Happy New Year, Happy New Year !!!

Korvatulehdushan tuolla tytöllä sitten oli. Saatiin ab-kuuri ja nyt alkaa selvästi jo helpottaa. Mun nieluviljelyn tulos oli negatiivinen, ja on tämä mun olotilankin jo ihan hyvä.

Sokurilakon 5. päivä melkein takana, ja voisin kuvitella selvinneeni tähän asti aika hyvin? Päätä on särkenyt parin ekan päivän ajan (tosin en ole varma johtuiko särky siitä megalomaanisesta räkäisyydestä) ja huimaskin lievästi. Vieroitusoireet vois kyllä hyvinki olla mahdollisia, tuli tuossa joulun päivinä vedettyä suklaarasia jos toinenkin, ja kolmas. Ja neljäs jne. :/ Ei siis ihme jos tuntuu jossain. Muuten menee hyvin, vielä ei ainakaan ole suurempaa ikävää namuja kohtaan.
Ollaan miehen kanssa hurahdettu tehosekoittimen käyttöön; tehdään urakalla erilaisia smoothieita, joista ehdoton suosikki on tällä hetkellä juoma, jossa on
-pakastemansikoita
-mangokuutioita
-banaani
-rahkapurkillinen
-appelsiinituoremehua
On ihan tajuttoman hyvää ja raikasta!

Tänään olin pitkästä aikaa salilla. Kyllä huomas että on ollut ihan kunnolla kipeänä. Kyykyssä meinas sydän tulla kurkusta ylös ja happi loppua. Istuskelin siinä hetken penkillä ja jatkoin sitten, tuntui jo paremmalta. Mutta voimat on kadonneet.
Oon huomannut, että sen jälkeen kun aloin kyykätä syvemmin, oon saanut vähentää painoja todella reippaasti. Se nyt on luonnollista, mutta kun tuntuu etten jaksa entisillä painoilla edes prässissä. Ihan kuin mun jalkojen voimat olis kadonneet kokonaan. Enpä tiedä, teenkö nuo liikkeet jotenkin väärin. Ja toisaalta, kumpiko on tärkeämpää, se että tekee isoilla maksimipainoilla lyhyttä sarjaa vai pienemmillä painoilla enemmän toistoja? Tämä on mulle vähän hämärän peitossa, kun oon saanut kahdenlaista neuvoa asiaan. Toki haluan voimaa, mutta haluaisin myös että jalkojen lihakset kasvaisi. Etu- ja takareisi- sekä lähentäjä- että loitontajalaitteissa saan tehtyä sarjat paljon isommilla painoilla suhteessa prässiin ja kyykkyyn. Pitäisi ehkä saada apua tuohon tekniikkaan?

Upouudet housut ja popot testissä.

Kovin on laihanlaiset kintut, lisää töitä tarvis tehdä.

Ostoksilla käytiin myös paikallisessa lisäravinnekaupassa. :)

Nyt onkin uudenvuodenaatto ja meillä täällä naapurustossa paukutellaan jo koko lailla. Koira-parka on peloissaan, ei yhtään tykkää tuosta metelistä. Yleensä se ei suostu edes iltapissalle tämmöisenä iltana. :( Onneksi se kuitenkin seuraavana päivänä on taas oma itsensä, eli tuskin tuosta nyt ihan kamalaa vahinkoa sessuparan sielulle on. Tylsää silti.
Äsken syötiin itsetehtyjä hampurilaisia, mies paistoi pihvit ja voi elämä kun oli hyvää. Nyt on maha täynnä. Isot pojat on isovanhempiensa luona uuttavuotta vastaanottamassa ja me ollaan pienten kanssa kotona. Mä istun läppärin kanssa sohvannurkassa ja mies räplää kännykkää lattialla. Poika katsoo Netflixistä leffaa ja tyttö rakentaa palikoilla. Varsinainen perheidyllin perikuva laatuajasta! :D No, kohta lähdetään pihalle, jos tuo koira nyt suostuu mihinkään tulemaan.

Perjantaina on yksi lääkärinkontrolli keskussairaalassa ja ensi viikon keskiviikkona sit vuosikontrollin eka osuus. Argh. Ei sitte yhtään huvittais mennä, hermostuttaa ja pelottaa taas. Aina sama juttu, mä en vain osaa olla stressaamatta tätä. :(
Mutta nyt ei ole sen aika vielä. Yritän rentoutua tänään.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!!

Sokerit pois! Taas!

Pari kuukautta sitten kerroin lopettavani itselleni asettamani sokerilakkohaasteen, ääripäissä eläminen kun ei tee hyvää mulle mitenkään. No, nyt on taas jälleen kerran tullut todistettua sekin, ettei se keskitiekään näytä mulle sopivan, ainakaan mitä sokeriherkkuihin tulee. Taas karkasi lapasesta oikein kunnolla. Mä en kertakaikkiaan osaa syödä sivistyneesti mitään sokeripitoista missä lukee "herkku"; aina on pakko vetää siihen tappiin asti kun tulee huono olo ja v*tutus ja morkkis. Se huono olo on kaikkein pahin. Ja se tieto, että mun oikeasti pitäis jättää hyvin minimiin kaikki sokerimässyt, mulle on siitä lääkäri sanonut ja rintahoitaja sanonut. Koska mä oikein opin?
Eli ääripää tai ei, nyt on pakko taas tarttua toimeen. Asetin itselleni facebookissa uuden sokerittomuushaasteen. :D
Julkisen paineen alla on parempi toimia, ja nyt mun on ainakin pakko tehdä niinku olen uhonnut. :) Tervetuloa virkeämpi ja energisempi elämä! (sitäpaitsi puntari näyttää joulun jäljiltä 4kg enemmän!!!!!)

(kuva lainattu täältä)

Flunssa senkun jatkuu mulla ja tyttärellä. Soitin äsken terveysasemalle ja saatiin kuin saatiinkin aika lääkärille. Mun kurkku ei ole aikoihin ollut näin kauaa näin kovaa kipeä ja yleisvointikin on ihan pohjalukemissa, pientä lämpöilyä on kestänyt jo monta päivää. Tyttärellä ei ole kuumetta, mutta tuo yskiminen ja limaisuus on ihan kamalaa. Raukka pieni yskii ja krohisee kaiket ajat, varsinkin öisin, ja lopulta sitten yökkää kun on yskinyt niin kovaa ensin. Pakkohan tässä on näytille päästä. Jos mitään ei sitten olekaan, niin ainakin ollaan käyty tarkistuttamassa. On kestäny niin kauan jo tämmönen.

Nyt pitää mennä herättelemään tyttöstä niin ehditään ajoissa lääkärille.

Räkäinen joulu, rauhallinen mieli

Sain sitten kunnon flunssan juuri jouluksi. Meillä kun on koko porukka räkistellyt pitkin joulukuuta, ja nyt sitten sairastuttiin minä ja kuopus. Kuopuksella nyt on jo helpottanut, mutta mulla ei valoa näy. Kuumetta, kurkku ihan tajuttoman kipeä, yskää ja niin kovaa nuhaa etten ole varmaan 20 vuoteen niistänyt näin paljon.
Ulkona on kaikkea muuta kuin kaunista ja valkeaa; vettä on tullut koko joulun kuin saavista kaatamalla ja rapa roiskuu. 
Silti, kaikesta huolimatta, tämä on ensimmäinen joulu vuosikausiin, kun mulla on täysin stressitön ja rentoutunut mieli. Ehkä se johtuu siitä, kun on vain hyväksynyt kaikki epäkohdat sellaisenaan ja niin ettei niille kerta kaikkiaan mahda mitään, joten turha murehtia? Oli miten oli, joulu on ollut mukava. Lapsetkin oli niin iloisia lahjoistaan, vaikkei me mitään ihmeitä pystyttykään tänä jouluna tarjoamaan.
Nyt mä oon ihan yksin kotona, vain koira seuranani. Mies ja kaksi nuorinta lähti anoppilaan ja isommat pojat on toisilla vanhemmillaan joulunvietossa, lähtivät jo eilen illalla. Mä poden täällä kotona, juon rooibos-teetä ja kuuntelen musiikkia. Ah ihana rauha. <3

Ähkykään ei ole vaivannut. Jouluruoka nyt sinänsä ei ole mua koskaan hetkauttanut suuntaan tai toiseen, mutta kaikki muut herkut on yleensä vieneet mukanaan. Suklaata olen kyllä vetänyt ihan kiitettävästi, mutta mikään muu ei juurikaan ole edes maistunut. Tästä on hyvä jatkaa pyhien jälkeen. Toivottavasti paranen pian, hinku salille on jo kova. Itselleni joululahjaksi ostetut ihanat Lonsdalen nyrkkeilytossut vain lisäävät innostusta. :))

Taidanpa vetää levyksi sohvalle ja ruveta nukkumaan kun kerrankin on hiljaista.
Hyvää Joulun aikaa kaikille! :) <3

Jouluhiki ja sen välttäminen

Joulu tulee, sille ei voi mitään. Se tulee joka ikinen vuosi, vaikka miten stressais. Mulla on hirvee joulustressi taas, se alkoi jo kuun alussa, aina sama juttu. Mä tiedostan sen, mistä se johtuu, oon selitellyt kireää mielialaani miehellekin tuolla havainnolla. Yritän kaikkeni, jotta oppisin olemaan välittämättä tästä tietystä ilmiöstä, ja ehkä oon päässyt nyt jopa yhden askelen eteenpäin pyrkimyksessäni. Tänä jouluna meillä ei mennä minkään kaavan mukaan, mikä vähänkin tökkii. Me tehdän asiat juuri niinku halutaan ja ainoa asiaankuuluva rituaali saa tulla olemaan telkkarista tuleva Lumiukko ja Aku Ankan jouluparaati. En tarkoita sitä, etteikö meillä joulua juhlittaisi, tottakai juhlitaan, mutta mitään väkinäistä ei tehdä, jossei siis huvita. Uusperhe kun ollaan, meiltä lähtee isommat lapset toisaalle jossain vaiheessa joulua, eikä olla suunniteltu mitään senkään mukaan. Lahjavarasto alkaa olla siinä mallissa kuin se vain voi tässä tilanteessa olla. Tein pari löytöä nettikirpparilta jotka pääsee myös pakettiin, oon huisin tyytyväinen. :) Ensi jouluna ei enää kituuteta kotihoidontuella ja muutenkin taloudellinen tilanne on varmaan paljon paremmalla tolalla, silloin ei toivon mukaan tarvi näin kituuttaa. Mutta näköjään pienelläkin budjetilla voi selvitä, se on vain järjestelykysymys.Mua on hirmusti ärsyttänyt tämä joulun kulutusjuhlamaisuus ja ennen kaikkea ihmisten hössötys. Lahjojen rahallinen arvo sekä niiden mahdollisimman suuri määrä tuntuu olevan ihmisille se tärkein asia. Samaten se, että kynsin hampain pidetään kiinni tietynlaisesta kaavasta jonka mukaan on PAKKO mennä? No ei oo.

Olipa ihanaa eilen kun päästiin ulos syömään ja vähän asioita hoitelemaan. Käytiin Rossossa ja mä söin tapani mukaan (ai mitenniin kaavoihin kangistunut?) pannupizzan, hyvin uppos koko annos eikä edes tiukkaa tehnyt *tähän taas se punasteluhymiö*. No hyvää oli ja hyvä mieli jäi.
Täällä kotona oli mennyt kaikki hyvin ja lapsilla oli kuulemma ollut hauskaa. Ostettiin siskolle suklaarasia kiitokseksi. :) Oli kivaa pitkästä aikaa laittautua ja pukeutua vähän nätimmin, vaikkei mihinkään gaalaan oltukaan menossa.

Tänään on siivouspäivä; laitetaan koti viimein joulukuntoon kuusta myöten. Illemmalla mun pitää vielä tarttua siihen Maailman Rasittavimpaan Koulutyöhön, jota ollaan tässä veivattu jo viikkotolkulla, toivottavasti saatais se nyt siihen malliin ettei sitä tarttis enää miettiä. Ollaan kyllä mun mielestä nyt jo aika hyvin kartalla tuosta aiheesta, joten kaipa siitä hyvä tulee.  Hatunnosto työparilleni, joka on juuri saanut pienen vauvan ja silti hän jaksaa pakertaa tämän työn parissa. <3

Reipasta sunnuntaita kaikille muillekin!

Lauantain ajatuksia

Tänään me päästään piiiitkästä aikaa miehen kanssa ihan kaksistaan kaupungille. Mennään syömään johonkin, ja mä en aio suoda ajatustakaan millekään kevyen linjan ruokavaliolle (aivan ku mä olisin viikonloppuisin muutenkaan kevyttä linjaa jotenkin miettinyt *tähän se punasteleva hymiö*).
Oli alunperin tarkoitus, että meidän pienimmät menis yökylään mun siskon luo, mutta kun ovat molemmat niin räkäisiä ja siskon poikakin on kuumeessa, niin päätettiin siirtää yökyläilyä tammikuulle ja sisko lupautui tänne täksi iltapäiväksi noin muuten. Kivaa kun päästään! :)

Ensiksi pitäis jaksaa puntille kuitenkin. Oon nyt paljon miettinyt tuota punttisalilla käyntiä, ja välillä se ei huvita sit yhtään. Välillä taas huvittaa, mutta se suurin kipinä on sammumassa. Ensin olin niin innoissani kasvattamassa lihaksia ja treenasin kovaa. Tuloksia tuli hitaasti, mutta tuli kuitenkin. Loppusyksyn aikana olen saanut yhä enemmän kipuja sinne tänne ja kova treenaaminen ei tunnu hyvältä enää. Selkä on jumissa, jalkoja särkee, niskaa särkee. Motivaatio ruokavalioon hiipuu myös.
No, ajattelin kokeilla nyt tehdä sellaisen ohjelman mukaan, joka mulle on joskus kauan sitten tehty; ihan perus punttiohjelma ja vähän kevyempi kuin se mitä olen nyt tehnyt. Ohjelma on myös yksijakoinen. Jos tekis hetken vähän kevyemmin, niin ehkä se innostus taas nousis?

Stressiä on ollut paljon taas. Viime viikolla oli kaksi tenttiä, joista jälkimmäinen oli tosi vaikea. Olin ihan hermona koko alkuviikon ja tuntuu siltä etten vieläkään saa rentouduttua vaikka tentit on ohi enkä mä voi asioille enää mitään, pitää vain odottaa ja toivoa parasta meni miten meni.
Joulunaika, tai oikeastaan taloudellinen tilanne vaivaa myös. Kotihoidontuki ja joulu ei ole mikään kovin ihana yhdistelmä, tiukkaa on. Eikä tuotakaan kannata ressata, tiedän kyllä, mutten voi sille mitään.
Syöpäkontrolli lähenee kokoajan, ja KÄÄK miten mua jännittää kokoajan enemmän. Edelleenkään en suostu uskomaan että sieltä mitään löytyisi, mutta silti.
Oon parin muunkin asian takia hieman suruissani, tai ehkä enemmänkin allapäin. Ja niistäkin asioista tiedän, ettei ne suremalla muutu, mutta mutta... :/

Eli on äärimmäisen ihanaa päästä vähän tuulettumaan tänään!!

Kremppoja siellä ja kremppoja täällä

Aika kuluu kovaa vauhtia ja vuosikontrolli lähenee. Soittelin jo rintahoitajalle viime viikolla ja kysyin pitääkö mun itse varata aika vai tuleeko se postissa. Postissa kuulemma tulee ja tammikuulle varataan aika. :) Hyi kamala kun mua jo jännittää. Teen jatkuvasti huomioita kaikenmaailman pateista ja kivuista ja kyllä tuo jo on pariin uneenkin tullut. Yök. Olis nyt nopeasti ohi.

Mun yläselkä alkaa olla taas paremmassa kunnossa. Huomasin tuossa, että ollessani koneella kotona, istun aina samassa sohvannurkassa, nojaten vasempaan kyynärpäähäni ja näinollen olen samanlaisessa lysy-asennossa vaikka miten paljon. Varmasti vaikuttaa tuohon kipuun, se kun on kokoajan ollut vasemmalla puolella. Nyt oon tietoisesti pysynyt poissa kyseisestä sohvannurkasta, ehkäp silläkin on ollut vaikutusta siihen että tuntuu paremmalta. Relaksantit jätin pois jo aiemmin ja hyvin on pärjännyt ilman.
No, kun yläselkä on parempi niin tietysti alaselkä aloittaa oman shownsa. ;( Aamusta asti on kipuillut se sama ärsyttävä kohta, joka kipuili koko viime vuoden (kun kuvittelin että se johtuu luiden haurastumista muttei sitten johtunutkaan vaan olikin mitälie lihasperäistä). Muutaman kirosanan päästin kun ajattelin että taas jää salillakäymiset tältä viikolta, mutta sitten päätin kuitenkin lähteä ja tehdä kevyemmän treenin. Ja hyvä että lähdinkin, sain tehtyä rinnan, olkapäät ja vatsan ja mulla oli jopa voimiakin jäljellä! Ihan täysillä painoilla en uskaltanut edes yrittää, mutta tarpeeksi raskaasti kuitenkin. Selän jätin suosiolla pois laskuista ja jätän varmaan vielä pari kertaa. Jotain kevyttä varmaan voi tehdä ettei ihan surkastu.
 
Koulu aiheuttaa sitä tavallista stressiä, samaa, kuin mitä se on koko syksyn aiheuttanut. Tuo yksi kurssi, joka on kestänyt koko syksyn, on jotenkin niin vaikea enkä mä ole ollenkaan kartalla koko aiheesta. Tai no ehkä mä ihan vähän osaan jo hahmottaa, mistä siinä on kyse, mutta kun tentti on viikon päästä, niin olis ehkä hyvä tietää jo vähän enemmänkin. Tuntuu että moisen takia menee koko motivaatio alas.
Mutta sentään jotain positiivistakin. Sain ihan kuin vahingossa tietää että meidän piti jo varata seuraavat työharjoittelupaikat, ensi kevääksi siis. Kuten aina, olin ihan pihalla tuosta varaussysteemistäkin (meidän pitää siis itse nykyään järkätä paikkamme semmoisella nettivarausohjelmalla). Soitin sitten koululle ja pyysin apua henkilöltä joka noita juttuja järkkäilee, ja hän sitten opetti mulle miten homma toimii. Ja PLIM! Mulla on harjoittelupaikat varattuna eikä asiaa tarvi sen enempää jännittää! :)

Viime yönä tuli nukuttua ihan surkeasti. Kuopus ja ekaluokkalainen oli molemmat jostain syystä tosi levottomia koko yön. Kuopus heräili ja kitisi tämän tästäkin (mahtaakohan tulla kipeäksi, on ollut koko päivän ja illan jotenkin nuhruinen) ja ekaluokkalainen kömpi kolmen aikaan meidän sänkyyn peittonsa ja tyynynsä kanssa. No, arvata saattaa ettei sen jälkeen kukaan nukkunut kovin hyvin; poika kun on jo aika iso ja sänky on ihan tavallinen parisänky.
Aamulla oli sitten lievästi sanottuna takkuinen olo ja kouluunkin piti lähteä. Komeilla silmäpusseilla varustettuna ja alati haukottelevana sain sitten lähdettyä kotoa. Onneksi oli vain parin tunnin mittainen päivä.

Reipas koululainen

What doesn't kill You makes You stronger

Noin se sitte sanoi mun yläselkä sopimuksen irti naks vaan. Kävin perjantaina lääkärissä narisemassa kun lapaluiden välistä, oikeanpuoleisen epäkkään ja niskan kohdilta on niin ***** kipeä ja kipu säteilee päähän asti. No sain kunnon tropit; lihasrelaksantteja ja kipulääkkeitä sekä käskyn ottaa kaikkea kolmesti päivässä muutaman päivän ajan. Sain myös kipupiikin jo paikan päällä. Niin ja treenauskieltoa noin viikon ajaksi.
Kotiin päästyäni otin relaksantin ja nukahdin. Illalla heräsin ihan takussa ja päätin että vastedes otan moiset napit vasta yöksi, sen verran kovaa se väsytti. Tulehduskipulääkettä oon ottanut kiltisti niinku lääkäri käski ja ehkäpä tuo kipu alkais jo hellittää.

Salille en ole nyt siis päässy taas koko viikkoon. Oon käynyt kävelylenkillä ja tänään kyykkäilin tässä kotona ja tein vatsoja. Auttoi muuten kummasti päänsärkyyn, joka vaivas mua heti aamusta asti. :)
Päätin nyt myös alkaa käydä joogassa uudelleen. Meidän salilla kun tuota joogaa on maanantaisin. Se on aina tehnyt hyvää, kunhan vain pääsisin säännöllisesti paikalle. Oon nyt niin kauan vetänyt pelkästään kovaa punttitreeniä, että alan olla aika romuna joka puolelta. Lihashuolto on nyt paikallaan ja joogahan on just maailman ihaninta. <3

Koulu on lähtenyt käyntiin nitkahdellen. Mulla meinaa motivaatio olla edelleen pakkasella ja mun pitää oikein potkaista itseäni joka päivä, että tajuan miten tärkeää tuo opiskelu mulle oikeasti on. Sain jopa myönteisen ennakkopäätöksen aikuisopintotuestakin, joten mun ei ehkä sittenkään tarvii käydä töissä opiskelujen aikaan. Nyt pitää vain laittaa se varsinainen hakemus vetämään että se ehtii tulla ennenku mun kotihoidontuki loppuu maaliskuussa.

Oon huomannut olossani noin muuten ihan positiivista muutosta. Kun aloitin nuo d-vitamiinilisät, on jaksaminen kasvanut huomattavasti ja mielialakin on korkeammalla. Ollaan ulkoiltu lasten kanssa aika paljon, ja välillä on ollut ihan upea ilmakin. Ihanaa kun on pakkasta ja vähän luntakin tullut. Toivottavasti pysyy.

Eilen illalla eksyin selailemaan yhden nettikaupan sivuja. Samaisesta kaupasta tilailin kuopuksen odotusaikana imetysliivejä ja raskaustukivyön ynnä kestovaippoja sun muuta ihanaa. Kun avasin imetysaiheisen sivun, meinasin ruveta itkemään. Muistin ihan selvästi sen tunteen kun niitä sivuja aikoinaan, ennen tietoa mistään syövästä, selailin ja haaveilin tulevasta vauva-ajasta imetyksineen. Sitten samantien muistin tunteen heti sen jälkeen, kun olin saanut tietää että tulen menettämään toisen rintani sekä mahdollisesti myös henkeni ja vauvan hengen. Kun mua pelotti niin kovaa etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Ja sitten muistin sen tunteen, kun oli varmistunut että tyttö saa olla mahassa niin kauan että on valmis syntymään ja että kaikki tulee menemään kaikesta huolimatta tosi hyvin. Muistan sen ilon, mutta muistan myös haikeuden siitä, kun vauva-ajasta ei tulisikaan sellainen kuin olin toivonut. Tytön ensimmäiset neljä kuukautta mä olin kokolailla sumussa. Mutta, kaiken päälle mieleeni tuli kuitenkin se turvallinen tunne, kun hoitojen loputtua tajusin että tässähän me molemmat hengissä ollaan. Tyttö sai tissin sijaan korviketta pullosta ja kasvoi oikein hienoksi neitoseksi. Mulla vaihtui imetysliivit proteesiliiveihin, mutta sainpa pitää henkeni.

Tuollaiset tunnemyrksyt kuuluu vieläkin välillä mun elämään. Ne saattaa tulla ihan puskista, aivan yllättäen, eikä tarvitse kuin pienenpienen kimmokkeen jostain asiasta, joka vähääkään muistuttaa noista ajoista. Onneksi niitä myrskyjä tulee nykyään aina vain vähemmän. Ja onneksi mulla on paljon tallennettuja muistoja noista ajoista, niin saan aina niitä katsella ja muistella sitä, että meillä oli kuitenkin ihan hyvät ensimmäiset yhteiset kuukaudet. :)

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Pitkän viikon jälkeen

Taas on viikko kulunut melkein loppuun. Työharjoittelu loppui eilen, läpi mentiin oikein mainioin arvioinnein! Mä tykkäsin niin olla tuolla, viihdyin tosi hyvin ja opin paljon uutta ja vanhoihin oppeihin löysin uusia näkökantoja. Työkaverit tuossa paikassa oli kultaisia ja kyllä mun pitää sanoa että mun tulee ikävä. :) Tuntuu oudolta kun nyt en sit enää maanantaina menekään sinne.
No, en mä silti valita; mulla on viikko "lomaa" nyt kun koulusta on itsenäisen opiskelun viikko. Saatiin luokkakaverin kanssa tehtyä yksi seminaaritehtäväkin valmiiksi (lienen narissut siitä täälläkin jo aiemmin), ja nyt saa oikeesti vaan olla. :) Tai no, miten sen nyt ottaa tässä apinalaumassa. :D

Toissailtana aloin taas fiilistellä syöpäjuttuja ja ikäänkuin havahduin taas kerran; mähän oon oikeasti ollut kohta jo kolme vuotta ilman syöpää!! Se on jo aika hyvä saavutus. Ja kuten aiemminkin näitä miettiessä, itku siinä tuli taas ja samalla syöksähti mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset tunnelmat. Siinä sitten mies mua lohdutteli kuten aina.
Jännä juttu, miten mä välillä saatan olla viikonkin ajattelematta koko asiaa sen kummemmin, pitkiä aikoja ilman että asia itkettää lainkaan. Ja sit yhtäkkiä parku tulee. No, tuli ja meni taas.

Pääsin viimein parturiin asti. :) Mun tukan lähtö vaikuttaa kuulemma ihan normaalilta ajoittaiselta karvanajolta, tuskin on siis mitään lääkityksestä johtuvaa. Tukka leikattiin ihanaan malliin, samanlainen mulla on ollut monet kerrat aiemminkin mutta ei nyt sit pitkään aikaan taas. Tykkään eniten siitä ku niskahiukset on lyhyet. :)

Eilen kävin hyvän ystäväni kanssa salilla, tällä kertaa vierailin ihan toisessa paikassa kuin missä käyn normaalisti. Kyseisessä paikassa ystäväni käy säännöllisesti. Myös oma mieheni treenaa tuolla ja olikin käynyt tekemässä oman punttinsa jo aiemmin iltapäivällä, kun me mentiin sit illalla. Puitteet on kyllä ihan erilaiset kuin "omalla" salillani, mutta silti oli ihan mukava käydä uudessa paikassa. Kerran olen aiemminkin käynyt tuolla. :)
Meillä oli kovasti hauskaa, eikä treeniä voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vakavamieliseksi. Tiedättekö fiiliksen perjantai-iltana, kun koko pitkä viikko on takana ja väsyttää, kaikki mahdolliset typerät asiat naurattaa? :D No, saatiin me ahkeroituakin. Oli kivaa tehdä liikkeitä kun oli joku vierellä potkimassa ja tsemppaamassa. Samaten se, kun esim ranskalaisessa punnerruksessa meinas viimeiset toistot vähän tihkaista, sain kummasti uutta puhtia kun kaveri seisoi vieressä valmiina auttamaan tangon nostossa.  Sain tosi hyvin tuntumaa ja poltetta lihaksiin, ja nyt onkin vähän arkuutta siellätäällä. Ja mieli hyvä. :)

Asiaa aiheesta ja sen vierestä. Enimmäkseen vierestä.

Taas on viikko vierähtänyt ja tuntuu kuin ei olis ehtiny kunnolla edes hengähtää. Mä oon niin väsynyt kokoajan kun nukun huonosti (=liian vähän, en tajua mennä ajoissa nukkumaan ja aamulla herätys puoli kuudelta). Salillekaan en ole päässyt kuin kerran tällä viikolla; eilen olis ollut salipäivä mutta jätin sen väliin kun lapsia piti kuskata koko ilta ja tänään oon ollut töiden jälkeen tuntikausia tekemässä tehtävää koululla.
Toisaalta mun niska ja yläselkä on ihan jumissakin, joten tauko on varmasti tehnyt fyysisesti ihan hyvää. Mieli on silti malttamaton. Huomennakaan en ehdi kun tehtävän teko jatkuu ja lauantaina onkin sitten toisiksi nuorimman 7v-synttärit. No ehkä sunnuntaina onnistaa. Varmaan mä oon siihen mennessä jo ihan surkastunut. >:(

Motivaatio treenaamiseen on kyllä kasvanut viime aikoina. Kunhan tämä loppuviikko on ohi, työnteko jatkuu siitä mihin se jäi. Ensi viikolla pääsen teippauttamaan kauan kipuilleen ranteeni. Kinesioteipit on aiemmin auttaneet koviin selkäkipuihinikin ja odotan kyllä innolla sitä, minkälainen vaikutus teipeillä on ranteessa. :)

Nojoo. Eilen innostuin värjäämään hiukseni, ihan kotivärillä vain. Keräilin päällisimmät hiukseni pinneillä yhteen ja levitin värin kauttaaltaan muualle hiuksiin ja tadaa mulla on luonnolliset ja ilmaiset vaaleat raidat päässä ja tukka on tummempi. Olipas kätevää. Muuten hyvä, mutta kuten kotivärien kanssa yleensä käy (ainakin mun kohdalla), väri ei ole ihan sellainen kuin piti vaan tietenkin tummempi. Ehkä tähän tottuu ajan kanssa, ja edelleenkin olen varaamassa aikaa sinne hiustenleikkuuseen josta jo viime viikolla uhosin (oon aika tehokas kuten huomaatte!).
Jotkut sanovat että hiustenlähtö voi johtua kovasta treenaamisesta ja liian vähäisestä rasvojen saannista. Mun onkin pitänyt käydä ostamassa lisää omega3-tabletteja ja kaipa mä muutenkin oon viime aikoina syönyt vähän huonosti hyvien rasvojen kannalta ajateltuna. Yksi kehoitti mittauttamaan kilpirauhasarvot; liikatoiminta kuulemma saattaa aiheuttaa hiusten irtoamista. Meillä on tuota kyseistä sairautta ihan lähimmässä suvussa ja rasite on siis aika suuri. Ihan hirveesti ei kiinnostaisi enää mitään uutta lääkitystä tai sairautta tähän sumaan hankkia, toisaalta.
Joku sitten tosiaan meinaa, että Tamofen aiheuttaa tuota sulkasatoa ja joku muu sanoo että hiusten kuuluukin välillä lähteä ja vaihtua. Mikä tässä onkin sitten probleemana, mun on joka tapauksessa paras käydä parturissa. Ja oma parturihan senkin sitten osaa arvioida, jos kyseessä on jokin epänormaali karvanlähtö.

Eilen kaupassa käydessäni silmäni osui aarteisiin; Citymarkettiin oli joulusuklaiden hyllyyn tullut uusia stevia-suklaita. :P Syyskuussa ostin laivalta näitä Cavalier-merkkisiä steviasuklaita, mutta nämä cittarin versiot on ihan uutta mulle. Levyjen lisäksi sieltä löytyi patukoita mutta ne jätin ostamatta. Nämä on nyt kuitenkin testattu ja hyviksi havaittu. Suosittelen lämpimästi! Sokeria näissä ei ole lainkaan. (vaikken olekaan enää sokerilakossa, ajattelin pitää suhteeni sokeriin mahdollisimman viileänä)

Tänäänhän on Samhain-päivä. Päivä, jolloin pakanakalenterin mukaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välinen seinä on ohuimmillaan. Uskomusten mukaan henget ovat liikkeellä ja houkuttelevat ihmisiä tuonpuoleiseen. Ikkunoilla pidettävät oranssit ja mustat kynttilät sitten pitää pahat henget loitolla. :) Kalenterin mukaan Samhainina vaihtuu myös uusi vuosi.

Meillä ei pahemmin juhlia vietetä, mitä nyt tavis-halloweenkauhujuttuja tehdään. Tässä on myös nuo pojan synttärit, joten varmaan olis hyvä joku kauhistuttavan herkullinen kakku tehdä. :)

kuva täältä

Rentouttavaa pyhäinpäivän viikonloppua kaikki ihanaiset! :)

Mietiskelyä vain

Oon kovasti miettinyt tätä treenaamistani ja sen suuntaa. Mullahan ei sen kummemmin sitä ole ollut, kunhan olen riehunut salilla huvikseni ja ilokseni. Oon huomannut tässä ajan saatossa, että tuloksia on tullut ja lihakset on kasvaneet ja voin sanoa olevani ihan tyytyväinen.
Mun ongelmakohtana on ollut syöminen, tai siis se, että saisin syötyä tarpeeksi. Lihaksien on turha odottaa kasvavan, jollei ravintoa saa tarpeeksi. Oon kysellyt joka puolelta ravintoneuvoja ja saanutkin tosi hyviä. Niitä soveltaen oon saanut homman käyntiin vähän paremmin, vaikka petrattavaa on vielä paljon.
Monelta suunnalta kuulee ja näkee ihmisten innostuneen tästä lihastenkasvattamisajatuksesta, siitä on tullut suorastaan muotibuumi. Ihan jees, onhan se terveellinen buumi, ainakin jos sen hoitaa terveellä tavalla. :) Toiset tähtää fitnesskisoihin, kuka mihinkin, ja toiset sitten treenailee muutenvaan omaksi ilokseen, kuten minäkin.
Mulla on hetken aikaa pyörinyt mielessä ajatus siitä, mihin asti haluan tätä tehdä. Pelkoahan ei ole, että kasvaisin liian isoksi, koskapa tämä homma on hitaampaa kuin hidas. Pitäisi sitoutua ja paneutua paljon paljon enemmän, jotta tulokset voisi olla suurempia ja näkyvämpiä. Mulla ei ole siihen mahdollisuutta, vaikka välillä huomaankin haaveilevani siitä, että olisin yhtä hyvässä kunnossa kuin nämä upeakroppaiset fitnesskilpailijat. Ainahan sitä saa haaveilla. :)
Mutta miten kauan mä sitten treenaan? Mitäs sitten kun en enää jaksakaan treenata yhtä kovaa tai jopa haluan lopettaa? Valuuko kaikki mun kova työ hukkaan?
Pitäiskö mun nyt sit vain jatkaa samaan tahtiin ja katsoa mihin polku johtaa ja kuinka kauan haluan tätä tehdä? Juttelin esikoiseni kanssa tuossa äsken ja kysyin pojalta mielipidettä. Poika oli sitä mieltä ettei halua että äiti treenaa liikaa, äiti ei saa olla liian lihaksikas.
Tänään oli jalka- ja käsipäivä. Hienosti alkoi; en löytänyt mistään korvakuulokkeitani, joten omaa musiikkia ei nyt sitten ollut. Olin ihan hukassa ensin, mukamas, mutta kyllä se treeni alkoi sujua ihan hienosti ilman kuulokkeitakin. Itse asiassa oli ihan rentoa kerrankin kun ei tarvinnu kokoajan olla vaihtamassa biisejä (joo, olis aika vähän päivittää soittolistoja mutku en jaksa eikä huvita!) Tein hyvän jalkatreenin, aika raskaan pitkästä aikaa. Sain lisätä painoja ja joihinkin myös toistoja ja tein askelkyykyt siten että kuljin joka askelella eteenpäin, salin lattiaa eestaas. enkä edes kaatunu, vaikka sitä oon pelännyt eniten tuota liikettä ajateltaessa. Käsiliikkeetkin meni isommilla painoilla. Mulla on oikeassa ranteessa nyt joku vialla kun siihen sattuu hauiskäännöissä, juurikin isommalla painolla tehdessä. En tiedä mitä siihen pitäis kokeilla, ehkä kinesioteippi vois auttaa. Hyvä olo ja mieli kaiken kaikkiaan jäi, näin kavereitakin.
Ehkä mä otan rennosti ja jatkan aloittamaani työtä, kun se mulle niin hyvän mielen tuo. <3

(tämä kuva on sit pelkkää rekvisiittaa; se on otettu vinopenkkipunnerruksen jälkeen eikä suinkaan tämän päivän käsitreenin!!) :D

Mun kulta

Mun kultani, aviomieheni, ystäväni, kumppanini, rakkaani, luotettuni, tukikallioni.
Siitä päivästä lähtien, kun tulit pysyvästi mun elämääni, oot ollut mulle aivan uskomaton tuki. Rakastuin suhun hyvin nopeasti, ja syynä siihen oli sun aito, vilpitön ja ehdottoman kaunis hymysi, sun rehelliset siniset silmäsi ja rauhoittava läsnäolosi. Ihastuin sun voimakkaaseen ruumiinrakenteeseesi, käsivarsiin, selkään. Siihen turvallisuuden tunteeseen jota koin sun seurassa.
Sä puolustit mua alusta lähtien, rakastit ja kuuntelit. Niin monet takkutilanteet, joita olet mun seurassani joutunut kestämään ja läpi kahlaamaan, ja aina olet kerrasta toiseen nostanut mut takaisin jaloilleni. Yhtä ainoata kertaa et ole valittanut, tai sanonut ettet jaksaisi, vaikka monet kerrat olen sulta sitä varmistellut.
Saat mut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi, arvokkaaksi, kauniiksi ja halutuksi. Aiempien elämäntilanteiden aiheuttamat syvät haavat on päässet hiljalleen parantumaan ja mun rikkinäinen itsetuntoni on eheytynyt takaisin sellaiseksi kuin sen kuuluu normaalilla ihmisellä olla.
Kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme, olit alusta asti huolehtivainen ja pidit aina huolen siitä että mulla oli kaikki hyvin. Ikinä koskaan et jättänyt mua yksin, et vaatinut multa asioita joihin en kykene siinä tilassa. annoit mun levätä rauhassa kun supisteli liian aikaisin, rohkaisit ja kannustit, kerroit että kaikki menee hyvin. Synnytys oli dramaattinen, pelottava, yllättäen pienen vauvan henki oli hiuskarvan varassa. Mä itkin ja olin peloissani, sä lohdutit, halasit ja sanoit että kaikki menee varmasti hyvin. Vaikka sua pelotti ihan yhtä kovaa, et hetkeäkään antanut mun uskoa että olisit romahtamassa mun mukana.
Kun odotin toista yhteistä lastamme, olit samanlainen kuin edellisellä kerralla. Tunsin oloni arvokkaaksi. Kun saimme kuulla mun sairastumisestani rintasyöpään, näin sun itkevän. Mä romahdin omasta puolestani, mutta hyvin äkkiä sä kokosit itsesi ja aloit taas kerran kannatella mua. Halasit ja kuuntelit kun mä itkin. Lohdutit ja tuit kun olin menossa leikkaukseen. Istuit hiljaa mun vierellä sairaalassa, kun olin leikkauksen jälkeen syvässä lääketokkurassa ja pääasiassa vain nukuin. Joka kerran, kun avasin silmäni, sä olit mun vierellä. Mulla oli niin turvallinen olo.
Lapsi syntyi, kaikki sujui hyvin. Mulla alkoi sytostaattihoidot. Olin kovin väsynyt ja ahdistunut aina muutaman päivän ajan hoitojen jälkeen, ja sä hoidit lapset ja kodin tuona aikana. Yhtä ainoata kertaa sä et valittanut, et ainuttakaan. Mä mietin monesti, miten jaksat, mutta aina kerroit jaksavasi.
Vuosi oli niin raskas, ja silti sä jaksoit sen mun kanssa kahlata läpi. Kysyttäessä kerroit, että syöpäasia pyörii mielessä välillä ja huolestuttaa, mutta että selviät kyllä.
Nyt, kaiken jälkeen, seisot edelleen mun rinnallani. Elämä ei ole aina helppoa, mä en ole aina helppo. Oon väsynyt ja välillä aika lujilla. Lapsia on monta ja murrosiät ja uhmaiät, sekä kaikki siltä väliltä kiristää meidän hermoja. Yhdessä me silti kahlataan. Vaikeiden aikojen läpi ollaan menty, ruuhkavuodet aiheuttaa ryppyjä kasvoihin ja sydämentykytyksiä tämän tästäkin, mutta silti me vedetään yhtä köyttä. Aina vaan.
Vaikka meidän seurustelun alkuaikoina saatiin kuulla monestikin, että "ei tosta mitään tuu", niin nyt saadaan näyttää pitkää nenää; kyllä siitä tuli. Mä kyllä tiesin sen jo silloin. Nyt sen tietää kaikki muutkin. Meidän väliin ei tule mikään. Raskaat kokemukset ja ajat on hioneet meidät yhteen entistä tiiviimmin.

Mä rakastan sua, rakkaimpani. Oot mun paras ystävä, rakas aviomies, maailman komein ja kiltein. Mä en voisi missään nimessä ikinä saada rinnalleni mitään sua parempaa.  <3

hääkuva v. 2005

päivitetty versio v. 2013

Hiukset tippuu!!?

Mulla on joku karvanlähtöaika taas. Hiuksia lähtee vaikka miten paljon harjatessa ja pestessä, päälaella ja otsatukan alla näkyy lyhyitä hiuksia, jotka on ilmeisesti siis uusia hiuksia. Tuntuu että mulla on niin ohut poninhäntäkin nykyään ettei näillä kumilla ole ennen nähty. :/ Joko tämä johtuu

a) noista f***** Tamofeneista (pakkausselosteessa mainitaan haittavaikutuksena hiustenlähtö, ja oon lukenut että vaihdevuosina joillakin naisilla harventuu hiukset huomattavasti.. nice)
b) jostain ihan normaalista. Mulla on aiemminkin ollut tämmöisiä hiustenirtoamiskausia, mutta kun oon vuosikaudet ollut lyhyttukkainen, ei tuota lyhyiden (uusien) ja pitkien hiusten eroa ole ollut.

Ehkä mä päädyn b-vaihtoehtoon ja alan taas hengittää. Sieluni silmin kyllä jo näin itseni sitomassa huivia päähäni. ;#
Huomenna varaan itselleni ajan parturiin ja leikkautan tukan lyhyemmäksi. Siitä se sit kasvaa taas mittoihinsa, mikäli kyseessä tosiaan on ihan normaali hiusten vaihtumisprosessi. Jos musta on tulossa kalju, kaipa senkin aika äkkiä sit huomaa. ;)
Mielessä olis suunnilleen jotain tämänmoista

kuvat lainattu täältä

Ja mitä karkinsyömiseen tulee, niin päätin lopettaa sen samantien uudelleen. En mä osaa elää karkkien kanssa, homma karkaa aina lapasesta. Pystyn helposti kiskomaan yhden pantteripussin omaan napaani, ja jälkeenpäin mulla on poikkeuksetta huono olo. Kannattaako siis? No ei kai. Jos nyt pysyisin erossa niistä, tällä kertaa lopullisesti. Suklaan kanssa suhde ei enää ole noin takkuinen, sitä pystyn syömään vähän ja sivistyneesti, jotain olen siis ehkä oppinut näiden lakkojeni aikana.

Kävin eilen ja tänään salilla. Yleensä en mene kahtena päivänä peräkkäin, mutta nyt kun oon joutunut olemaan koko viikon poissa sieltä, ajattelin ottaa vähän takaisin kun kerran energiaakin riitti. Eilen tein rinta-selkä-olka-vatsa-treenin ja tänään rääkkäsin käsiä, jalkoja ja vatsaa. Eilinen treeni oli vähän ontuva kun kunto oli vähän pohjassa, mutta tänään homma oli jo ihan toinen. Sain kohdistettua treenin tosi hyvin oikeisiin paikkoihin ja huh kun lihaksissa tuntui mukava polte. Katsotaan pääsenkö huomenna kävelemään. :D

Mun poikapuoleni voitti tänään Koululiikuntaliiton painimestaruuskisassa KULTAA!! Me ollaan niiiiiiiin ylpeitä pojasta! Se on tehnyt niin ison työn noiden treeniensä ja kuntonsa eteen ja nyt se palkittiin! Aivan upeaa! <3

Huomenna on pojilla vielä syyslomaa, mä itse menen jatkamaan työharjoittelua. Illalla menen vielä kävelylle ystävän kanssa. Mukavaa sunnuntai-iltaa muillekin! :)

Graavia ja röyhkeää ylpeilyä jne.

Tässä tekstissä höpötän asiosita, joista olen ylpeä tällä hetkellä. Jos sinua ärsyttää treeni- ja muista saavutuksistani hehkuttaminen, suosittelen sulkemaan tämän sivun nyt heti ennenkuin luet pidemmälle.

Erään toisen henkilön kirjoittamasta blogitekstistä sain mieleeni että voisin viimeinkin hieman listata omia upeita saavutuksiani viimeisten vuosien ajalta.
Oon aina pysynyt mieluummin hiljaa omista hyvistä saavutuksistani. Eräiden tekijöiden ansiosta olen oppinut ajattelemaan niin että mun omat saavutukseni eivät ole läheskään yhtä upeita ja mahtavia kuin mitä joidenkin muiden ihmisten on. Olen aina kuunnellut ja tsempannut toisia, ihaillut muiden saavutuksia, ja aina vähätellyt omiani. Kun asiaa oikein tarkkaan miettii, ovat mun omatkin saavutukset kyllä oikeasti aika hyviä ja mahtavia. Tässä muutamia:

-selätin aggressiivisen rintasyövän ja rankkaakin rankemmat sytostaattihoidot ja olen edelleen hengissä (tätä asiaa pyrin jostain syystä sisimmässäni vähättelemään tyyliin "eihän tuo nyt mitään", mistähän lienen moisen ajattelutavan päähäni saanut????)
-olen saanut neljä kaunista ja ihanaa lasta, joista viimeisin syntyi keskelle kaaosta (syöpähoidot), lapseni ovat kasvamassa suhteellisen järjellisiksi ja tervetunteisiksi (voiko noin sanoa?) olennoiksi vaikka meidän elämä ei aina ole helpoimmasta päästä)
-minulla on vakituinen työpaikka
-pääsin naimisiin asti; minulla on maailman ihanin mies (vaikka sille aina kaikesta motkotankin)
-mulla on aivan upean ihania, ihan oikeita ystäviä
-meillä on dalmatiankoira, jonkalaista olen toivonut lapsesta saakka
-pääsin jatko-opiskelemaan ja olen tähän asti selviytynyt uskomattoman hyvin (vaikka joka toinen päivä superväsyneenä uhoankin lopettavani!)
-olen viimein päässyt elämään omilla ja oman perheeni ehdoilla; haasteita löytyy esim taloudellisuuden kanssa, mutta kaikki näköjään onnistuu kun tsemppaa tarpeeksi
-olen viimein oppinut arvostamaan elämääni ja sen puitteita sellaisina kuin ne on enkä enää haikaile epäolennaisten asioiden perään (vaikka edelleen inhoan kotimme oksennuksenvärisiä muovilattioita!)
-olen viimein saanut upeita tuloksia rakkaan harrastukseni parissa; painoa on lähtenyt yhteensä 5-6kg, vyötäröltä lähtenyt 8cm, voimaa on tullut paljon lisää ja lihaksetkin erottuu jo aika hyvin
-olen oppinut olemaan ylpeä tappelijan vartalostani; arpi on iso ja pitkä, mutta se on muisto taistelustani jonka MÄ voitin (ja onhan siinä sit se pikku tatuointikin!)
-en inhoa vatsanseutuani enää yhtä kovaa kuin ennen; siinä ei enää ole yhtä paljon inhottavaakaan kun noin puolet siitä on sulanut pois :D
-olen viimein löytänyt oman polkuni henkisten asioiden saralla ja mun on hyvä olla

Asiat on siis suhteellisen jees tässä osoitteessa. :)

(kuva muutaman viikon takaa, oikeasti mua vähän ärsyttää tuo asentoni, mutta muuten tykkään tästä kuvasta. en vain ole kehdannut sitä aiemmin näyttää!!)

Sunnuntaifiiliksissä

Eilisen sokerisynninpäästön seurauksena söin mutakakkua, pari riviä Milka-suklaata ja hedelmäkarkkeja. Olo ei ollut sen kummempi kuin yleensäkään, mitä nyt hienoinen huono omatunto vaivasi, lähinnä lakon keskenkaiken lopettamisen takia. No, en aio ottaa syyllisyyttä niskaani. Elämä on. :)

Tänään menin omalle salille ja tein jalat ja kädet. Kotona jumppasin vatsalihaksia tyttären kanssa (haasteellista, hyvin haasteellista!!) ja salilta pääsin kerrankin aika nopeasti. Kyykkyyn sain lisätä painoja; vaivainen kymenen kilon lisä tuntui reippaasti ja viimeiset toistot oli haastavia. Maastavetokin tuntui mukavasti pienellä painojen lisäyksellä ja kun oon nyt hokannut tehdä sen ihan lattialta asti (tollo minä, enhän mä oo tehnyt maastavetoa kuin viimeiset sata vuotta, ja aina jättänyt tangon paljon ylemmäs!), se tehoaa takareisiin ja takapuoleen ihan erilailla.

Rimpula

 

 

 

Kädet tein nyt erilailla myöskin; ojentajat ja hauikset ensin kinesis-laitteessa, jonka liikeradat jäljittelee taljakonetta. Kivan polton niihin sai kun laittoi oikean määrän painoa.

Kaiken kaikkiaan oon tyytyväinen tämän päivän treeniin. Huomenna lienee taas jalat kipeät. :)
Nyt pitää aloitella lasten iltatoimia. Mulla on huomenna aamuvuoro, joten itsekin saa mennä ajoissa nukkumaan.
Odotan huomista iltaa kun kolmoselta alkaa taas Isänmaan puolesta-sarja. :) Se jäi viime kaudella niin jännään kohtaan! Jee. :)

Tähän loppuun vielä mun uusi lempparibiisi, jonka lapsiparatkin on jo oppineet laulamaan ulkoa. Se myöskin jää kivasti soimaan päässä, silleen korvamatomaisesti. Olkaa hyvät. :)

Kukkurukuu- Mariska & Pahat Sudet

Ihanaa sunnuntai-iltaa teille! <3

Ääripäästä keskitielle

57 päivää ilman sokeria. Haaste oli 71, mutta päätin että se saa loppua nyt. Ilman mitään dramatiikkaa, päätin kauppareissulla että tänään haluan kahvin kanssa mutakakkua ja illalla suklaata. Onneksi mulla on laivareissulta ostettu suklaalevy odottamassa. :P Mutakakku löytyi kaupasta. Ja on muuten taivaallisen hyvää! <3
Eräs viisas rakas ystäväni sanoi ettei ole ääripäiden ystävä. Ja kun asiaa miettii, siinä on kyllä järkeä. Siis ääripäiden välttelyssä, kun kultainen keskitie on paljon viisaampi valinta. Se, että mun on vaikea löytää kultainen keskitie karkinsyömisen kanssa, on opittavissa oleva juttu. Pakkoko mun on tehdä asiasta niin vaikea itselleni? Jos pidän kerran viikossa mättöpäivän tai olen kokonaan ilman esim juurikin sokeria (missään muodossa siis), alkaa mua ihan varmasti ärsyttää koko juttu ennen pitkää ja mieliteot vain kasvaa. Jos annan itselleni luvan syödä sitä _joskus_, ei mun teekään sitä niin mieli. Ja tuo on ihan koettu ja todistettu asia.
Terveellisestä ruokavaliostani en silti aio luopua. Edelleen syön sillä ajatuksella että haluan lihasteni kasvavan ja kehoni pysyvän terveenä. Ei silti liene paha pitää huota myös henkisestä hyvinvoinnista. Tällä en nyt tarkoita sitä, että pää pysyisi kasassa ainoastaan suklaan ja karkkien mättämisellä, vaan sitä, että ne ääripäät on oikeasti ainakin mun kohdallani huono juttu.

Eilen kävin toisen hyvän ystävän kanssa mulle ihan uudella punttisalilla. Oma mieheni käy tuolla salilla, mutta mä en ole koskaan aiemmin käynyt koko rakennuksessa. Tunnelma (ja hengitysilma!!!) oli heti ihan erilainen, treenaahan tuolla myös miehet. Laitteet ja painot oli heti ihan erilaisia kuin meidän salilla ja mm käsipainoja löytyi ihan tähtitieteellisiin painomääriin asti. :) Sain tehtyä oman yläkropan treenin kuitenkin oikein hyvin vieraasta paikasta huolimatta. Kaverini on käynyt tuolla jo kauan ja tiesi hyvin kaikesta ja osasi neuvoa. Joitakin liikkeitä, kuten rintalihakset esimerkiksi, tein ihan erilailla kuin yleensä, ja nyt tuntuu! Näin kipeänä en olekaan hetkeen ollut. Myös ylä- ja alataljat oli erilaista siihen verrattuna, miten yleensä selkää treenaan. Ylätalja on kyllä tehokas, sitä oon kaivannut aiemmilta saleilta joissa olen ennen nykyistä käynyt.
Mutta, kyllä mä mielelläni käyn jatkossakin omassa tutussa paikassani. Siellä mulla on kaikki niin selvää ja tuttua, tiedän just mitä pitää tehdä. Vierailut silloin tällöin muualla on silti ihan kivoja, varsinkin kun on hyvä seuraa. Meillä oli oikein hauskaa eilen, välillä melko hervotonta naurua kun olisi pitänyt raskaita painoja nostella. :D Saatiin silti hommat tehtyä niinkuin pitikin. Yhteistreeniä ja kanssakäymistä parhaimmillaan. <3
Tämä ystävä on tullut yllättävän läheiseksi lyhyessä ajassa. Saimme kuin puolivahingossa tietää olevamme melkein sukulaisia pariakin kautta, meillä on siis yhteisiä läheisiä sukulaisia vaikka toisillemme emme ole varsinaisesti verisukua. Oon hyvin iloinen tästä uudesta tuttavuudesta ja haluan ehdottomasti tutustua sukulaisiinkin. :))

Väsymys vaivaa edelleen. Työharjoittelu etenee oikein mainiosti. Odotan innolla aina seuraavaa työpäivää. Mun pitäisi tehdä joitakin kirjallisia töitä mutten vaan saa itsestäni irti mitään. Ajatuksen tasolla työt on, muttei oikein tunnu löytyvän sellaista aikaa, että ehtisin istua ja paneutua. Ja sitten on yksi isompi tehtävä, joka nyt ei harjoitteluun liity, mutta joka pitäisi kuitenkin tässä lähiaikoina tehdä. Enkä mä ymmärrä siitä niinku yhtään mitään. Ehkä, jos vain saisin itseni keskittymään kunnolla, sekin onnistuisi. Onneksi mulla on viisas työpari jolta voin kysyä apua. :)
Silti olisin ehdottomasti sitä mieltä että voisin ihan hyvin suorittaa tutkinnon pelkästään työharjoittelulla. Käytännön ihmisenä mun on paljon helpompi oppia oikeista hoitotilanteista kuin mistän teorioista. Tiedän toisaalta kyllä että teoriahan se on joka sitä käytäntöä tukee, ja se on pakko oppia. Mutta kun oon aika blondi ja mun keskittymiskyky on tällä hetkellä suunnilleen samaa luokkaa kuin meidän koiralla. :D

Nyt on lauantai, vapaapäivä ja lepopäivä. Lihakset on arat eilisestä ja hirveä väsy painaa. Mies oli kiltti ja siivosi aamupäivällä. Esikoinen lähti yökylään, muut lapset on kotona. Illalla aion avata tuon ihanan suklaalevyni ja katsoa digiboksille tallennetun "Sisko tahtoisin jäädä"-elokuvan. Kynttilät voisi laittaa palamaan, ne on niin ihania.
Vaikka on roosanauha-kuukausi parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu miltä ressikantilta katsoo), mua ei ahdista lainkaan. Pelkoja ei sen suhteen tällä hetkellä ole, ehkä mä alan hiljalleen olla taas astetta ehjempi, noin niinku henkisesti? Ja nyt kun oon saanut taas proteesitkin uusittua oikean kokoisiksi, kaikki on entistäkin mukavampaa. :D
Kävin muuten uimahallissa alkuviikosta ja huomasin saavani varsin paljon katseita osakseni. Uusi tatskani ja arpeni kiinnitti monen huomion ja mua ei sekään hirmuisesti enää vaivannut. Oon ihan ylpeä kummallisesta rintavarustuksestani, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. :D

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Räkänokkana

Tulinpa sitten kipeäksi. Kuumetta on yli 38 ja kurkku on niin kipeä ettei hetkeen ole ollutkaan. Hyvä kun olen päässyt sängystä ylös! Tänään oli koulussa pakollinen luento, jonne sain itseni kammettua mutta aika äkkiä sen jälkeen lähdin kotiin.
Meillä on kaksi isompaa poikaa olleet myös kuumeessa ja kurkku kipeänä, ja mentiin sitten iltapäivällä kaikki kolme yhdessä nieluvljelyyn. Oli huisin mielenkiintoista olla murrosikäisen ja esimurrosikäisen kanssa terveyskeskuksessa kun ne kikatteli ja käkätteli kaikenaikaa kaikelle hyvin epäolennaiselle. Omakin mieli siinä hetkellisesti piristyi, nuo oli aika hassuja kyllä. :D

Pikavastaukset oli kuitenkin negatiiviset, joten tuskin ainakaan angiina on kyseessä. Olo vain on kertakaikkisen inhottava, suussa maistuu metallilta (kiitos tämän ilmiön sanoiksi pukemisessa kuuluu luokkatoverilleni joka sen mulle tänään ystävällisesti kertoi!) eikä ruokakaan maistu. Eilen söin naurettavan vähän ja tänään melkein yhtä huonosti. Nieleminen ei onnistu eikä mikään maistu hyvältä.
Tuntuu hyvin turhauttavalta, kun oon tässä yrittänyt panostaa juuri tuohon oikealla lailla syömiseen ja nyt sitten tuli tällainen tyhmä sairastelu & kaikki menee päin mäntyä. :/

Mun pitäisi kovaa olla lukemassa huomiseen mielenterveyshoitotyön tenttiin mutta arvatkaa vaan pystynkö millään lailla keskittymään. Asia sinänsä on mulle tuttu ja olen kyllä hyvin jyvällä tuosta tenttimateriaalistakin, mutta lukeminen ja pänttääminen ei nyt vain suju.
Oon tosi väsynytkin nyt ihan jo tämän kipuilunikin takia, mutta myös siksi, että kuopus valvotti taas viime yönä tunnin verran mölisemällä ja kälättämällä sängyssään. *huokaus*
Pitää koittaa lukea illalla kun lapset on nukkumassa eikä kukaan kilju oven takana. :)

Huomenna on tentin lisäksi vielä pari pakollista luentoa, toivottavasti olen paremmassa kunnossa.

Eilen kävin pitkästä aikaa rintahoitajan luona. Sain uuden proteesin kun vanha on jäänyt painon putoamisen myötä liian suureksi (!!) ja juteltiin myös niitä näitä muistakin asioista. Oli kiva käydä pitkästä aikaa hänen luonaan. :)

Vertaissiskon muistolle!

Turvallista matkaa enkeleiden luokse, rakas urhea vertaissiskoni! <3

Stressiä, huolta ja sydämentykytystä

Varoitus heti alkuun; teksti sisältää valitusta!!

Kuinka paljon ihminen pystyy kantamaan stressiä, ennenkuin homma leviää käsiin? Tuntuu että viime aikoina ei juuri muuta ole ollutkaan, kuin huolta yhdestä jos toisestakin asiasta.
Ihan ensimmäisenä tapetilla on meidän teinarit. Syksyn mukana on tullut jos jonkinlaista puuhaa; tupakkakokeilut (juu tiedän, kuuluu nuoruuteen muttei mun silti tarvi siitä tykätä), koulusta tulee jatkuvasti negatiivista palautetta molempien teinien osalta, kaikki ääliömäinen toilailu ja duunailu, noilla kun näköjään tulee päähän toinen toistaankin typerämpiä ideoita jotka on tietenkin pakko toteuttaa. No, puolustukseksi voin kyllä sanoa että poikien touhut on sinänsä viattomia vielä, kun kyseessä ei ole mitkään ryyppäämset nurkkien takana tai ihan Oikeat pahanteot. Mutta ressaa silti.

Sitten on tuo mun koulu. Mun motivaatio on kokolailla pakkasen puolella nyt. Arki on astunut taas kuvioihin sen osalta, ja työmäärä hirvittää. Olis etätehtäviä, tenttejä ja opinnäytetyön aloittamista, ja mun aivot ei pysty käsittelemään kaikkia noita asioita järkevästi ja rauhallisesti. Ne on mielessä yhtenä isona mustana vyyhtinä, jota en osaa alkaa selvittämään oikein mistään suunnasta. Kouluun ei huvita mennä ollenkaan kun on niin väsy kokoajan. Onneksi mulla on hyviä luokkakavereita, jotka valaa uskoa ja joiden kanssa jutteleminen auttaa joka kerta. :))
Väsy taas johtuu siitä että mä en nuku ollenkaan hyvin. Aina välillä tulee ajanjaksoja, kun nukun tosi huonosti, ja nyt tätä on taas jatkunut kesästä asti. Jotenkin syövän sairastamisen jälkeen tämä on pahentunut, ei kai mikään ihmekään.
Lähisuvussani sattui todella surullinen kuolemantapaus viime viikolla ja tällä hetkellä on suuri huoli myös eräästä toisesta henkilöstä, joka voi todella huonosti. Mieli on kovin surullinen kokoajan. :(

Oon huomannut erinäisiä muljahteluja rinnassani. Niitä on siis ollut aina, mutta nyt niitä on ollut useammin, tai sitten olen vain kiinnittänyt niihin enemmän huomiota. Kipua tms ei ole, ja lääkäri on aiemmin sanonutkin niistä että olisivat ihan normaaleja ilmiöitä. EKG oli viimeksi ihan normaali. Olen huomannut myös, että sydän tykyttää kovaa vauhtia aina välillä ja leposykekin on korkeampi kuin ennen. Tai oletan siis niin, enpä juuri ole siihenkään kiinnittänyt yleensä hirveästi huomiota.
Eilen salilla tein jalkatreeniä. Alku meni oikein hyvin, kyykyt, prässi, lähentäjät ja loitontajat sujui ongelmitta. Sitten tein pitkästä aikaa etu- ja takareidet koneella ja laitoin aika paljon enemmän painoja kuin ennemmin. Kun sen jälkeen meinasin mennä askelkyykkäämään, en sit enää pystynytkään. Sydän hakkasi ja olin ihan loppu. En kai tajunnut, että nuo viimeisimmät liikkeet voisi tuon ilmiön aiheuttaa noin voimakkaana ja ehdin jo vähän huolestua. Istuin sitten hetken ja päätin jättää alakropan rauhaan siltä osin. Hetken päästä tein käsiliikkeet ja pikkuhiljaa olokin helpotti. Menin vielä tyhjään spinningsaliin maton kanssa tekemään vatsoja ja kaikki meni hyvin.

Juttelin siskoni kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä että tämä elämäntilanne kaikkine huolineen ja stresseineen on varmasti saanut aikaan noita tykytyksiä. Plus kaikkeen yhdistettynä kova treenaaminen ja liian vähäiset yöunet. Painokin on mulla pudonnut, vaikkakin vain vähän, enkä usko että se nyt negatiivisesti voi vaikuttaa. Paras silti puhua lääkärille, mun pitää muutenkin ottaa lähiaikoina yhteyttä siihen suuntaan noiden lääkityksieni takia.
Kyllä nuo vaan alkaa pelottaa kuitenkin, vaikka kaikelle löytyisikin luonnollinen selitys. En jaksa enkä suostu uskomaan, että mulle nyt rintasyövän lisäksi tulisi vielä joku sydänvika.

Juteltiin miehen kanssa tuosta treenaamisesta ja päätin sitten jättää pari liikettä tauolle kokonaan ja korvata ne kevyemmillä jutuilla. Oon myöskin monet kerrat halunnut mennä joogaan (jossa siis ennemmin kävin säännöllisesti mutten nyt enää aikoihin ole ollut) ja nyt alkaneeseen bodybalanceen. Ne olis kyllä mainiota vastapainoa tuolle punttitreenaamiselle, tekis hyvää. Ja onhan noita suositeltukin, mutta jotenkin mä oon niin koukuttunut tuohon punttisaliin etten ikinä muka ehdi muualle. Ehtiihän sitä kun vain menee.

Kaiken kaikkiaan mun pitäis vissin ottaa rauhallisemmin ja antaa aikaa itselleni. Kun pääsis hetkeksi nollaamaan ajatukset kunnolla, ihan ypöyksin. Se nyt ei vain ole mahdollista tällä hetkellä, joten on kai selvittävä muutoin.

Kivojakin asioita on kaiken ärsyttävän keskellä. Uusi tuttavuus, jonka kanssa on yhteisiä, yllättävänkin läheisiä sukulaisia, joihin toivottavasti pääsen tutustumaankin. :) Lapset, kaiken huolen ja ressinkin keskellä, saavat aikaan kyllä tosi paljon hyvääkin mieltä ja aina saa todeta, miten rakkaita ne mulle ovat. Ja kaikki mun ihanat ystävät, jotka vain yksinkertaisesti ovat ihan huippuja. <3

No tulipa vuodatettua, kiitän ja kumarran. Eikai tässä siis muuta ku nokka kohti tulevaa, häntä pystyyn jne. Onhan mulla asiat loppujen lopuksi hyvin; syöpä ei ole uusiutunut vieläkään eikä toivottavasti uusiudukaan.

Ehjä selkä ja punttisalijuttuja

Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))

Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.

Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.

Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.

Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)

Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.

Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)

Piste iin päälle :)

Toteutin suunnitelmani, tallensin vuoden 2011 kehooni, kävin otattamassa tatuoinnin. Kas tässä.

Elämä jatkuu nyt opintojen parissa, kesätyön (palasin omaan työpaikkaani kesän ajaksi) ja treenaamisen merkeissä. Olen nyt käynyt säännöllisesti punttisalilla, tehnyt kovempaa treeniä isoilla painoilla uuden, suunnitellun ohjelman mukaan ja noudattanut hieman viilatumpaa ruokavaliota. Olis hyvä saada vahvemmat lihakset näiden hauraiden luiden ympärille jotta pysyis ruoto kasassa. Yhtään ei haittaa jos siinä samalla saisin vähän muotoa alaraajoihini, jotka ovat kovin kapoiset.
Mietin ja pohdin, viitsinkö aloittaa uutta blogia siitä aiheesta, se jääpi nähtäväksi. Johonkin tuntuu kuitenkin olevan tarve purkaa ajatuksia. Mikä se sitten lieneekään, katsotaan nyt, ehkä mä tuputan miesparalle ajatuksiani nyt ensin. :)

Toivon, ettei aiheesta rintasyöpä enää tarttisi kirjoittaa.
Palailen aina välillä tänne, ehkä kirjoitan kuulumisia, ehkä käyn vain muistelemassa. Kiitos teille, jotka olette kommenteillanne kannustaneet ja tuoneet hyvää mieltä. Mukavaa kesää!

Äitienpäivä, täynnä tunteita

Äitienpäivä. Heräsin aamulla aikaisin, kun kuopus huuteli sängystään "heränny jo!!".. mies lupasi mulle ylimääräisen nukkuma-aamun, josta aioin pitää kiinni, joten herättelin miestä nousemaan tytön kanssa. Siinä vaiheessa, kun tuo heräsi noustakseen, minä olin jo ihan virkeä. >.< No, jäin silti vielä nukkumaan. Parin tunnin kuluttua heräsin alakerrsta kantautuvaan meteliin; tyttö ajoi sataa puisella, hyvin kovaäänisesti kitisevällä nukenvaunullaan pitkin olohuonetta ja keittiötä. Pari kappaletta isoistaveljistä riiteli, yksi mölötti ja hillui innokkaan koiran kanssa ja esikoinen soitti viereisessä huoneessa sähkökitaraa vahvistimella, ja välillä kilotti jotain laulua.
Ensimmäinen ajatukseni oli "oumaigaad, nukahda äkkiä takaisin!", kunnes aloin miettiä tarkemmin.
Tätähän mun elämäni on. Koti täynnä meteliä ja melskettä, lasten riitelyä ja leikkiä, koiran mölyämistä.
Voin sanoa olevani onnekas; äitienpäivänä, kaksi vuotta sitten, mulla oli sytoputki päällä ja kaikenmaailman ajatukset mielessä pelkoineen ja ahdistuksineen. Pieni tyttöni oli tuolloin vasta parikuinen ja isommatkin lapset pienempiä. Että nyt ollaan näin pitkällä, parin vuoden päässä kaikesta, voisi sanoa että melko hyvällä mallilla ollaan. Elämä on niin arvokas kaikkine arjen rapakoineen ja lasten kiukkupuuskineen. Sitä vain pitää välillä pysähtyä miettimään, siten se pysyy mielessä. Aina ei voi olla hyvä päivä, ei kuulukaan olla. Välillä tekis mieli passittaa koko porukka pikaraketilla kuuhun, mutta aika äkkiä sitä alkais miettiä, että josko sekin kuumatka olis sittenkin kuitenkin vain hetken mittainen. Aika kuluu niin hirmuisen nopeasti, koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Äitienpäivä on hyvä päivä fiilistelylle. <3

...ja nyt kun korjausleikkaus jäi pois laskuista, otin tyhjän rinnanpaikan alueen tatuoittamisen uudelleen mietintään. Haluan arven yläpuolelle, kohtaan josta patti aikanaan löytyi, jonkun pienen ja yksinkertaisen kuvan ja tekstin. En ole ihan varma vielä, mikä se tulis lopulta olemaan, vielä pitää pohtia asiaa. Hmm.

Oikein ihanaa ja kaunista äitienpäivää kaikille! <3

Iso päätös - kuin kivilasti olisi pudonnut niskasta

Pitkällisen mietinnän ja harkinnan jälkeen olen päätynyt siihen, että jätän syksylle suunnitellun korjausleikkauksen väliin.
Syitä tähän on monia. Esim ajankohta; alkusyksyllä alkaa meidän 6-vuotiaalla ekaluokka ja mullakin alkaa taas koulu, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa jaksaakseni nämä asiat. En halua olla kivulias toipilas, joka ei pysty saattelemaan lastaan ensimmäisille koulumatkoilleen.

Toiseksi, pelkään yli kaiken tulehtuvia leikkaushaavoja. Rinnanpoiston yhteydessä tullut haava tulehtui, sain antibioottikuurin ja haavanhoito-ohjeet (tulehtunut haava aukesi ompeleidenpoiston jälkeen). Sytostaattien loppumisen jälkeen minulle tehtiin tähystyksellä eräs toinen pienehkö toimenpide, ja molemmat pienet haavat tulehtuivat niinikään. Taas olin kovaa kipeä ja sain antibiootit ja lisäharjoitusta haavanhoidosta. En uskalla ajatellakaan, miten kävisi korjausleikkauksen jälkeen, kun haavoja olisi kaksi, joista toinen olisi kämmenen kokoinen ja toinen kyljestä kylkeen. Itse haavat eivät pelota, mutta se, että ne hyvin suurella todennäköisyydellä tulehtuisivat, ei kamalasti houkuta.

Kolmanneksi, mä voin tällä hetkellä tosi hyvin, ainakin fyysisesti. Olen sopeutunut tämänhetkiseen olotilaani melkoisen hyvin ja olo on rauhallinen. Peilikuva ei enää ahdista. Pystyn elämään proteesieni kanssa (jollei ajatella sitä, että ne on aina hukassa)
Pystyn ja jaksan harrastaa liikuntaa; käydä salilla ja juoksemassa sekä uimassa. Ei vaadi suurtakaan pokkaa esiintyä esim uimahallin suihkutiloissa tämännäköisenä; arpi on siisti ja terveen näköinen. (niin terveen kuin nyt vain tässä tilanteessa mahdollista on). Leikkauksen jälkeen menisi taas pitkät ajat ennenkuin haluaisin tai kehtaisin näyttäytyä missään ilman yläosaa. Ja tässäkin tullaan taas siihen aiemmin mainitsemaani tulehdus-asiaan; jos ja kun haavat tulehtuisivat, en pääsisi pitkään aikaan esim uimaan. Puhumattakaan yleiskunnon laskemisesta.

En voi myöskään olla varma siitä, että leikkauksen lopputulos olisi sellainen, mitä haluan. Tiedän, koskaan ei voi olla varma mistään ja tiedän myös sen, että minut leikkaisi taitava ammattilainen joka varmasti osaa asiansa. Silti, kun koskaan ei voi tietää. Jokin voi mennä pieleen ja lopputulos voi olla vaikka mitä. Sen verran perfektionistia minussa on, että jos kerran vien kehoni leikeltäväksi ja muokattavaksi, minun on oltava varma siitä että lopputulos on todellakin sitä mitä haluan. Ja koska mistään ei voi olla varma, miksi ottaisin riskiä - kun kyseessä ei todellakaan ole mikään välttämättömyys esim terveyden kannalta.
Ja nyt puhun siis vain ja ainoastaan omasta puolestani. En todellakaan ole tämänkaltaisia leikkauksia vastaan. Myös näkemäni kuvat korjausleikatuista rinnoista ovat pääasiassa olleet siistin ja hyvän näköisiä sekä onnistuneita.
Voihan olla, että haluan leikkauksen myöhemmin. Siksi poistatinkin itseni vain leikkausjonosta; lähete on edelleen olemassa. Ehkä jossain vaiheessa olen toista mieltä ja silloin ehkä ajattelen asiasta toisella tavalla.
Nyt keskityn voimaan hyvin, olo on monella tapaa hyvin helpottunut. :)

Kevät ja tauon paikka

Laitan tämän blogin tauolle hetkeksi aikaa. Nämä syöpäasiat ovat viime aikoina pyörineet mielessäni taas ihan liikaa ja musta tuntuu etten saa happea. On siis taas kerran aika ottaa pari askelta sivuun näistä jutuista ja laittaa blogikin huilitauolle. Kaikki kun on hyvin nyt, mä oon terve, eikä metareista tarvi nyt olla huolissaan. Jatkan kevättä työharjoittelujen merkeissä ja alati valkenevista päivistä nauttien. Palaan jossain vaiheessa taas, toivon mukaan silloin kun seuraava askel otetaan kohti syksyn korjausleikkausta.

Oikein, oikein iloista pääsiäistä kaikille ja kaunista kevättä! <3

Kaikki on hyvin!

Kävin torstaiaamuna vatsan CT:ssä ja jäin odottelemaan tuloksia. Sainkin ne jo eilen iltapäivällä, soitettuani ensin pari pyyntöpuhelua. :)
KAIKKI HYVIN!!!!! Ei mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa; itse asiassa ne muutokset, jotka ultrassa näkyivät, näkyi CT-kuvissa erilailla. Normaaleja kystia löytyi kyllä, mutta ne ei tosiaan ole mitään vaarallisia ja seuranta riittää.
 Voitte uskoa että mun hartioilta putosi satatuhatta kiloa painolastia! Nyt mä voin hyvillä mielin aloittaa työharjoittelun maanantaina. Mun elämä jatkuu, saan olla terveenä. Voi taivas sentään miten tuo lause on taas kerran saanut niin vahvan merkityksen mun mielessä. <3

(kuva täältä)

Huolenaihetta

Kävin eilen vatsan ultraäänitutkimuksessa, johon sain lähetteen tiistain lääkärikäynnillä. Ultraava lääkäri löysi jotain muutosta; "kirjava, epämääräinen kaiku", ja hän suosittelee jatkotutkimuksiin menoa, mahdollisesti siis CT- ja magneettikuvauksia. Ja kaksi kystaa löytyi myös.
Voitte arvata että mä romahdin kun tuolta ulos pääsin. Tuo voi kuulemma johtua Tamofenin aiheuttamasta rasvakertymästä tmv mutta sitä ei voida tietää ennenkuin on tutkittu lisää.
Mun maksa-arvot olivat ihan priimat, syöpämarkkeriarvot tulevat vasta viikon kuluttua.

Eilinen meni taas kerran sumussa. Mä suunnittelin suurinpiirtein jo hautajaisetkin valmiiksi ja mieli oli totaalisen musta. Kunnes pikkuhiljaa sain kerättyä itseäni kasaan ja ajattelin, että oli se sitten mitä tahansa, asia ei parane sillä että mä ryven pohjamudissa. Jos sieltä jotain pystytään todentamaan, shokki tulee olemaan ihan yhtä kova vaikka olisin surrut miten paljon. Päätin yrittää kerätä voimia itselleni tässä odottamisen aikana, ajatella positiivisia ja nauttia ajasta päivä kerrallaan. Sillä lailla voisin ajatella olevani vahvemmilla sillä hetkellä kun saan tiedon siitä, mikä tuolla mahassa lymyää.
Ainaista murehtimista. Kunpa koko tautia ei olisi tullut. :/

Kunnon- ja mielialankohennusta

Hups, sori! Edellisestä postauksesta onkin kulunut kuukausi. Mulla ei ole edes mitään syytä miksi näin on käynyt, en vain ole jaksanut eikä ole huvittanut päivittää kuulumisia.
Aika rankkoja aikoja on ollut, mä itse oon havainnut outoja kipuja ylävatsallani ja olenkin niiden tiimoilta menossa tapaamaan onkologia ensi viikolla. Toivottavasti saan lähetteen ylävatsan ultraäneen. Tuskin siellä mitään pesäkkeitä kasvaa, mutta jostain nuo kivut johtuvat. Ehkä syy selviää pian.
Uusiminen/leviäminen on ollut mielessä todella paljon. Varsinkin nyt kun kipujakin on. :(

Olen koittanut nyt kunnostautua salilla käymisen ja muunkin liikkumisen suhteen. Ainakin kahdesti viikossa, hyvinä viikkoina kolmestikin, oon käynyt salilla, jumpassa tai vesijuoksussa. Salitreeniin sain aivan uutta puhtia pienellä ruokavalion muutoksella (lisää proteiinia!!) ja karkkilakon aloittamisella (pari viikkoa ilman!!) sekä miehen kannustuksella isompien painojen käyttämisestä. Jaksan aivan ihmeen hyvin, painoja on jokaisessa tekemässäni sarjassa jopa pari pykälää enemmän ja hyvin nousee. :) Juoksukin sujuu mukavasti, tosin sisätiloissa juoksumatolla. Huomaan nauttivani kovemmasta treenistä ja jopa aiemmin vihaamani hien virtaaminen on alkanut "kuulua asiaan". Toivon todella että tämä energian lisääntyminen on pysyvää, olo on hyvä. Nuo ikävät ajatukset syöpään liittyen pysyy aisoissa kun on muuta mietittävää. Ja vaikken saisikaan laihtua nyt, pieni yleiskunnon kohentaminen, lihasten kasvattaminen ja kehon muokkaaminen ei liene haitaksi edes mulle.

Ulkona on ihan järkyttävä ilma. Oltiin toivottu pääsevämme pihalle tänään; meidän kuopus on ollut tosi kovaa kipeänä koko hiihtolomaviikon eikä pihalle olla päästy. Nyt kun tyttö alkaa olla kunnossa ja kuumekin on pysynyt pari päivää poissa, olisi ollut niin kiva mennä vaikka pulkkamäkeen. Vaan eipä tietenkään; ulkona tuulee täysillä ja lumipyrykin on mukavan sakea. :/
Ehkä huomenna sitten.
Nyt mukavaa lauantaita kaikille! Yritän päästä päivittelemään useammin. :)

Kuva lainattu täältä