta raikkaasta meri-ilmasta ja tuulesta. Vaikka oli vähän kylmäkin ilma, teki se kuitenkin niin hyvää keholle ja sielulle että tulin oikein hyvälle tuulelle! :D

Puolentoista viikon päästä me lähdetään pienten lasten kanssa laivareissulle. :) Odotan merelle pääsyä kuin kuuta nousevaa, se on maailman parasta lääkettä mulle. Toinen reissu tehdään kuun lopulla isompien poikien ja mun siskon kanssa. Näin koko perhe pääsee matkalle. :)

Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Välillä näköjään pitää tulla vaikeampia aikoja että sitten saadaan taas nauttia paremmasta ja rennommasta. On tässä pahemmastakin selvitty. :)
Kylläpä helpotti kun sai kakistettua ajatukset pois mielestä.

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Graavia ja röyhkeää ylpeilyä jne.

Tässä tekstissä höpötän asiosita, joista olen ylpeä tällä hetkellä. Jos sinua ärsyttää treeni- ja muista saavutuksistani hehkuttaminen, suosittelen sulkemaan tämän sivun nyt heti ennenkuin luet pidemmälle.

Erään toisen henkilön kirjoittamasta blogitekstistä sain mieleeni että voisin viimeinkin hieman listata omia upeita saavutuksiani viimeisten vuosien ajalta.
Oon aina pysynyt mieluummin hiljaa omista hyvistä saavutuksistani. Eräiden tekijöiden ansiosta olen oppinut ajattelemaan niin että mun omat saavutukseni eivät ole läheskään yhtä upeita ja mahtavia kuin mitä joidenkin muiden ihmisten on. Olen aina kuunnellut ja tsempannut toisia, ihaillut muiden saavutuksia, ja aina vähätellyt omiani. Kun asiaa oikein tarkkaan miettii, ovat mun omatkin saavutukset kyllä oikeasti aika hyviä ja mahtavia. Tässä muutamia:

-selätin aggressiivisen rintasyövän ja rankkaakin rankemmat sytostaattihoidot ja olen edelleen hengissä (tätä asiaa pyrin jostain syystä sisimmässäni vähättelemään tyyliin "eihän tuo nyt mitään", mistähän lienen moisen ajattelutavan päähäni saanut????)
-olen saanut neljä kaunista ja ihanaa lasta, joista viimeisin syntyi keskelle kaaosta (syöpähoidot), lapseni ovat kasvamassa suhteellisen järjellisiksi ja tervetunteisiksi (voiko noin sanoa?) olennoiksi vaikka meidän elämä ei aina ole helpoimmasta päästä)
-minulla on vakituinen työpaikka
-pääsin naimisiin asti; minulla on maailman ihanin mies (vaikka sille aina kaikesta motkotankin)
-mulla on aivan upean ihania, ihan oikeita ystäviä
-meillä on dalmatiankoira, jonkalaista olen toivonut lapsesta saakka
-pääsin jatko-opiskelemaan ja olen tähän asti selviytynyt uskomattoman hyvin (vaikka joka toinen päivä superväsyneenä uhoankin lopettavani!)
-olen viimein päässyt elämään omilla ja oman perheeni ehdoilla; haasteita löytyy esim taloudellisuuden kanssa, mutta kaikki näköjään onnistuu kun tsemppaa tarpeeksi
-olen viimein oppinut arvostamaan elämääni ja sen puitteita sellaisina kuin ne on enkä enää haikaile epäolennaisten asioiden perään (vaikka edelleen inhoan kotimme oksennuksenvärisiä muovilattioita!)
-olen viimein saanut upeita tuloksia rakkaan harrastukseni parissa; painoa on lähtenyt yhteensä 5-6kg, vyötäröltä lähtenyt 8cm, voimaa on tullut paljon lisää ja lihaksetkin erottuu jo aika hyvin
-olen oppinut olemaan ylpeä tappelijan vartalostani; arpi on iso ja pitkä, mutta se on muisto taistelustani jonka MÄ voitin (ja onhan siinä sit se pikku tatuointikin!)
-en inhoa vatsanseutuani enää yhtä kovaa kuin ennen; siinä ei enää ole yhtä paljon inhottavaakaan kun noin puolet siitä on sulanut pois :D
-olen viimein löytänyt oman polkuni henkisten asioiden saralla ja mun on hyvä olla

Asiat on siis suhteellisen jees tässä osoitteessa. :)

(kuva muutaman viikon takaa, oikeasti mua vähän ärsyttää tuo asentoni, mutta muuten tykkään tästä kuvasta. en vain ole kehdannut sitä aiemmin näyttää!!)

Joulustressiä vai ei?

Olen hyvin taipuvainen stressaamaan kaikkea. Joulustressi kuuluu bravuureihini; yleensä alan hermoilla jo marraskuun alussa ja hermoilen jouluaattoon asti. Pitäis ostaa lahjat, pitäis siivota joulusiivoukset, pitäis tehdä ruokaa, pitäis olla sitä ylimääräistä rahaakin jostain.. Tänä vuonna mua ei ressaa vielä yhtään, vaikka ollaan jo pian joulukuun puolivälissä. Päätin että joulusiivoukset saa jäädä ihan normaaliin viikkosiivoukseen (kuka niihin kaappeihin menee jouluna kyttäämään?). Lahjat hankitaan kun keritään, ne on ennenki löytyneet kaupasta aatonaattona; miksi IHMEESSÄ niitä ei voisi silloin hakea? Kaupat on muutenkin silloin paljon tyhjempiä, kun kaikki ihmiset on ressanneet jouluostoksensa jo paljon aikaisemmin. Ja lahjoja ostetaan sen verran kun on varaa. Lähimpien ihmisten kanssa on tehty sopimus, ettei lahja-asioilla stressattaisi enää, kaikki tietää että mä olen kotihoidontuella. Ehkä se joulumieli löytyy jostain ihan muualta kuin kiiltävistä kaapeista ja isosta lahjavuoresta? (nojoo, mä oon laiska ja inhoan kaappien raivaamista, en mä oikeasti niitä ole joka jouluksi siivonnukaan). Ruuanlaitto on välttämätön paha, onneksi mun armas aviomies on halukas ja osaava kokki. Ja onneksi melkein kaiken saa nykyään valmiina tai ainakin puolivalmiina. On sitten enemmän aikaa lämpimällä joulumielellä toppuutella lapsia kun ne kiukuttelee ja riitelee kun kaikkia lahjoja ei saakaan avata seitsemältä aamulla. Mä itse pärjäisin vallan mainiosti ilman jouluruokaa, en ole koskaan siitä tykännyt. Mutta on kai ihan kohtuullista tarjoilla sitä muulle perheelle, ne kun siitä tykkää. (*puist*)
Tänä jouluna en aio ahtaa naamaani sataaviittäkymmentä suklaarasiaa. En ole vielä päättäny, sallinko itselleni tavis-suklaata vai pitäydynkö sivistyneesti tummassa tai raakasuklaassa. Mutta en aio ottaa siitäkään ressiä.

Joulu tulee joka tapauksessa, stressas tai ei. Ja se on ihan yhtä nopeasti ohi. Älkäätte käsittäkö kuitenkaan mua väärin, mä kyllä tykkään joulusta. Inhoan vain tätä stressiä joka vyöryy joka puolelta niskaan. Jos kaiken hermoilun sivuuttaa, joulu on vallan ihanaa aikaa. <3 Kaikkein ihaninta on se kun saa kuunnella joululauluja, katsoa lastenohjelmia koko päivän lasten kanssa (jos ne ei riitele) ja käydä aattokävelyllä. Nauttia hyasintin tuoksusta ja poltella kynttilöitä. Seurailla lasten touhuja kun ne kokeilee uusia lahjojaan. Ja odottaa kieli vyön alla välipäivien alennusmyyntejä. :P

Tänään on ollut helppo hengittää. Viime yön nukuin pitkästä aikaa hyvin, en edes tiedä missä vaiheessa olen ottanut piikkimaton pois selkäni alta. Aamulla nautiskelin kirkasvalolampun loisteesta ja kahvikupillisesta ennenkuin lapset heräs. Ajattelin, että taidan olla kyllä aika onnellinen. Ja onnekas. :)

Mistä kaikki lähti?

On joulukuun 21. Olen juuri tullu suihkusta ja muistan kerrankin sivellä talvikuivalle iholleni perusvoidetta. Istun sängyn päällä. Huomaan vasemman rinnan yläosan päällä möykyn. Tunnustelen sitä; ei ole kipeä. Ihmettelen vähän, mainitsen asiasta miehellenikin. Jaa-a, joku maitorauhanen mikälie. Olenhan raskaana, hieman yli puolenvälin, kaikki tissimuutokset on mahdollisia. Kirjoitan tutulle foorumille asiasta ja kysyn, mahtaisko joku tietää mitä tuo voisi olla. Unohdan koko patin ja suuntaan kiinnostukseni juuri postissa tulleeseen Minni Niemelän Imetysoppaaseen. Olen päättänyt tehdä kaikkeni että onnistuisin tämän viimeisen vauvani imetyksessä. Kaikki aiemmat imetysyritykset kun ovat menneet enemmän tai vähemmän päin mäntyä.
Joulu tulee ja menee, patti ei katoa. Foorumilla kehoitetaan ottamaan lääkärin yhteyttä, mutta ehkei se mitään vakavaa olekaan. Menen neuvolaan välipäivinä. Näytän pattia kätilölle, joka on samaa mieltä kuin itsekin olen; varmasti se on maitorauhanen. Sovitaan normaalisti keskiraskauden lääkärineuvola-aika tammikuun 25. päivälle. Neuvolassa kaikki hyvin, sydänäänet kuuluu ja vauva on vilkas.
Loppiaisena, lauantaina, supistelut alkaa pikkuhiljaa päivällä. Kokoajan tuntuu inhottavalta, ja iltaa kohden supistelut vain lisääntyvät. Mun kahdessa aiemmassa raskaudessani supistelut on alkaneet myös liian aikaisin, tosin vasta rv 29-30. Olen maannut vuodelevossa viikkotolkulla, mutta vauvat on syntyneet hyväkuntoisina, vain hieman ennenaikaisina.
Nyt säikähdän; viikkoja on vasta 23+6. Soitan synnäriin ja pyytävät tulemaan näytille.
Paikan päällä minut tutkitaan, kaikki kunnossa, supistelua lukuunottamatta. Saan Bricanylin, supistuksenestopiikin. Se ei juurikaan auta. Jossain vaiheessa mainitsen lääkärille vasemman rinnan patista, lääkäri lupaa laittaa lähetteen rintaultraan maanantaille.
Pääsen osastolle, jonne jään yöksi. Pelottaa, mitä jos vauva syntyykin näin aikaisin?
Yö menee ihan rauhallisesti, saan jopa nukuttua vähän. Koko seuraavan päivän ja illan supistelee, saan Bricanyl-piikkejä, ei juurikaan tehoa. Yöllä nukun huonosti, on ikävä kotiin. Tekee mieli suklaata, mutten saa syödä sitä kun mulla on raskausdiabetes.
Maanantaiaamu koittaa. Joku kertoo mulle, että rintaultraan pääsee iltapäivällä. Pötköttelen sängyllä ja yritän saada aikaa kulumaan. Yhtäkkiä hoitaja tuleekin sanomaan että mennääs sinne ultraan nyt. Istun pyörätuoliin ja niin me mennään. Ultraava lääkäri tutkii ja katsoo; ihan selvä pattihan siellä on, parin sentin kokoinen. Muuta ei näy. Otetaan karkeaneulanäytteet, se tuntuu inhottavalta vaikka sainkin puudutuksen. Toinenkin lääkäri tulee paikalle, siinä ne keskustelevat mun rinnastani. Arvellaan kaikki, että kyseessä on jotain harmitonta.
Pääsen takaisin osastolle. Supisteluja ei enää tunnu. Ei ollenkaan. Saan mennä iltapalan jälkeen ulos huoneestani, käytävälle jaloittelemaan. Kohtu on rauhallinen ja olo on hyvä.
Seuraavana aamuna saan lähteä kotiin. Olen innoissani kun lääkäri lupaa että voin käydä joogassa jos olo sallii. Kopalojen tuloksista soitellaan sitten joskus parin viikon päästä.
Ihanaa, pääsin kotiin. Katson peilistä itseäni, vasen rinta on ihan ruhjotun näköinen, täynnä tummansinisiä mustelmia. Arkakin se on.
Unohdan asian, arki astuu kuvioihin. Mies on juuri jäänyt työttömäksi ja mulla on kotona seuraa. Olen jo ennen joulua jäänyt supisteluiden takia sairaslomalle töistäni, joten olen kotona kokopäiväisesti.
Viikon kuluttua kotiinpääsystä, 17.1., mulle soitetaan sairaalasta. Pyydetään äitiyspolilla käymään, koepalojen tulokset ovat tulleet. Kysyn, onko niissä jotain hämärää, lääkäri vastaa että "juu, tämä vaatii jatkotoimenpiteitä kyllä". Silloin itken ekan kerran. Mitähän tämä nyt on? Eikö tässä ny ollut jo tarpeeksi ihmettelemistä tuon sairaalareissun takia?
Lähdetään sairaalalle, mun olo on kummallinen. Sairaalan parkkipaikalla osoitan miehelleni rakennusta, jossa sijaitsee onkologian osasto. Naurahdan; tuolla mä varmaan saan sitte viettää lopun ikääni. Hehheh. Miestä ei naurata, käskee lopettamaan moiset pelleilyt.
Polilla lääkärinhuoneeseen tulee toinenkin lääkäri, mulle tuntematon. Kyselevät multa vasemmasta rinnastani, haluavat nähdä sen. Se on vieläkin ihan ruhjeilla. Tunnustelevat pattia, kyselevät, onko se kipeä tms. Ei ole kipeä, eikä se haittaa mitenkään. Lääkärit alkavat puhua toimenpiteistä, mä kysyn, "onko se jotain pahanlaatuista?"
"On, se on syöpä", lääkäri vastaa.
"Ei helvetti ole!" pääsee suustani. EI OLE TOTTA!!!! Käännyn katsomaan miestäni, se istuu ihan hiljaa, katsoo ikkunasta ulos ja itkee. Siis mitä tämä nyt on? Ei mulla ole syöpää! Onko?
Kyllä mulla on. Leikkaus tehdään kolmen päivän kuluttua, koko vasen rinta poistetaan, kainalosta tyhjennetään kaikki imusolmukkeet. Tehdään radikaali toimenpide, olenhan mä raskaana. Raskauden jatkumisesta ja vauvan selviämisestä ei uskalleta sanoa mitään muuta kuin se, että leikkaus on täysin turvallinen myös vauvalle. Mun henki on kuulemma tärkein. (kauheeta että joudun näin nuorena kuulemaan tuollaisen lauseen) Ei tiedetä, miten pitkällä syöpä mun kehossa on, onko hormonireseptoreita, onko HER2-proteiinia.. mä en tajua sanaakaan tuosta puheesta, haluan pois. Mulle kerrotaan, miten hyvät ennusteet rintasyövällä nykyään on, lääkärit sanovat että kaikki tulee menemään hyvin. Rauhoitun hieman. Mulle kerrotaan, että jos supistelut alkaa uudestaan, pitää tulla heti osastolle.
Sitten pitää mennä verikokeisiin ja leikkausvalmisteluosastolle käymään. Labrassa kerron näytteenottajalle, että olen juuri saanut tietää sairastavani rintasyöpää. Muuta en muista.
Osastolla yritän keskustella asiasta sairaanhoitajan kanssa, me ollaan liian pienessä ja ahtaassa huoneessa, siellä mun meidän lisäksi myös mun mies sekä opiskelija. Mulle annetaan lappuja allekirjoitettavaksi ja huomaan ettei käsialani ole ollenkaan samannäköistä kuin yleensä. Käsi tärisee vieläkin. Saan esitteitä jotka tungen laukkuuni ja sanon haluavani lähteä kotiin.
Kotimatkalla soitan äitille, siskolle, laitan viestiä läheisimmille ihmisille. Kerron tilanteesta. Mulle soitetaan, viestitetään. Puhun, kerron, juttelen, vaikken jaksa.
Olo on tyhjä. Tuntuu kuin olisin menettänyt kaiken. Olin ihan varma että kuolen tähän.
Kerrotaan lapsille kotona. Tämmöstä tulee tapahtumaan, äiti tulee olemaan huonossa kunnossa. Vauvalla on kaikki hyvin. Keväällä äiti saa lääkettä joka tekee äitin kaljuksi. Poikia naurattaa vähän tuo kalju-osuus. Me selvitään kyllä yhdessä, mutta tarvitaan hurjan paljon toistemme tukea nyt. Esikoiseni piirtää kuvan meidän perheestä. Siinä vauvakin on jo syntynyt ja äidillä on silti tukka päässä.

Kolme päivää kuluu jotenkin. Yritän ajatella muuta. Ostan meille netistä vauvanvaunut. Meillä käy ystäviä kylässä. Välillä naurattaa, tilanne on ihan sikakummallinen, mieli on välillä ihan hervoton. Ei tää voi olla totta. Perkele soikoon.

Torstaiaamu koittaa ja mies lähtee nuorimman pojan kanssa viemään mua sairaalaan. Toimin kuin kone; juttelen hoitajalle, vaihdan vaatteet, menen odotushuoneeseen odottamaan että mut viedään leikkaussaliin. Saan esilääkkeeksi Panadolin, jee. Mies ja poika lähtee kotiin, halataan ja mä itken. Jään yksin muiden leikkausta odottavien kanssa. Mun luokse tulee hoitaja, joka onkin mun opiskeluaikainen ohjaaja yhdeltä työharjoittelujaksolta. Ihanaa, mun olo helpottuu vähän. Tuo henkilö oli paras ohjaaja mitä mulla oli ollut, olen niin hyvilläni siitä että just hän tuli mun luokse. Sanoo että kaikki menee hyvin. Mä nyökkään. Ja itken taas.
Hetken päästä mua tullaan hakemaan, nyt mennään. Kävelen itse leikkaussaliin, jossa mut ottaa vastaan ystävälliset hoitajat. Juttelevat niitänäitä ja mua vähän hävettää kun olen moinen itkupilli. Hoitajat rohkaisee, ei ole hätää. Nukutusaineen mulle antaa naispuolinen anestesialääkäri, joka aksentistaan päätellen lienee ulkomaalainen. Tuo lääkäri on niin hyväntuulinen ja iloinen, kyselee vauvasta, kerron että tyttö on tulossa poikajoukon jatkeeksi. Lääkäri toivottaa mulle kauniita unia. Nukahdan.
Ja herään. Ja nukahdan taas. Jostain horrokseni läpi tajuan missä olen. Vauva potkii, luojan kiitos. Mua väsyttää, ottaa kipeää. Pyydän lääkettä ja saan sitä. Jossain välissä mun sisko istuu vierelläni. Aika kuluu ja mut viedään osastolle. Mies tulee mua katsomaan, mä nukun melkein kokoajan, lääkkeet vaikuttaa kovasti vieläkin. Mua janottaa, mutten saa juoda vielä. Juon salaa ja mua rupeaa oksettamaan. Onneksi ei tarvi oksentaa, sitten hävettäis. Siskokin käy mua katsomassa. Äiti soittaa. Illalla hoitaja tulee hakemaan mua, mennään äitiyspolille kurkkaamaan ultran kautta, mitä tytölle kuuluu. Polilla on ihana, kiltti, tuttu lääkäri. Tehdään ultra, otetaan myös 4D-kuvaa. Vauva on niin suloinen, lääkärikin mainitsee asiasta. Mulla on hyvä mieli. Pääsen takaisin huoneeseeni. Soitan miehelle, jutellaan. Sanon terveiset lapsille ja yritän nukkua. Kivut on välillä kovat, pyydän kipulääkettä. Saan sitä ja yritän saada nukuttua. Nukun tosi huonosti yön, päätäkin alkaa särkeä. Aamulla odotan lääkärinkiertoa, jossa mulle vähän valotetaan tilannetta. Lääkärit tulevat huoneeseen ja kertovat että kasvain oli 2,5cm kokoinen. Vielä ei olla varmoja, mikä oli imusolmukkeiden tilanne, mutta hyvä kun ne ovat nyt pois kainalosta jokatapauksessa. Syöpä on saatu pois, leikkaus onnistui hyvin. Katsotaan leikkaushaavaa; se on siisti. Dreenipussiin ei hirmuisia määriä tipu. Saan 6 viikkoa sairaslomaa. Lääkäreiden poislähdettyä rintahoitaja jää juttelemaan. Saan jumppaohjeita vasemmalle käsivarrelleni sekä pumpulisen rintaproteesin. Hoitaja kertoo mulle, ettei mussa enää ole syöpää, se on nyt poissa. Sytostaattihoidot tulen saamaan siksi, että halutaan varmistaa ettei syöpä enää uusiutuisi. Mieli kohenee hieman eikä pelota enää ihan niin kovaa.
Nousen ja katson ekan kerran peilistä itseäni. Näytän uskomattoman hölmöltä vasemman rintani kohdalta, en halua katsoa enempää. Tämä vaatii totuttelua. Mua naurattaa ajatuskin pumpulitissistä. Tulee mieleen teiniaikaiset pumpulia-rintsikoihin-puheet. Päätän kuitenkin kokeilla, sitten myöhemmin. Saan luvan lähteä kotiin. Jälkitarkastus on kolmen viikon kuluttua, ja ennen sitä on käynti äitiyspolilla. Käsketään ottaa yhteyttä jos tulee jotain.
Lähden kotiin, yhtä ruumiinosaa köyhempänä. Saastunut, sairas vasen rintani painukoot patologin käsittelyyn. Ei voi muuta ajatella kuin että nokka pystyyn, tästä on suunta vain ylöspäin. Periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.

Muistelua ja jälkipuinteja

Aloin taas kerran kelailla asioita taaksepäin. Päivitin tuota oikealla olevaa syöpätieto-juttua ja aloin miettiä päivämääriä. Selailin tuohon aikaan kirjoittamaani nettipäiväkirjaa ja sain taas huomata, että oon unohtanut ison osan kaikesta mitä keväällä-syksyllä 2011 on tapahtunut. Minkälaisia fiiliksiä mulla on ollut hoitojen aikaan, mitä kaikkea muuta on ollut mielessä, ihania muistoja ja ahdistavia muistoja. Miten monta kertaa mä pahoitin mieleni yrittäessäni taistella tuulimyllyjä vastaan, kun en vielä tajunnut sitä, että kaikki ei vain näköjään ole mulle hyväksi. Itsetuntoni ja koko mun minuuteni oli monta kertaa totaalisen lytyssä, ja sytostaattien aiheuttama kuvotusolo, niin fyysinen kuin henkinenkin, vain boostasi tuota kurjuuden tunnetta.

"..kulunut vuosi tuntuu tosi pitkältä ja mustalta, vaikka olenkin huiman onnellinen vauvan syntymästä. Liikaa on tapahtunut. Mä en malta odottaa tulevaa heinäkuuta kun kaikki hoidot on läpikäyty. Siihen asti mua ahdistaa." 

"..olis monia, monia asioita, joista voisin olla vihainen, mutten ole ollut. Oon liian kiltti. Ja se ärsyttää ja kuluttaa mua suunnattomasti." 

Tukanlähdön odotteleminen oli raastavaa. Olin kuullut, että ekan, tai viimeistään tokan hoidon jälkeen hiukset lähtee. Suurimmalla osalla vertaissiskoistani se lähti nopeasti pois. Multa alkoi lähteä kunnolla vasta 2. CEX:n jälkeen, eli toiseksi viimeisen hoidon jälkeen. Leikkautin puolipitkät hiukseni ihan lyhyiksi jo toisen hoidon jälkeen, ja olin ihan varma ettei se enää päässä pysy. Välillä olin ihan varma että sulkasato iski nyt, kun kiskoessani karvoja jäi isompi tuppo käteen. Kannatti varmaan tosi kovasti kiskoa (sytohoitaja oli kehottanut kohtelemaan päänahkaa ja hiuksia hellävaroen...), mä värjäilin niitä ja surutta vetelin suoristusraudan läpi. Stressasin tulevia ristiäisiä, en tod halua pitää hiostavaa (ja naurettavaa) peruukkiani. Vannoin etten sure ainuttakaan hiuskarvaa jos vain saa pitää hiukseni ristiäisten ajan päässä. Ajattelin niin, että jos ovat kerran lähdössä, niin lähtekööt sitten kerralla. Raivostuttavaa.

"..ei se vielä lähtenytkään. Kyllon ärsyttävää, jos on lähteäkseen niin lähtis sitte prkl. Ei tarttis odotella ja stressata. Kun nyt pysyis lauantai-iltaan asti, sais ristiäiset vedettyä omalla tukalla läpi eikä tarttis laittaa peruukkia. Sen jälkeen mulle on ihan sama vaikka olisin koko loppukesän pipo päässä."

 No, se sit lähti sen verran paljolti pois että katsoin aiheelliseksi ajella pääni millisiiliksi. Ja sillä mentiin. Kyllä helpotti. Vaikka ärsytti silti.

 "..eilen oli tukka, tänään katsoin paremmaksi verhota pääni huivilla. Nyt se todellisuus tais ihan oikeasti koittaa, tukkaa lähtee isoina tukkoina. Oikeastaan aika helpottava olo toisaalta, eipä tarvi miettiä koko juttua enää. Nyt voi elää tyyliin "wash&go"."

Mulla oli kokoajan tuli hännän alla. En osannut rentoutua ja nauttia keskenolevasta äitiyslomastani. Sätin itseäni siitä kun en jaksanut tehdä normaaleja asioita. Pakotin itseni joka päivä lenkille joko vauvan kanssa tai ilman. Vaikka olisin voinut hyvällä omallatunnolla lojua vauvan kanssa vaikka koko päivän sohvannurkassa, en osannut. Olin kokoajan valmiudessa johonkin. Ehkä se johtui siitä kun kaikki muukin oli tapahtunut niin hektisellä tahdilla, mun pää ei oikein ollut ehtinyt kaikkeen mukaan.

"..mikä siinä on että tämmöisinä päivinä, kun menoa ei kerrankin ole, en osaa istua nauttimaan rauhallisuudesta? En osaa olla aamuräjähtäneenä, kiirehtimättä mihinkään? Mun pitää olla kokoajan kuin valmiina lähtemään johonkin, laitettuna ja pukeutuneena."

"..mun on niin väsy, oon totaalisen kyllästynyt! Mä haluan nauttia äitiyslomastani, tämä tulee olemaan mun viimeinen. Onko tosiaan niin että tää helpottaa sitte heinäkuussa, kun viimeinen hoito on hoidettu? Vai tarttisinkohan mä vähän jotain shokkiterapiaa?"

Rentoutuminen ja armon antaminen itselleni onnistui oikeastaan vasta vuodenvaihteen aikoihin, kun elämä alkoi muutenkin olla suhteellisen normaalia. Nautin pienistä, tavallisista asioista, kuten siitä että jaksan lähteä lasten kanssa leikkikentälle ja vieläpä jaksan keskittyä siihen. Tai siitä että jaksoin laittaa ruokaa ilman yhtäkään mielessä lausuttua kirosanaa.
Tapaan puhua syöpävuodestani, vuodesta 2011. Se vei mun elämästä kokonaisen vuoden, vaikka hoidot loppuivatkin heinäkuussa. Toipuminen vei oman aikansa. Suren hirmuisesti sitä, että äitiysloma valui mun ohi kuin vettä vain ja V:n ensimmäiset elinkuukaudet ovat mun mielessä suurimmaksi osaksi kuin paksua harmaata sumua. Olemassaolevista muistoista, kuvista ja mun päiväkirjamerkinnöistä päätellen tyttö on kuitenkin ollut tyytyväinen, samaten isommat lapset, ja ollaanhan me aika paljon kaikkea yhdessä tehtykin. Surettaa, kun en jaksanut enkä ehtinyt olla läsnä isompien lasten touhuissa, harrastuksissa.. Monesti pojat pyysi mua mukaan johonkin tekemiseen, mutta usein mun piti sanoa etten jaksa. Ymmärtääköhän ne koskaan, etten kieltäytynyt tylsyyttäni? Mutta, oli meillä tosiaan mukaviakin päiviä, yhteisiä hetkiä, vaikkei mitään suurempaa huvitusta yhdessä tehtykään. Onneksi mun maailman ihanimmat läheiseni ottivat poikia mukaansa reissuille ja kesämökille, kiitos siitä. :)

Näitä olis tosi paljon enkä mitenkään ehdi yhdessä illassa käydä kaikkea läpi. Ehkei ole tarkoitustaan. Voinhan mä lueskella noita uudestaan ja uudestaan ja huomata että jaa noin ja noinkin tuli toimittua ja tehtyä. Oon iloinen että oon säilyttänyt tuon päiväkirjani. Enää ei itketä ihan jokaisella lukukerralla. ;)

Pieniä ilonhetkiä sieltä täältä vielä tähän loppuun. <3

"..mutta hei, mies antoi mun nukkua koko yön, se heräs vauvan kanssa!!! Mä nousin vasta puoli kasin aikaan kun se lähti pojan kanssa kisoihin."

".. nyt ollaan siis hoitojen puoliväli ylitetty!"

 "..V on ihana kun se hymyilee jo niin kovaa!!Koitta a se jo vähän jutellakkin. :) Ihanaa huomata viimeinkin sosiaalisia merkkejä, kun niin kauan aikaa se oli vaan eikä muutaku söi ja nukkui. Niinhän nuo kaikki vauvana on tehneet, mutta V:llä se kesti kauemman aikaa kun syntyi niin paljon etuajassa. Ja koira on typerä, kun lepertelen V:lle, sekin änkee siihen heiluttamaan häntää ja nuolemaan mun naamaa ihan innoissaan!"

".. hoitoja on siis enää yksi jäljellä!!!!! Sen jälkeen on tosin kahden viikon tablettikuuri vielä mutta sitä ei lasketa, eihän??"

 "..me saadaan huomenna kuivausrumpukin!!!  Nyt saan laittaa kaiken pikkupyykin, pyyhkeet ja sisävaipat sinne, oi vitsi miten meidän pyykinpesu ja kuivaus helpottuu p a l j o n!!!"

"..arvakkaa mitä? MÄ TEIN SEN!!! Ei enää sytkyjä, toivottavasti ikinä! 
Lääkäri päätti kuitenkin, että koska mun syövän hormoniperäisyys oli niin kiikunkaakun, toinen näyte sanoi sen olevan positiivinen ja toinen näyte taas negatiivinen, aloitetaan mulla antiestrogeenilääkitys. Viideksi vuodeksi. Mutta, se on vain yksi tabletti päivässä, mä selviän siitä.
Mutta imetyksen joutuu unohtamaan nyt kokonaan. :´(
Mutta silti; hoidot on loppu nyt!"

Asiat etenee

Huhhuh, asioihin saatiin yhtäkkiä vähän vauhtia. Eilen postilaatikkoon kopsahti kirje TYKS:istä, kutsu kirurgian polille rekonstruktion suunnitteluun. Aika on tammikuun loppupuolelle. Hirrrween nopeasti tuo tuli, olin odottanut että se voisi tulla joskus keväällä. Eipä mitään, menen hyvin kiinnostuneena ja innostuneena keskustelemaan kirurgin kanssa. Ja itse leikkaus tulee varmasti olemaan vasta pidemmän ajan kuluttua.

Soitin rintahoitajalle ja tiedustelin, voisiko helmikuulle suunniteltua 2. vuosikontrollia aikaistaa. Hoitaja antoi mulle ajan mammografiaan + ultraan + verikokeisiin jo joulukuulle..!!! Noiden jälkeen on sitten lääkärintapaaminen.

Huhhuh. Mä olin jotenkin tuudittautunut tähän suloiseen tapahtumattomuuteen vielä pariksi kuukaudeksi, ja nyt yhtäkkiä tapahtuukin ja paljon! No, onneksi tässä on kuukausi armonaikaa, ja koulustakin ehtii alkaa joululoma ennen tuota kontrollia. Ja mukavaa on myös se, miten asioita saa järjestettyä ja onkologian puolella ollaan kovin joustavia ja huomaavaisia.
Nähtäväksi jää, pystynkö mä keskittymään koulujuttuihin nyt ollenkaan, nuo tulevat jutut vievät kyllä aikalailla ajatuksilta tilaa. Niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Minä, ainainen jännittäjä, voi mua raukkaa. :D

V on kitissyt tänään koko aamupäivän. Roikkunut mun jaloissa ja tinttaillut. Sillä on kokoajan sormet suussa ja kuola valuu; mahtaako olla tulossa uudet poskihampaat. Muhun iski hirmuinen suklaannälkä. :/ Vuoden alusta saakka olen ollut ilman karkkia ja maitosuklaata, ja ihan mainiosti olen selvinnyt ilman. Ei ole tullut juurikaan mielitekoja noiden suhteen. Nyt minä hyväkäs menin tekemään "päätöksen" siitä, että karkki/suklaalakko saa väistyä ja palata takaisin vasta joulun jälkeen. Oon nautiskellut tobleronea ja paradisia ja pätkiksiäkin ja hip hop. Taas ollaan niin jumissa niin jumissa. Mieli tekee kokoajan jotain makeaa. Kyllä kannatti.
No, ehkä mä annan nyt armon käydä oikeudesta, ja jos meinaa karata mopo käsistä, voin pistää namit jäähylle jo ennen jouluakin (vaikka odotankin marmelaadikarkkeja kuin kuuta nousevaa)

Tänään olis salipäivä, saa nähdä saanko raahattua luuni sinne.

Hyvä päivä

Ulkona paistaa aurinko! <3 Viime päivät on olleet niin harmaita, pimeitä ja sateisia. Tuntuu aivan oudolta kun on näin valoisaa. Nautin täysin siemauksin tästä.
Aamulla pidin kirkasvalolamppuani päällä ja imin siitä itseeni jokaisen valonsäteen mitä vain irti sain. Kun lapset heräilivät, kiipesi tyttäreni V sohvalle tyynyn kanssa ja asettui kirkasvalolaitteen viereen. Siinä hetken hengailtuaan, alkoi halailla isojaveljiä vuorotellen ja ihan selkeästi sai kaiken positiivisen energian tuosta valonlähteestä itseensä. Ja äidin sydän pakahtui taas kerran.

Käytiin aamusella kyläilemässä ystävien luona, sen jälkeen kun oltiin viety isoveli L eskariin. Isot pojat, J, C ja R olivat jo lähteneet koulutielleen.
Kyläpaikassa on V:n ikäinen lapsi sekä pienenpieni vauva. Oli ihanaa kun sai leikkiä toisten leluilla, ihanilla vauvanukeilla, ja seurakin oli mitä mainiointa. Vauveli tarkkaili ympäristöään ja oli niin syötävän suloinen, että taas mun sydän pakahtui. Sainpa pitää tuota pientä ihmettä sylissäkin. <3
Mun ystävä, varsin tärkeä ja rakas, oli ostanut mulle lahjaksi ihanan Missonin Lindexille täksi syksyksi suunnitteleman Roosanauha-rannekkeen. Mulle tuli niin hyvä mieli tästä, ranneke on ihana ja ajatus vielä ihanampi. Ja arvatkaa pakahtuiko sydän. :D

Mieli alkaa muutenkin piristyä. Olen taas ollut enemmän yhteydessä vertaissiskoihini, pienen tauon jälkeen, ja koen sen erittäin hyväksi asiaksi. Keskuteluissa on niin roisia huumoria, kuin vakaviakin pohdintoja, ja päällimmäiseksi mieleen jää valoisa, positiivinen kuva. Harmi kun melkein kaikki asuvat niin kaukana, yhtä ihanaista lukuunottamatta. Olisi kiva tavata kaikkia. Ehkä se joku kerta onnistuu, kunhan aika vähän kuluu ja mäkin voin lähteä kotoa kauemmas ilman kuopusta.

Mulla on ollut aika kovaa päänsärkyä viime aikoina. Välillä se yltyy niin ettei buranakaan meinaa tepsiä (mahdanko ottaa liian pienen annoksen kenties..). Väistämättäkin mieleen tulee kaikenlaista, tosin ne ajatukset onneksi kaikkoaa samantien. Yritän ajatella positiivisesti; särky johtuu todennäköisesti stressistä ja siitä etten ikinä muista laittaa silmälaseja, vaikka tarvisin niitä ihan oikeasti (tollo).

No, kaikki hyvin tässä osoitteessa. Nautitaan vielä parista kotipäivästä, loppuviikko meneekin sitten koulunpenkillä. :)

Jälkimaininkeja ja uutta elämää

Sain tiedon rintasyövästäni 17.1.2011. Olin tuolloin raskaana, viikolla 26, odotin neljättä lastani.
Koko juttu löytyi puolivahingossa; pari päivää ennen joulua 2010, löysin sormenpään kokoisen patin vasemman rintani päältä.
Tuota löytöä seurasi laaja tapahtumaketju leikkauksineen, synnytyksineen, sytostaattihoitoineen, jota olen puinut parin vuoden ajan sekä mielessäni että näppäimistöllä. Meistä tehtiin Kauneus&Terveys-lehteen Selviytyjä-haastattelu ja kuvia otettiin. Kävin läpi solumyrkkyhoidot, joita sain yhteensä 6, sekä tiputuksena suoraan suoneen että tablettimuodossa. Syöpä, jota sairastin, oli aggressiivinen ja kovaa vauhtia leviämässä. Yhdessä kainalon imusolmukkeessa oli etäpesäke, joten aika hyvin oli asiat. Levinneisyystutkimuksiin en olisi edes päässyt, ellen olisi itse marissut asiasta lääkärille. Kaikki levinneisyystutkimukset tehtiin, paitsi pään CT-kuvaus. Levinneisyyttä ei ollut, ja toivon mukaan sitä ei koskaan tulekaan. Koska syöpäni oli osittain hormoneille positiivinen, saan napsia antiestrogeenilääkkeitä muutaman vuoden ajan. Alkuun pelkäsin sivuoireita, mutta niitä ei onneksi ole tullut yhtään. Viiksetkään ei kasva, vielä ainakaan! ;)
Sytostaattien aiheuttamat sivuoireet ovat melkein kaikki jo poissa. Sain viimeisen hoidon heinäkuussa 2011, jolloin hiuksetkin olivat melkein kaikki tippuneet. Ajelin pääni kaljuksi mieheni leikkuukoneella, ja sitten oltiin koko perhe (minä, mies, neljä poikaamme ja tyttövauva) kuulapäitä hetken aikaa. Lempiasusteeni tuohon aikaan oli huivi sekä pipo jossa luki "Bad hair day". Peruukkia en käyttänyt kuin pari kertaa. Inhosin sitä, se kiristi ja päätä alkoi särkeä.
Sytkyistä saamani turvotukset laskivat pikkuhiljaa tämän vuoden alkupuolella, kun aloin taas käydä punttisalilla. Muistioireet paranevat pikkuhiljaa, kun vuosi sitten tähän aikaan käyttäydyin dementoituneen mummon lailla, nyt olen jo takaisin koulunpenkillä sairanahoitajan tutkinto mielessäni. Töihin, psykiatriseen sairaalaan mielenterveyshoitajaksi, mulla ei tällä hetkellä ole mitään kiirettä. Olen tyttäreni kanssa kotona, hoitovapaalla. Koulupäivinä mun ihana äitini käy meillä hoitamassa lapsia, eli hoitopaikkaa ei ole tarvinnut hakea.
Elämä rullaa omalla painollaan. Pelot nostaa välillä päätään ihan kunnolla. Mitä jos tämä uusiutuu ja leviää ympäri kroppaa? Olen tehnyt itselleni aikarajan, tuonne parin vuoden päähän, jolloin diagnoosista tulee viisi vuotta täyteen. Sinne saakka kun saan sinniteltyä terveenä, voin ehkä jo huokaista helpotuksesta. Nyt näyttää hyvältä, mitään viitteitä syövästä ei ole enää löytynyt.
Yritän parhaani mukaan tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan. Ja kun pelot iskevät, käyn ne kuuliaisesti läpi ja annan haihtua pois. Järki kun sanoo, että seuraava päivä on varmasti parempi. Syvien tunteiden seasta voi joskus olla vaikea tuota faktaa ymmärtää, mutta onneksi se kuitenkin aina lopulta onnistuu.
Mua auttaa hirmuisesti asiasta puhuminen. Olen puhunut tästä avoimesti ihan alusta asti, ja jatkan samaa tyyliä. Voi olla, että jotkut ovat jo kyllästyneet mun alituiseen paasaamiseen, mutta en silti aio lopettaa. Jos vaan mitenkään pystyn omalla käytökselläni helpottamaan jonkun toisen, samassa veneessä olevan olotilaa, olen onnellinen. Jos saan raotettua tämän taudin aiheuttamaa synkkää verhoa, olen onnellinen.
Myös musiikki auttaa, paljon. Tietyt biisit, tiettyjen ajanjaksojen aikana kuunnellut, ovat terapiaa mulle. Kun joku tapahtunut juttu alkaa vaivata, kuuntelen sinä aikana lataamaani musiikkia, sen ajan muistot tulee mieleen ja pääsen käsittelemään niitä uudelleen ja uudelleen. Kuten eräs viisas nainen mulle aikanaan sanoi; ikävien muistojen ei kuulukaan kadota, vaan niiden kanssa pitää oppia elämään. Kuten Cold case-televisiosarjassa, vanhat jutut kaivetaan esiin, käsitellään ja työnnetään aina vain vähän syvemmälle arkistojen uumeniin. Tätä muistutan itselleni aina kun tarve tulee.

Nyt mulla on ollut paha mieli. Eräs nuori nainen on tullut tiensä päähän tämän kurjan ja katalan sairauden väsyttämänä. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla, ei kipuja enää. Suru on silti suuri naisen perheen puolesta. En voi käsittää, miksi tämmöistä pitää tapahtua. Miksi joillakin on niin paljon huonompi onni?
Mieli on haikea. Mietin kaikkia sairastuneita, niitä jotka juuri käyvät läpi leikkausta, rankkoja hoitoja, odottelevat tutkimustuloksiaan.. Nuorempia ja aina vain nuorempia sairastuneita. Suurimmalla osalla on ennuste ihan huippuhyvä, onneksi. Silti, miten tämä kaikki vaikuttaa meidän kaikkien elämään? Koko homma menee uusiksi, tulee pakollinen pysähtyminen, halusi tai ei. Onneksi vertaistuki on mitä parhainta.
Itse olen saanut niin kullanarvoisia ystäviä tänä aikana kun olen tätä asiaa läpikäynyt. Vertaistukea, sekä muita ihania ihmisiä elämääni. Paremmin ei voisi asiat olla. Mulla on todella vahva tukiverkosto ympärilläni, rakkaita ihmisiä jotka on auttaneet meillä niin paljon. Mun mies, joka on vahva kuin kallio.<3

Nyt odottelen kutsua TYKS:iin, jossa mun kehosta muokataan taas kokonainen. Ennen sitä, helmikuulla, käyn kuitenkin 2. vuositarkastuksessa, jossa katsotaan että kaikki on hyvin.
Elämä rullaa. Kouluun mennään taas ensi viikolla. Nyt onkin ollut rentoa aikaa, kun osa luokasta on ollut työharjoittelussa, jonka minä olen jo aiemmin suorittanu. Kotonaolo on saanut kyllä kieltämättä kaikki asiat taas pyörimään mielessä, mukavat ja ikävätkin. Ihan kiva mennä taas kouluun, saa muuta ajateltavaa.

On isänpäivä. Mies ja lapset lähtivät paappaa moikkaamaan ja mä sain jäädä yksikseni kotiin. Koira laiskottelee ja venyttelee tuossa matolla ja mä syön suklaata. Mikä ihana rauha. :)