Asiaa aiheesta ja sen vierestä. Enimmäkseen vierestä.

Taas on viikko vierähtänyt ja tuntuu kuin ei olis ehtiny kunnolla edes hengähtää. Mä oon niin väsynyt kokoajan kun nukun huonosti (=liian vähän, en tajua mennä ajoissa nukkumaan ja aamulla herätys puoli kuudelta). Salillekaan en ole päässyt kuin kerran tällä viikolla; eilen olis ollut salipäivä mutta jätin sen väliin kun lapsia piti kuskata koko ilta ja tänään oon ollut töiden jälkeen tuntikausia tekemässä tehtävää koululla.
Toisaalta mun niska ja yläselkä on ihan jumissakin, joten tauko on varmasti tehnyt fyysisesti ihan hyvää. Mieli on silti malttamaton. Huomennakaan en ehdi kun tehtävän teko jatkuu ja lauantaina onkin sitten toisiksi nuorimman 7v-synttärit. No ehkä sunnuntaina onnistaa. Varmaan mä oon siihen mennessä jo ihan surkastunut. >:(

Motivaatio treenaamiseen on kyllä kasvanut viime aikoina. Kunhan tämä loppuviikko on ohi, työnteko jatkuu siitä mihin se jäi. Ensi viikolla pääsen teippauttamaan kauan kipuilleen ranteeni. Kinesioteipit on aiemmin auttaneet koviin selkäkipuihinikin ja odotan kyllä innolla sitä, minkälainen vaikutus teipeillä on ranteessa. :)

Nojoo. Eilen innostuin värjäämään hiukseni, ihan kotivärillä vain. Keräilin päällisimmät hiukseni pinneillä yhteen ja levitin värin kauttaaltaan muualle hiuksiin ja tadaa mulla on luonnolliset ja ilmaiset vaaleat raidat päässä ja tukka on tummempi. Olipas kätevää. Muuten hyvä, mutta kuten kotivärien kanssa yleensä käy (ainakin mun kohdalla), väri ei ole ihan sellainen kuin piti vaan tietenkin tummempi. Ehkä tähän tottuu ajan kanssa, ja edelleenkin olen varaamassa aikaa sinne hiustenleikkuuseen josta jo viime viikolla uhosin (oon aika tehokas kuten huomaatte!).
Jotkut sanovat että hiustenlähtö voi johtua kovasta treenaamisesta ja liian vähäisestä rasvojen saannista. Mun onkin pitänyt käydä ostamassa lisää omega3-tabletteja ja kaipa mä muutenkin oon viime aikoina syönyt vähän huonosti hyvien rasvojen kannalta ajateltuna. Yksi kehoitti mittauttamaan kilpirauhasarvot; liikatoiminta kuulemma saattaa aiheuttaa hiusten irtoamista. Meillä on tuota kyseistä sairautta ihan lähimmässä suvussa ja rasite on siis aika suuri. Ihan hirveesti ei kiinnostaisi enää mitään uutta lääkitystä tai sairautta tähän sumaan hankkia, toisaalta.
Joku sitten tosiaan meinaa, että Tamofen aiheuttaa tuota sulkasatoa ja joku muu sanoo että hiusten kuuluukin välillä lähteä ja vaihtua. Mikä tässä onkin sitten probleemana, mun on joka tapauksessa paras käydä parturissa. Ja oma parturihan senkin sitten osaa arvioida, jos kyseessä on jokin epänormaali karvanlähtö.

Eilen kaupassa käydessäni silmäni osui aarteisiin; Citymarkettiin oli joulusuklaiden hyllyyn tullut uusia stevia-suklaita. :P Syyskuussa ostin laivalta näitä Cavalier-merkkisiä steviasuklaita, mutta nämä cittarin versiot on ihan uutta mulle. Levyjen lisäksi sieltä löytyi patukoita mutta ne jätin ostamatta. Nämä on nyt kuitenkin testattu ja hyviksi havaittu. Suosittelen lämpimästi! Sokeria näissä ei ole lainkaan. (vaikken olekaan enää sokerilakossa, ajattelin pitää suhteeni sokeriin mahdollisimman viileänä)

Tänäänhän on Samhain-päivä. Päivä, jolloin pakanakalenterin mukaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välinen seinä on ohuimmillaan. Uskomusten mukaan henget ovat liikkeellä ja houkuttelevat ihmisiä tuonpuoleiseen. Ikkunoilla pidettävät oranssit ja mustat kynttilät sitten pitää pahat henget loitolla. :) Kalenterin mukaan Samhainina vaihtuu myös uusi vuosi.

Meillä ei pahemmin juhlia vietetä, mitä nyt tavis-halloweenkauhujuttuja tehdään. Tässä on myös nuo pojan synttärit, joten varmaan olis hyvä joku kauhistuttavan herkullinen kakku tehdä. :)

kuva täältä

Rentouttavaa pyhäinpäivän viikonloppua kaikki ihanaiset! :)

Mietiskelyä vain

Oon kovasti miettinyt tätä treenaamistani ja sen suuntaa. Mullahan ei sen kummemmin sitä ole ollut, kunhan olen riehunut salilla huvikseni ja ilokseni. Oon huomannut tässä ajan saatossa, että tuloksia on tullut ja lihakset on kasvaneet ja voin sanoa olevani ihan tyytyväinen.
Mun ongelmakohtana on ollut syöminen, tai siis se, että saisin syötyä tarpeeksi. Lihaksien on turha odottaa kasvavan, jollei ravintoa saa tarpeeksi. Oon kysellyt joka puolelta ravintoneuvoja ja saanutkin tosi hyviä. Niitä soveltaen oon saanut homman käyntiin vähän paremmin, vaikka petrattavaa on vielä paljon.
Monelta suunnalta kuulee ja näkee ihmisten innostuneen tästä lihastenkasvattamisajatuksesta, siitä on tullut suorastaan muotibuumi. Ihan jees, onhan se terveellinen buumi, ainakin jos sen hoitaa terveellä tavalla. :) Toiset tähtää fitnesskisoihin, kuka mihinkin, ja toiset sitten treenailee muutenvaan omaksi ilokseen, kuten minäkin.
Mulla on hetken aikaa pyörinyt mielessä ajatus siitä, mihin asti haluan tätä tehdä. Pelkoahan ei ole, että kasvaisin liian isoksi, koskapa tämä homma on hitaampaa kuin hidas. Pitäisi sitoutua ja paneutua paljon paljon enemmän, jotta tulokset voisi olla suurempia ja näkyvämpiä. Mulla ei ole siihen mahdollisuutta, vaikka välillä huomaankin haaveilevani siitä, että olisin yhtä hyvässä kunnossa kuin nämä upeakroppaiset fitnesskilpailijat. Ainahan sitä saa haaveilla. :)
Mutta miten kauan mä sitten treenaan? Mitäs sitten kun en enää jaksakaan treenata yhtä kovaa tai jopa haluan lopettaa? Valuuko kaikki mun kova työ hukkaan?
Pitäiskö mun nyt sit vain jatkaa samaan tahtiin ja katsoa mihin polku johtaa ja kuinka kauan haluan tätä tehdä? Juttelin esikoiseni kanssa tuossa äsken ja kysyin pojalta mielipidettä. Poika oli sitä mieltä ettei halua että äiti treenaa liikaa, äiti ei saa olla liian lihaksikas.
Tänään oli jalka- ja käsipäivä. Hienosti alkoi; en löytänyt mistään korvakuulokkeitani, joten omaa musiikkia ei nyt sitten ollut. Olin ihan hukassa ensin, mukamas, mutta kyllä se treeni alkoi sujua ihan hienosti ilman kuulokkeitakin. Itse asiassa oli ihan rentoa kerrankin kun ei tarvinnu kokoajan olla vaihtamassa biisejä (joo, olis aika vähän päivittää soittolistoja mutku en jaksa eikä huvita!) Tein hyvän jalkatreenin, aika raskaan pitkästä aikaa. Sain lisätä painoja ja joihinkin myös toistoja ja tein askelkyykyt siten että kuljin joka askelella eteenpäin, salin lattiaa eestaas. enkä edes kaatunu, vaikka sitä oon pelännyt eniten tuota liikettä ajateltaessa. Käsiliikkeetkin meni isommilla painoilla. Mulla on oikeassa ranteessa nyt joku vialla kun siihen sattuu hauiskäännöissä, juurikin isommalla painolla tehdessä. En tiedä mitä siihen pitäis kokeilla, ehkä kinesioteippi vois auttaa. Hyvä olo ja mieli kaiken kaikkiaan jäi, näin kavereitakin.
Ehkä mä otan rennosti ja jatkan aloittamaani työtä, kun se mulle niin hyvän mielen tuo. <3

(tämä kuva on sit pelkkää rekvisiittaa; se on otettu vinopenkkipunnerruksen jälkeen eikä suinkaan tämän päivän käsitreenin!!) :D

Mun kulta

Mun kultani, aviomieheni, ystäväni, kumppanini, rakkaani, luotettuni, tukikallioni.
Siitä päivästä lähtien, kun tulit pysyvästi mun elämääni, oot ollut mulle aivan uskomaton tuki. Rakastuin suhun hyvin nopeasti, ja syynä siihen oli sun aito, vilpitön ja ehdottoman kaunis hymysi, sun rehelliset siniset silmäsi ja rauhoittava läsnäolosi. Ihastuin sun voimakkaaseen ruumiinrakenteeseesi, käsivarsiin, selkään. Siihen turvallisuuden tunteeseen jota koin sun seurassa.
Sä puolustit mua alusta lähtien, rakastit ja kuuntelit. Niin monet takkutilanteet, joita olet mun seurassani joutunut kestämään ja läpi kahlaamaan, ja aina olet kerrasta toiseen nostanut mut takaisin jaloilleni. Yhtä ainoata kertaa et ole valittanut, tai sanonut ettet jaksaisi, vaikka monet kerrat olen sulta sitä varmistellut.
Saat mut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi, arvokkaaksi, kauniiksi ja halutuksi. Aiempien elämäntilanteiden aiheuttamat syvät haavat on päässet hiljalleen parantumaan ja mun rikkinäinen itsetuntoni on eheytynyt takaisin sellaiseksi kuin sen kuuluu normaalilla ihmisellä olla.
Kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme, olit alusta asti huolehtivainen ja pidit aina huolen siitä että mulla oli kaikki hyvin. Ikinä koskaan et jättänyt mua yksin, et vaatinut multa asioita joihin en kykene siinä tilassa. annoit mun levätä rauhassa kun supisteli liian aikaisin, rohkaisit ja kannustit, kerroit että kaikki menee hyvin. Synnytys oli dramaattinen, pelottava, yllättäen pienen vauvan henki oli hiuskarvan varassa. Mä itkin ja olin peloissani, sä lohdutit, halasit ja sanoit että kaikki menee varmasti hyvin. Vaikka sua pelotti ihan yhtä kovaa, et hetkeäkään antanut mun uskoa että olisit romahtamassa mun mukana.
Kun odotin toista yhteistä lastamme, olit samanlainen kuin edellisellä kerralla. Tunsin oloni arvokkaaksi. Kun saimme kuulla mun sairastumisestani rintasyöpään, näin sun itkevän. Mä romahdin omasta puolestani, mutta hyvin äkkiä sä kokosit itsesi ja aloit taas kerran kannatella mua. Halasit ja kuuntelit kun mä itkin. Lohdutit ja tuit kun olin menossa leikkaukseen. Istuit hiljaa mun vierellä sairaalassa, kun olin leikkauksen jälkeen syvässä lääketokkurassa ja pääasiassa vain nukuin. Joka kerran, kun avasin silmäni, sä olit mun vierellä. Mulla oli niin turvallinen olo.
Lapsi syntyi, kaikki sujui hyvin. Mulla alkoi sytostaattihoidot. Olin kovin väsynyt ja ahdistunut aina muutaman päivän ajan hoitojen jälkeen, ja sä hoidit lapset ja kodin tuona aikana. Yhtä ainoata kertaa sä et valittanut, et ainuttakaan. Mä mietin monesti, miten jaksat, mutta aina kerroit jaksavasi.
Vuosi oli niin raskas, ja silti sä jaksoit sen mun kanssa kahlata läpi. Kysyttäessä kerroit, että syöpäasia pyörii mielessä välillä ja huolestuttaa, mutta että selviät kyllä.
Nyt, kaiken jälkeen, seisot edelleen mun rinnallani. Elämä ei ole aina helppoa, mä en ole aina helppo. Oon väsynyt ja välillä aika lujilla. Lapsia on monta ja murrosiät ja uhmaiät, sekä kaikki siltä väliltä kiristää meidän hermoja. Yhdessä me silti kahlataan. Vaikeiden aikojen läpi ollaan menty, ruuhkavuodet aiheuttaa ryppyjä kasvoihin ja sydämentykytyksiä tämän tästäkin, mutta silti me vedetään yhtä köyttä. Aina vaan.
Vaikka meidän seurustelun alkuaikoina saatiin kuulla monestikin, että "ei tosta mitään tuu", niin nyt saadaan näyttää pitkää nenää; kyllä siitä tuli. Mä kyllä tiesin sen jo silloin. Nyt sen tietää kaikki muutkin. Meidän väliin ei tule mikään. Raskaat kokemukset ja ajat on hioneet meidät yhteen entistä tiiviimmin.

Mä rakastan sua, rakkaimpani. Oot mun paras ystävä, rakas aviomies, maailman komein ja kiltein. Mä en voisi missään nimessä ikinä saada rinnalleni mitään sua parempaa.  <3

hääkuva v. 2005

päivitetty versio v. 2013

Hiukset tippuu!!?

Mulla on joku karvanlähtöaika taas. Hiuksia lähtee vaikka miten paljon harjatessa ja pestessä, päälaella ja otsatukan alla näkyy lyhyitä hiuksia, jotka on ilmeisesti siis uusia hiuksia. Tuntuu että mulla on niin ohut poninhäntäkin nykyään ettei näillä kumilla ole ennen nähty. :/ Joko tämä johtuu

a) noista f***** Tamofeneista (pakkausselosteessa mainitaan haittavaikutuksena hiustenlähtö, ja oon lukenut että vaihdevuosina joillakin naisilla harventuu hiukset huomattavasti.. nice)
b) jostain ihan normaalista. Mulla on aiemminkin ollut tämmöisiä hiustenirtoamiskausia, mutta kun oon vuosikaudet ollut lyhyttukkainen, ei tuota lyhyiden (uusien) ja pitkien hiusten eroa ole ollut.

Ehkä mä päädyn b-vaihtoehtoon ja alan taas hengittää. Sieluni silmin kyllä jo näin itseni sitomassa huivia päähäni. ;#
Huomenna varaan itselleni ajan parturiin ja leikkautan tukan lyhyemmäksi. Siitä se sit kasvaa taas mittoihinsa, mikäli kyseessä tosiaan on ihan normaali hiusten vaihtumisprosessi. Jos musta on tulossa kalju, kaipa senkin aika äkkiä sit huomaa. ;)
Mielessä olis suunnilleen jotain tämänmoista

kuvat lainattu täältä

Ja mitä karkinsyömiseen tulee, niin päätin lopettaa sen samantien uudelleen. En mä osaa elää karkkien kanssa, homma karkaa aina lapasesta. Pystyn helposti kiskomaan yhden pantteripussin omaan napaani, ja jälkeenpäin mulla on poikkeuksetta huono olo. Kannattaako siis? No ei kai. Jos nyt pysyisin erossa niistä, tällä kertaa lopullisesti. Suklaan kanssa suhde ei enää ole noin takkuinen, sitä pystyn syömään vähän ja sivistyneesti, jotain olen siis ehkä oppinut näiden lakkojeni aikana.

Kävin eilen ja tänään salilla. Yleensä en mene kahtena päivänä peräkkäin, mutta nyt kun oon joutunut olemaan koko viikon poissa sieltä, ajattelin ottaa vähän takaisin kun kerran energiaakin riitti. Eilen tein rinta-selkä-olka-vatsa-treenin ja tänään rääkkäsin käsiä, jalkoja ja vatsaa. Eilinen treeni oli vähän ontuva kun kunto oli vähän pohjassa, mutta tänään homma oli jo ihan toinen. Sain kohdistettua treenin tosi hyvin oikeisiin paikkoihin ja huh kun lihaksissa tuntui mukava polte. Katsotaan pääsenkö huomenna kävelemään. :D

Mun poikapuoleni voitti tänään Koululiikuntaliiton painimestaruuskisassa KULTAA!! Me ollaan niiiiiiiin ylpeitä pojasta! Se on tehnyt niin ison työn noiden treeniensä ja kuntonsa eteen ja nyt se palkittiin! Aivan upeaa! <3

Huomenna on pojilla vielä syyslomaa, mä itse menen jatkamaan työharjoittelua. Illalla menen vielä kävelylle ystävän kanssa. Mukavaa sunnuntai-iltaa muillekin! :)

Graavia ja röyhkeää ylpeilyä jne.

Tässä tekstissä höpötän asiosita, joista olen ylpeä tällä hetkellä. Jos sinua ärsyttää treeni- ja muista saavutuksistani hehkuttaminen, suosittelen sulkemaan tämän sivun nyt heti ennenkuin luet pidemmälle.

Erään toisen henkilön kirjoittamasta blogitekstistä sain mieleeni että voisin viimeinkin hieman listata omia upeita saavutuksiani viimeisten vuosien ajalta.
Oon aina pysynyt mieluummin hiljaa omista hyvistä saavutuksistani. Eräiden tekijöiden ansiosta olen oppinut ajattelemaan niin että mun omat saavutukseni eivät ole läheskään yhtä upeita ja mahtavia kuin mitä joidenkin muiden ihmisten on. Olen aina kuunnellut ja tsempannut toisia, ihaillut muiden saavutuksia, ja aina vähätellyt omiani. Kun asiaa oikein tarkkaan miettii, ovat mun omatkin saavutukset kyllä oikeasti aika hyviä ja mahtavia. Tässä muutamia:

-selätin aggressiivisen rintasyövän ja rankkaakin rankemmat sytostaattihoidot ja olen edelleen hengissä (tätä asiaa pyrin jostain syystä sisimmässäni vähättelemään tyyliin "eihän tuo nyt mitään", mistähän lienen moisen ajattelutavan päähäni saanut????)
-olen saanut neljä kaunista ja ihanaa lasta, joista viimeisin syntyi keskelle kaaosta (syöpähoidot), lapseni ovat kasvamassa suhteellisen järjellisiksi ja tervetunteisiksi (voiko noin sanoa?) olennoiksi vaikka meidän elämä ei aina ole helpoimmasta päästä)
-minulla on vakituinen työpaikka
-pääsin naimisiin asti; minulla on maailman ihanin mies (vaikka sille aina kaikesta motkotankin)
-mulla on aivan upean ihania, ihan oikeita ystäviä
-meillä on dalmatiankoira, jonkalaista olen toivonut lapsesta saakka
-pääsin jatko-opiskelemaan ja olen tähän asti selviytynyt uskomattoman hyvin (vaikka joka toinen päivä superväsyneenä uhoankin lopettavani!)
-olen viimein päässyt elämään omilla ja oman perheeni ehdoilla; haasteita löytyy esim taloudellisuuden kanssa, mutta kaikki näköjään onnistuu kun tsemppaa tarpeeksi
-olen viimein oppinut arvostamaan elämääni ja sen puitteita sellaisina kuin ne on enkä enää haikaile epäolennaisten asioiden perään (vaikka edelleen inhoan kotimme oksennuksenvärisiä muovilattioita!)
-olen viimein saanut upeita tuloksia rakkaan harrastukseni parissa; painoa on lähtenyt yhteensä 5-6kg, vyötäröltä lähtenyt 8cm, voimaa on tullut paljon lisää ja lihaksetkin erottuu jo aika hyvin
-olen oppinut olemaan ylpeä tappelijan vartalostani; arpi on iso ja pitkä, mutta se on muisto taistelustani jonka MÄ voitin (ja onhan siinä sit se pikku tatuointikin!)
-en inhoa vatsanseutuani enää yhtä kovaa kuin ennen; siinä ei enää ole yhtä paljon inhottavaakaan kun noin puolet siitä on sulanut pois :D
-olen viimein löytänyt oman polkuni henkisten asioiden saralla ja mun on hyvä olla

Asiat on siis suhteellisen jees tässä osoitteessa. :)

(kuva muutaman viikon takaa, oikeasti mua vähän ärsyttää tuo asentoni, mutta muuten tykkään tästä kuvasta. en vain ole kehdannut sitä aiemmin näyttää!!)

Sunnuntaifiiliksissä

Eilisen sokerisynninpäästön seurauksena söin mutakakkua, pari riviä Milka-suklaata ja hedelmäkarkkeja. Olo ei ollut sen kummempi kuin yleensäkään, mitä nyt hienoinen huono omatunto vaivasi, lähinnä lakon keskenkaiken lopettamisen takia. No, en aio ottaa syyllisyyttä niskaani. Elämä on. :)

Tänään menin omalle salille ja tein jalat ja kädet. Kotona jumppasin vatsalihaksia tyttären kanssa (haasteellista, hyvin haasteellista!!) ja salilta pääsin kerrankin aika nopeasti. Kyykkyyn sain lisätä painoja; vaivainen kymenen kilon lisä tuntui reippaasti ja viimeiset toistot oli haastavia. Maastavetokin tuntui mukavasti pienellä painojen lisäyksellä ja kun oon nyt hokannut tehdä sen ihan lattialta asti (tollo minä, enhän mä oo tehnyt maastavetoa kuin viimeiset sata vuotta, ja aina jättänyt tangon paljon ylemmäs!), se tehoaa takareisiin ja takapuoleen ihan erilailla.

Rimpula

 

 

 

Kädet tein nyt erilailla myöskin; ojentajat ja hauikset ensin kinesis-laitteessa, jonka liikeradat jäljittelee taljakonetta. Kivan polton niihin sai kun laittoi oikean määrän painoa.

Kaiken kaikkiaan oon tyytyväinen tämän päivän treeniin. Huomenna lienee taas jalat kipeät. :)
Nyt pitää aloitella lasten iltatoimia. Mulla on huomenna aamuvuoro, joten itsekin saa mennä ajoissa nukkumaan.
Odotan huomista iltaa kun kolmoselta alkaa taas Isänmaan puolesta-sarja. :) Se jäi viime kaudella niin jännään kohtaan! Jee. :)

Tähän loppuun vielä mun uusi lempparibiisi, jonka lapsiparatkin on jo oppineet laulamaan ulkoa. Se myöskin jää kivasti soimaan päässä, silleen korvamatomaisesti. Olkaa hyvät. :)

Kukkurukuu- Mariska & Pahat Sudet

Ihanaa sunnuntai-iltaa teille! <3

Ääripäästä keskitielle

57 päivää ilman sokeria. Haaste oli 71, mutta päätin että se saa loppua nyt. Ilman mitään dramatiikkaa, päätin kauppareissulla että tänään haluan kahvin kanssa mutakakkua ja illalla suklaata. Onneksi mulla on laivareissulta ostettu suklaalevy odottamassa. :P Mutakakku löytyi kaupasta. Ja on muuten taivaallisen hyvää! <3
Eräs viisas rakas ystäväni sanoi ettei ole ääripäiden ystävä. Ja kun asiaa miettii, siinä on kyllä järkeä. Siis ääripäiden välttelyssä, kun kultainen keskitie on paljon viisaampi valinta. Se, että mun on vaikea löytää kultainen keskitie karkinsyömisen kanssa, on opittavissa oleva juttu. Pakkoko mun on tehdä asiasta niin vaikea itselleni? Jos pidän kerran viikossa mättöpäivän tai olen kokonaan ilman esim juurikin sokeria (missään muodossa siis), alkaa mua ihan varmasti ärsyttää koko juttu ennen pitkää ja mieliteot vain kasvaa. Jos annan itselleni luvan syödä sitä _joskus_, ei mun teekään sitä niin mieli. Ja tuo on ihan koettu ja todistettu asia.
Terveellisestä ruokavaliostani en silti aio luopua. Edelleen syön sillä ajatuksella että haluan lihasteni kasvavan ja kehoni pysyvän terveenä. Ei silti liene paha pitää huota myös henkisestä hyvinvoinnista. Tällä en nyt tarkoita sitä, että pää pysyisi kasassa ainoastaan suklaan ja karkkien mättämisellä, vaan sitä, että ne ääripäät on oikeasti ainakin mun kohdallani huono juttu.

Eilen kävin toisen hyvän ystävän kanssa mulle ihan uudella punttisalilla. Oma mieheni käy tuolla salilla, mutta mä en ole koskaan aiemmin käynyt koko rakennuksessa. Tunnelma (ja hengitysilma!!!) oli heti ihan erilainen, treenaahan tuolla myös miehet. Laitteet ja painot oli heti ihan erilaisia kuin meidän salilla ja mm käsipainoja löytyi ihan tähtitieteellisiin painomääriin asti. :) Sain tehtyä oman yläkropan treenin kuitenkin oikein hyvin vieraasta paikasta huolimatta. Kaverini on käynyt tuolla jo kauan ja tiesi hyvin kaikesta ja osasi neuvoa. Joitakin liikkeitä, kuten rintalihakset esimerkiksi, tein ihan erilailla kuin yleensä, ja nyt tuntuu! Näin kipeänä en olekaan hetkeen ollut. Myös ylä- ja alataljat oli erilaista siihen verrattuna, miten yleensä selkää treenaan. Ylätalja on kyllä tehokas, sitä oon kaivannut aiemmilta saleilta joissa olen ennen nykyistä käynyt.
Mutta, kyllä mä mielelläni käyn jatkossakin omassa tutussa paikassani. Siellä mulla on kaikki niin selvää ja tuttua, tiedän just mitä pitää tehdä. Vierailut silloin tällöin muualla on silti ihan kivoja, varsinkin kun on hyvä seuraa. Meillä oli oikein hauskaa eilen, välillä melko hervotonta naurua kun olisi pitänyt raskaita painoja nostella. :D Saatiin silti hommat tehtyä niinkuin pitikin. Yhteistreeniä ja kanssakäymistä parhaimmillaan. <3
Tämä ystävä on tullut yllättävän läheiseksi lyhyessä ajassa. Saimme kuin puolivahingossa tietää olevamme melkein sukulaisia pariakin kautta, meillä on siis yhteisiä läheisiä sukulaisia vaikka toisillemme emme ole varsinaisesti verisukua. Oon hyvin iloinen tästä uudesta tuttavuudesta ja haluan ehdottomasti tutustua sukulaisiinkin. :))

Väsymys vaivaa edelleen. Työharjoittelu etenee oikein mainiosti. Odotan innolla aina seuraavaa työpäivää. Mun pitäisi tehdä joitakin kirjallisia töitä mutten vaan saa itsestäni irti mitään. Ajatuksen tasolla työt on, muttei oikein tunnu löytyvän sellaista aikaa, että ehtisin istua ja paneutua. Ja sitten on yksi isompi tehtävä, joka nyt ei harjoitteluun liity, mutta joka pitäisi kuitenkin tässä lähiaikoina tehdä. Enkä mä ymmärrä siitä niinku yhtään mitään. Ehkä, jos vain saisin itseni keskittymään kunnolla, sekin onnistuisi. Onneksi mulla on viisas työpari jolta voin kysyä apua. :)
Silti olisin ehdottomasti sitä mieltä että voisin ihan hyvin suorittaa tutkinnon pelkästään työharjoittelulla. Käytännön ihmisenä mun on paljon helpompi oppia oikeista hoitotilanteista kuin mistän teorioista. Tiedän toisaalta kyllä että teoriahan se on joka sitä käytäntöä tukee, ja se on pakko oppia. Mutta kun oon aika blondi ja mun keskittymiskyky on tällä hetkellä suunnilleen samaa luokkaa kuin meidän koiralla. :D

Nyt on lauantai, vapaapäivä ja lepopäivä. Lihakset on arat eilisestä ja hirveä väsy painaa. Mies oli kiltti ja siivosi aamupäivällä. Esikoinen lähti yökylään, muut lapset on kotona. Illalla aion avata tuon ihanan suklaalevyni ja katsoa digiboksille tallennetun "Sisko tahtoisin jäädä"-elokuvan. Kynttilät voisi laittaa palamaan, ne on niin ihania.
Vaikka on roosanauha-kuukausi parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu miltä ressikantilta katsoo), mua ei ahdista lainkaan. Pelkoja ei sen suhteen tällä hetkellä ole, ehkä mä alan hiljalleen olla taas astetta ehjempi, noin niinku henkisesti? Ja nyt kun oon saanut taas proteesitkin uusittua oikean kokoisiksi, kaikki on entistäkin mukavampaa. :D
Kävin muuten uimahallissa alkuviikosta ja huomasin saavani varsin paljon katseita osakseni. Uusi tatskani ja arpeni kiinnitti monen huomion ja mua ei sekään hirmuisesti enää vaivannut. Oon ihan ylpeä kummallisesta rintavarustuksestani, niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin. :D

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!