Leikkauskertomusta ja muita sairasloman juttuja

Noin se vain aika hujahti. Sairaanhoitajan opinnot tuli suoritettua viimeistä myöten ja rinnankorjausleikkauspäivä koitti.
Leikkaus tehtiin siis 11.5., eli maanantaina. Edellisenä yönä en juurikaan ollut nukkunut, jänskätti niin kovaa. Aiempina päivinä en ollut oikeastaan edes miettinyt koko leikkausta, kun kaikki kouluun liittyvä vei ajatukset. Sunnuntaiyönä oli sitten hyvää aikaa panikoida.
Maanantaiaamuna piti preoperatiivisella osastolla olla 7.15 ja täysin tyhjin vatsoin tietenkin. Siellä hoitaja valmisteli mut leikkaussalia varten ja joskus puoli yhdeksän aikaan sit lähdettiin saliin.
Leikkaushoitajat ja nukutuslääkäri olivat tosi mukavia ja rauhoittelevia, kun minä taas jännityksissäni lauoin kaikenlaista typerää suustani. Mahtoivat olla helpottuneita kun sitten hiljenin Diprivanin hiipiessä suonta pitkin.
Leikkaus tehtiin siis selän puolelta rinnan paikalle käännetystä kielekkeestä, joka koostuu leveästä selkälihaksesta ja ihosta ja ihonalaiskudoksesta. Alunperin mulle piti laittaa myös implantti, mutta kirurgi jätti sen laittamatta, koska omat kudokseni riittivät kuulemma oikein hyvin (eli mulla on selässä tarpeeksi läskiä!). Luomuna siis mennään, en voi valittaa!
Heräsin heräämössä ja kello taisi olla jotain kahden paikkeilla. Kaikki oli kuulemma mennyt hyvin, joku sanoi. Ihmisiä tuli ja meni, heräämöhoitaja kävi välillä katsomassa ja antoi lisää lääkettä kun pyysin. Kivut oli välillä tosi kovat mutta onneksi lääke auttoi. Aiemmin olen kärsinyt kovasta pahoinvoinnista nukutuksen jälkeen, mutta nyt olin saanut pahoinvointilääkettä, eikä huonoa oloa tullut. Se oli tosi hyvä juttu. Taisin vielä heräämössäkin pölistä kaikenlaista typerää ainepäissäni.
Viiden aikoihin tulivat hoitajat hakemaan mua osastolle ja mullakin alkoi taas pää hiljalleen toimia.

juuri osastolle saapuneena, hippasen verran pyörryksissä

Nuokuin koko illan, laitoin viestiä ja soittelin lähimmille. Hoitaja kävi vähän väliä touhuamassa, mutten juurikaan muista mitä. Yöllä nukuin tosi huonosti, tunnin mittaisia pätkiä. Päätä särki enkä saanut millään hyvää asentoa (valittavana oli joko selkä- tai oikeakylkiasento, hirveen kauaa ei tuota liikerataa huvita toistella ennenkuin alkaa niska puutua). Ulkona satoi kaatamalla ja sade hakkasi ikkunalautaan.
Seuraavana aamuna alkoi jo vähän elämä voittaa ja ajatus kulkea. Kivut oli edelleen välillä kovia, mutta huomattavasti helpommin siedettävissä. Kovaa kipulääkettä en sitten enempää tarvinnutkaan. Uusi rinta ja haavat tarkistettiin neljän tunnin välein ja sain tukiliivinkin, jota mun tulee nyt käyttää yhteensä 4 viikkoa.
Olo voimistui kokoajan ja pääsin liikkeellekin; kävelin fysioterapeutin kanssa osaston puolella. Sain kiitosta nopeasta voimistumisestani ja kotiuduinkin jo toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä, vaikka yleensä tämänlaisen leikkauksen jälkeen ollaan kolmisen päivää osastolla.
Olinhan mä kipeä ja räihnänen kotonakin ja oleminen haavadreenin ja tiukan tukiliivin kanssa oli lähinnä ärsyttävää. Yöksi otin tramalin jonka avulla kivut kyllä pysyi poissa ja unikin maistui oikein hyvin (!!), seuraavana päivänä olin vielä neljän aikaan ihan pää pyörällä. Ei liene tarvetta mainita, että kyseistä rohtoa en enää suuhuni laita!! Eikä kyllä ole ollut tarvettakaan, panadol-burana-linjalla ollaan pärjätty hyvin. Haavat on siistit ja kipua aiheuttaa lähinnä jumissa oleva terveen puolen yläselkä sekä dreeniputken aukko (kompuroin typerän dreeniletkun kanssa kaiken aikaa, unohdan sen olemassaolon jatkuvasti, kunnes se taas jämähtää jonnekin ja repäisen itseni kunnolla..!)
Huomenna se pitäis saada pois, kun vain vuoto hiipuis sen verran että sen uskaltais poistaa.

arpi

No, uusi rinta sen sijaan on kiva. :) Hirmusen arka se ei ole, hyvin on verenkierto lähtenyt käyntiin. Turvoksissa se edelleen on, ja tukiliivi on välttämätön siksi, että se muokkaantuu oikeanlaiseksi. Kuulemma ajan kanssa se laskeutuu normaalille paikalleen, nyt vain täytyy luottaa siihen että maan vetovoima tekee tehtävänsä tässäkin asiassa!
En malta odottaa sitä, että saan pitää taas olkaimettomia ja avonaisia yläosia ja normaalien ihmisten uimapukua!! <3
Eiköhän tästä taas nousta pikkuhiljaa. Vaikka kyllä mua suututtaa tämä oma voimattomuus ja avuttomuus. Mitään en jaksa/saa/voi tehdä ilman että pitää jossain kohtaa pyytää apua. Viikon päästä saan alkaa nukkua taas vasemmallakin kyljellä, sitä odotan kuin kuuta nousevaa. 
Ihanaa oli kun jaksoi taas vähän huomioida omaa ulkonäköään ja laittautua, ei ollut enää niin potilasmainen olo.

Odotan kovasti myös sitä, että pääsen taas liikkumaan. Tässä kevään aikana ajatukseni liikunnan suhteen on muuttuneet jonkun verran. On ollut aikaa miettiä asiaa (eikä ole ollut aikaa käydä salilla) ja sitä, mitä mä liikunnalta oikeastaan loppupeleissä haluan. Eipä se nyt vieläkään sen selvempää ole, kuin että se hyvä olo ja terveenä pysyminen on tärkeintä. Voisin ihan todella tutustua paremmin salimme ryhmäliikuntatarjontaan, uskon että löydän jotain mistä tykkään. Joogan lisäksi. <3

kuva täältä

Ärsyyntyminen turhanpäiväisiin, aiemmin mulle mukatärkeisiin asioihin, on alkanut kasvaa, enkä voi sille mitään. Kai tämä on jotain henkistä kasvamista oman itseni kanssa ja sen kanssa on vaan elettävä.

Tulevan viikon perjantaina on meidän valmistujaispäivä! Alan pikkuhiljaa tajuta, mitä olen saavuttanut ja olen huisin ylpeä itsestäni ja ryhmäläisistäni! Kauheasti on ollut töitä ja muistettavaa, ja nyt yhtäkkiä voin todeta, että kaikki on suoritettu ja palautettu. Hyvin kummallinen tunne. Tykkään silti. :) Suurin saavutus oli opinnäytetyön valmistuminen ja sen esittäminen. En olisi voinut uskoa että sekin tulee joskus valmiiksi ja esitettäväksi, mutta niin sekin vain tuli ja meni. Saatiin vieläpä hyvää palautetta! :)
Nyt vietän vielä reilun kuukauden ajan sairaslomapäiviä ja heti juhannuksen jälkeen alkaa työt kirurgisella osastolla. Valmiina sairaanhoitajana. :)

Vielä vähän mainostusta tähän loppuun; ylläolevassa kuvassa näkyvän Siskorusetin voi tilata Sinellin verkkokaupasta (10€) ja samalla voi tukea Siskot - syöpäkuntoutujat Ry:n toimintaa. Tässä linkki sivustolle. :)

Oikein kaunista alkavaa uutta viikkoa kaikille! <3

On taas tammikuu

Taas eletään tammikuuta, tällä kertaa jopa 2015. Mä sitten näin tämänkin vuoden vaihtumisen!
Näihin aikoihin tulee aina tutut ajatukset mieleen neljän vuoden takaa. Väistämättä, vaikka yrittäisin sivuuttaa. Niinpä annan itselleni luvan fiilistellä ja muistella asioita; vuosi vuodelta ne tekee vähemmän kipeää mutta aina vaan jaksaa kyynel pyrkiä silmäkulmaan.
Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen elossa ja odotan tulevaa korjausleikkausta. Olen melko hyvässä fyysisessä kunnossa eikä stressikään kamalasti paina, vaikka tässä kaikki ainekset siihen olisi. Lasten jutut, miehen jatkuvasti elävä työtilanne, omat koulujutut.. yksi vertaissiskoni on taas poistunut tämän inhottavan taudin uuvuttamana, se on surettanut ja ahdistanut tosi paljon välillä. Ikävä on, ja tuntuu epäreilulta. Onneksi mulla on rakkaiden miehen ja lasten lisäksi ihania ystäviä ja punttisali. Juskaa unohtamatta. <3
Opintoni on loppusuoralla, valmistun keväällä jos kaikki menee suunnitellusti. Enpä olis ihan heti uskonut tähän pisteeseen pääseväni, kun siloin aikoinaan pähkäilin, mitä jäljelläolevalla elämälläni tekisin. Ajatus korkeakouluopinnoista tuntui pelottavalta ja vaikealta. Niinpä vain oon suorittanut kaikki kurssit ajallaan ja saanut jopa melko hyviä arvosanojakin ja arviointeja työharjoitteluista (joissa olen toki viihtynytkin jokaisessa). Viime viikolla oltiin opinnäytetyön ohjauksessa, kun mun mieleen yhtäkkiä kajahti: "hei, me tehdään lopputyötä ja me oikeesti selvitään tästä!!" Huh, sydän alkoi jumputtaa. :D Paljon on toki vielä tehtävää jäljellä ja parin viikon päästä alkaa viimeinen ja pisin työharjoittelu.

pöö

Hyvivointikurssi tuli ja meni. Paino ei sen kummemmin tipahtanut, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan sain vatsalihaksiini hyvin kestävyyttä ja voimaakin, sekä paljon kullanarvoisia, toimiviksi todettuja neuvoja. Ja muutama senttikin lähti. :)
Jatkuviin mahakipuihin olen päättänyt nyt kokeilla ihan kunnolla gluteenin välttämistä. Parin päivän jälkeen olen huomaavinani ettei maha tosiaan ole kipeä eikä turvonnut, kuten se tapaa tähän aikaan vuorokaudesta yleensä olla. En tiedä, johtuuko syömisistä vai mistä, se jää nähtäväksi. Toivottavasti asia olisi näinkin helposti korjattavissa.
Karkit ja makeat herkut jäi jouluun, tapaninpäivän jälkeen en ole niihin koskenut. Aina välillä tekee ihan täysillä mieli suklaata ja marmeladeja, mutta ihan mukavasti olen selvinnyt. Enkä aiokaan mitään täyslakkokieltolakia itselleni asettaa; jos kyläpaikassa tarjotaan pullaa, voin ihan hyvin pienen semmoisen ottaa. Paitsi karkkeja en ota silloinkaan. :)

kuva täältä

Salilla menee mukavan tasaisesti, mulla nyt ei ole mitään tiettyä tavoitetta, muutakuin se että voin hyvin ja pysyn kunnossa. Treenaan kolmijakoisesti, mutta välillä käyn jumpassa tai joogassa. En stressaa enää, se ei aiheuta muutakuin pahaa oloa ja päänsärkyä. Sitäpaitsi liikkeet menee paljon paremmin perillekin kun ottaa vähän rennommin ja unohtaa punttien kilonumerot.

uudet salipökät <3

Eipä mulla muuta. Seitsemättätoista päivää odotellessa. Kyllä mä sen tänäkin vuonna selvitän.

Nro 4 OK!

Noin tuli käväistyä neljännessä vuosikontrollissa tänään. Mammografiassa ja ultrassa tulokset oli puhtaat, kuten pitikin. :) Vähän meinas iskeä paniikki mammografiahuoneessa kun hoitaja otettuaan normaalit otokset katseli tietsikan monitoria ja pyysi että otetaan vielä yksi sivukuva terveestä rinnasta. Kävin kyttäämässä näytöllä näkyvää kuvaa ja yritin huomata, onko siinä jotain ihmeellistä. Hoitajakin sanoi ettei mitään hätää, kysyi kuitenkin, olenko tuntenut mitään erityistä viime aikoina.. No otettiin viimeinen kuva ja menin käytävälle odottamaan ultraan pääsyä. Mieli oli heti samantien ihan sekaisin, näin sieluni silmin miten ultraava lääkäri pudistaa päätään ja sanoo että täällä näkyy _jotain_. Mietin siinä istuessani että toivottavasti ei ketään tuttua kulje siitä ohi (mulla on paljon tuttuja töissä sairaalassa), muuten alan pillittää. No eikö kaikista maailman ihmisistä mun isosisko käppäile siihen ja tietenkin tulee juttelemaan. Mä en saanut sanaa suustani, näytin vain miehelleni hetki sitten lähettämäni viestin, jossa kerroin tuosta mammografiasta. Ja aloin pillittää. :/
Sisko lohdutteli ja sanoi että kaikki on varmasti hyvin. No pian pääsin ultraan ja lääkäri sanoi heti mammografiakuvien olleen täysin puhtaat, ylimääräinen kuva oli otettu vain siksi että halutaan olla tarkkoja ja varmoja. HUH! Siinä ultratessaan lääkäri kysyi olenko käynyt rintojen magneettikuvauksessa ja mä aloin heti taas epäillä kaikkea. Tivasin ja tenttasin lääkäriltä että onko kaikki nyt varmasti niinku pitääkin ja ettei edes epäilystä ole mistään ikävästä, johon lääkäri kärsivällisesti vastasi että kaikki on oikein hyvin. En tiedä sitte, kuuluuko magneettikuvaus normirutiineihin tässä tapauksessa? Mä oon ajatellut että se otetaan vain tarvittaessa.
No sanoin että tuon jäljelläolevan  rinnankin sais mun puolesta leikata pois, olis helpompaa kun ei tarttis kokoajan miettiä milloinka se tauti iskee siihen. Lääkäri sanoi että poisto voi ihan hyvin olla mahdollista, mutta todennäköisyys toiseen rintaan leviämiseen on pieni koska mun kasvain oli duktaalinen. Toisen tyyppisessä syövässä tuo on kuulemma enemmän mahdollista. Päätin jäädä miettimään asiaa. Ei kyllä haittais vaikkei tota tossa oliskaan. Onhan proteeseja ja ehkä mahdollisuus saada korjausleikkaus siihenkin sit joskus? Hm.
Kävin myös verikokeessa, mutta niitä tuloksia en saanut vielä.

Hermoilukäytävä

Aamulla meinasin ensin jäädä kotiin ja jättää koulutunnit väliin. Lopulta mulle tuli niin huono omatunto että lähdin kuitenkin vietyäni tytön päiväkotiin ensin. Olisin vain hermoillut täällä kotona koko päivän saamatta mitään aikaiseksi, joten tuo oli ihan hyvä juttu. Sainpa nähdä luokkakavereitakin vielä ennenkuin ensi viikolla siirrymme koko porukka harjoittelupaikkoihin. Sitten tapaammekin vasta tammikuussa seuraavan kerran. Oon ehkä maininnut aiemminkin, mutta meillä on ihan paras ryhmä, oon todella onnekas kun pääsin tuohon porukkaan. Kamala ajatella että pian koulu on ohi ja tiet eroaa. 

Tosireipas koululainen

Kun tunnit oli ohi, mulla oli aikaa vielä ennen kontrolliin menoa, joten lähdin kaupungille. Kävin syömässä hesesalaatin ja jotenkin ajauduin H&M:lle josta mukaan lähti neulemekko, josta oon haaveillut jo kuukauden päivät. Tunsin suurta huonoa omaatuntoa taas tuhlattuani moiseen kolttuun, mutta hyvien kontrollikuvien jälkeen ajattelin ehkä ansainneeni tuon mekon? :D Sitäpaitsi mun vanhempi neulemekko on liian kireä mulle (kas kummaa) joten neulemekon mentävä kolo olikin jo ehkä täytettävä seliseli. No onpa nyt.

Clean eating? No ainakin vesi oli puhdasta! Sitäpaitsi toi on parempi ku kerrosburgeri. :D

Kolttu

Pian pitäis lähteä jumppaan, meillä on taas se kurssi. Tämän päivän syömiset on vähän typerät ja mahakin on taas kipeä. Vettäkään en ole muistanu juoda tarpeeksi. Plaah. Onneksi huomenna on taas perjantai ja edessä teatterireissu ystävän kanssa. :)

Kuulumisia

Onpas kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi oon kirjoitellut. Syksy on tullut ja koulu taas alkanut. Paljon on tapahtunut kaikenlaista.
Kävin kirurgian polilla keskustelemassa tulevasta korjausleikkauksestani, johon nyt sitten kuitenkin lopulta päädyin vaikka vuosi sitten en halunnutkaan sitä. En halunnut suunniteltua TRAM-leikkausta, jossa uusi rinta tehtäisiin vatsan kudoksista, se pelotti liikaa. Päätettiin plastiikkakirurgin kanssa, että mun leikkaus tehdään käyttäen LD-kielekettä, eli selästä otetaan materiaalia, ja sen lisäksi laitetaan implantti. Leikkaus tehdään täällä Vaasassa heti tulevan tammikuun alussa! Odotan jännityksellä tuota aikaa. Niin kauan kun vielä olen yksirintainen arpiveikko, halusin otattaa itsestäni kuvat, joissa näkyy tuo ominaisuuteni mahdollisimman kauniilla tavalla. Kyselin kuvaajan perään, ja koska oma luottokuvaajamme on miespuolinen ja sen lisäksi työkaverini, päätin että näihin kuviin haluan naispuolisen kuvaajan. Löysinkin aivan ihanan naishenkilön, joka on lisäksi vielä kovin taitava. Kuvista tuli kauniita ja olen tyytyväinen, vaikka kuvauspaikalla oli todennäköisesti kaikki Länsi-Suomen hyttyset häiriköimässä. :D Olen niin iloinen siitä, että mulla on kauniit muistot tästä ajasta, meni elämä sitten miten meni.

Syksystä tulee muutenkin mielenkiintoinen, ainakin loppusyksystä, kun aloitan työharjoitteluni todella mielenkiintoisessa paikassa. En siitä sen kummemmin vielä viitsi kertoa, kun siihen on niin pitkä aika, kerron sitten lisää kun asia on ajankohtainen. Koulun alkamisen myötä sain taas nähdä ihania luokkakavereita ja arki on astunut virallisesti esiin.
Kuopus aloitti päiväkotiuransa kovin mallikkaasti, itkutkin on olleet aivan minimaalisen vähäisiä. Kummallista kun tytöstä kasvoi heti ensimmäisen viikon jälkeen mukamas niin iso. <3 Kolme flunssaa tässä nyt on tosin ollut, mutta sekin oli odotettavissa. Niin on ollut jokaisen lapsen kohdalla kun päivähoito on aloitettu.
Sain itsekin kunnon flunssan, eilen aamulla heräsin kuumeeseen ja todellakin huonoon oloon. Nyt on jo hieman parempi olo, mutta heikko vieläkin. Ollaan tytön kanssa kotosalla kun sekin on vielä vähän toipilas. Parturissa käväisin aamupäivällä ja tyttö oli mun vanhempien luona kylässä sen aikaa. Eipä tämä mun kunto muuhun sitten riittänytkään; kotiin äkkiä ja buranaa naamaan.

Sain Zoladexista kamalat sivuoireet ja pyysin lääkäriltä luvan saada lopettaa koko kamalan lääkkeen. Mun kaikkia niveliä särkee kokoajan, oon kestokireä (ja kuluneen kesän jäljiltä tämä olotila ei todellakaan sovi mulle) ja kuumotus ja hikoilu on ihan järjetöntä, siis todellakin järjetöntä. Ja kokoaikaista. Sen lisäksi mulla on ihme ähky kokoajan ja olen turvonnut niin ettei vaatteet meinaa mahtua päälle. Todellakin oksettavaa ja inhottavaa, enkä tosiaan halua elää näin seuraavia vuosia, ties kuinka kauan mun olis tuota pitänyt käyttää. Oon nyt hakenut kaksi pistosta, kolmatta en enää hae.
Tämänhetkinen flunssakin tekee olosta vielä enemmän ältsin. Viikonlopun aikana oon syönyt todella huonosti, siis huonolaatuisesti ja kroppa on ihan sekaisin. Suklaata ja pullaa ja sipsejä. Pizzaa haettiin perjantaina ja lauantaina tehtiin tortilloja (mä sentään söin täysjyväversioita!). Nyt oliskin tarkoitus taas syödä normaalisti.

Salilla oon käynyt jonkun verran, mutten mitenkään orjallisesti. Totta puhuen, alan hieman jo kyllästyä veivaamaan tuota samaa treeniä. Rinta-olka-ojentajapäivinä mulla on järjestäen joka kerta yläselän lihakset ihan jumissa. Itse olen ajatellut, että penkkipunnerrus ja takavipunostot saavat tuon jumin aikaan, mutta pitänee jutella asiasta vielä jonkun kanssa salilla. Oon ajatellut että voisin käydä joillain ryhmätunneillakin välillä ja koittaa kohottaa yleiskuntoani tulevaa leikkaus- ja toipumisaikaa ajatellen. Yritän opetella tykkäämään spinningistä ja samaten yritän löytää aikaa joogatunneille. Tosiasia on että kaipaan noita asioita elämääni taas mutten oikein osaa aloittaa mistään. Kaipa se on vain mentävä.
Kävelylenkeilläkin oon nyt käynyt aika paljon, sekä yksikseni että ystävien kanssa. Olen tässä alkusyksyn aikana saanut uuden ihanan ystävänkin, joka tuli elämääni ihan yllättäen, mutta silti tuntuen siltä kuin olisin löytänyt vanhan ystäväni uudelleen. :) Juttua riittää, ollaan tosi samanhenkisiä monessa asiassa. :)

Kuluneen viikonlopun fitness-kisat on saaneet aikaan melkoisen mielipidemyllyn. Myönnettäköön, että itsekin jossain välissä ihannoin kovastikin kyseistä lajia, lähinnä sitä, miten ihmiset saavat muokattua vartaloistaan niin timmejä ja voimakkaita ja kauniita. Kuten tapoihini kuuluu, hyvin äkkiä aloin sättiä itseäni siitä etten mahdu samaiseen muottiin ja treenasin verenmaku suussa saadakseni tuloksia ja yritin syödä tietyn mallin mukaan. No ei onnistunut, ja sätin itseäni vielä enemmän.
Nyt, myöhemmin, seurattuani Instagramissa ja blogeissa paria kisoihin treenaavaa naista, olen hiljalleen huomannut, että en edes haluaisi siihen muottiin. Kilpailuun valmistautumiseen kuuluu niin paljon kaikkea muutakin, sellaista mikä ei mediassa välttämättä näy. Eikä se kisakunto kestä kuin sen yhden pienen ajan, sen jälkeen palataan normaaliin. En usko, että itse syömishäiriön nuorena sairastaneena, kykenisin sellaisen jälkeen noin vain viileästi palaamaan normaalitilaan. Ihan varmasti tekisi todella tiukkaa. Kaikki kunnia kisaajille, jotka tekevät hurjan työn kilpailujen eteen, edelleen ne näyttää mun silmissä kauniilta ja vahvoilta. Mutta mua helpottaa oma ajatus asiasta, se että olen viimeinkin tajunnut että mun elämää pyörittää ihan eri asiat kuin se iänikuinen ulkonäkö, eikä mun tarvi enää olla kuin 20-vuotias tai pyrkiä rasvattomaan kehoon. Nojoo, tätä asiaa olen puinut koko kesän enkä sen kummemmin jaksa enää sitä puida. Mutta aihe nousi taas pintaan kun noita kisoja seurasin ja muistelin omia ajatuksiani esim vuoden takaa. Paljon aiheesta väännetään blogeissa ja muualla, on ihmisiä puolesta ja vastaan. Huomaa kyllä että se on vaikuttanut ihmisiin paljon ja että se on nyt tosi tosi pinnalla. Hassua, kun muutama vuosi sitten lihaksikkaiden naisten vartaloita lähinnä kummaksuttiin. Niin ne ihanteet muuttuu. Mitähän seuraavaksi. :)

No ainakin mä haen kahvia ja yritän parantua keskiviikkoon mennessä kun taas pitää koulunpenkille rientää.

Jouluhiki ja sen välttäminen

Joulu tulee, sille ei voi mitään. Se tulee joka ikinen vuosi, vaikka miten stressais. Mulla on hirvee joulustressi taas, se alkoi jo kuun alussa, aina sama juttu. Mä tiedostan sen, mistä se johtuu, oon selitellyt kireää mielialaani miehellekin tuolla havainnolla. Yritän kaikkeni, jotta oppisin olemaan välittämättä tästä tietystä ilmiöstä, ja ehkä oon päässyt nyt jopa yhden askelen eteenpäin pyrkimyksessäni. Tänä jouluna meillä ei mennä minkään kaavan mukaan, mikä vähänkin tökkii. Me tehdän asiat juuri niinku halutaan ja ainoa asiaankuuluva rituaali saa tulla olemaan telkkarista tuleva Lumiukko ja Aku Ankan jouluparaati. En tarkoita sitä, etteikö meillä joulua juhlittaisi, tottakai juhlitaan, mutta mitään väkinäistä ei tehdä, jossei siis huvita. Uusperhe kun ollaan, meiltä lähtee isommat lapset toisaalle jossain vaiheessa joulua, eikä olla suunniteltu mitään senkään mukaan. Lahjavarasto alkaa olla siinä mallissa kuin se vain voi tässä tilanteessa olla. Tein pari löytöä nettikirpparilta jotka pääsee myös pakettiin, oon huisin tyytyväinen. :) Ensi jouluna ei enää kituuteta kotihoidontuella ja muutenkin taloudellinen tilanne on varmaan paljon paremmalla tolalla, silloin ei toivon mukaan tarvi näin kituuttaa. Mutta näköjään pienelläkin budjetilla voi selvitä, se on vain järjestelykysymys.Mua on hirmusti ärsyttänyt tämä joulun kulutusjuhlamaisuus ja ennen kaikkea ihmisten hössötys. Lahjojen rahallinen arvo sekä niiden mahdollisimman suuri määrä tuntuu olevan ihmisille se tärkein asia. Samaten se, että kynsin hampain pidetään kiinni tietynlaisesta kaavasta jonka mukaan on PAKKO mennä? No ei oo.

Olipa ihanaa eilen kun päästiin ulos syömään ja vähän asioita hoitelemaan. Käytiin Rossossa ja mä söin tapani mukaan (ai mitenniin kaavoihin kangistunut?) pannupizzan, hyvin uppos koko annos eikä edes tiukkaa tehnyt *tähän taas se punasteluhymiö*. No hyvää oli ja hyvä mieli jäi.
Täällä kotona oli mennyt kaikki hyvin ja lapsilla oli kuulemma ollut hauskaa. Ostettiin siskolle suklaarasia kiitokseksi. :) Oli kivaa pitkästä aikaa laittautua ja pukeutua vähän nätimmin, vaikkei mihinkään gaalaan oltukaan menossa.

Tänään on siivouspäivä; laitetaan koti viimein joulukuntoon kuusta myöten. Illemmalla mun pitää vielä tarttua siihen Maailman Rasittavimpaan Koulutyöhön, jota ollaan tässä veivattu jo viikkotolkulla, toivottavasti saatais se nyt siihen malliin ettei sitä tarttis enää miettiä. Ollaan kyllä mun mielestä nyt jo aika hyvin kartalla tuosta aiheesta, joten kaipa siitä hyvä tulee.  Hatunnosto työparilleni, joka on juuri saanut pienen vauvan ja silti hän jaksaa pakertaa tämän työn parissa. <3

Reipasta sunnuntaita kaikille muillekin!

Kremppoja siellä ja kremppoja täällä

Aika kuluu kovaa vauhtia ja vuosikontrolli lähenee. Soittelin jo rintahoitajalle viime viikolla ja kysyin pitääkö mun itse varata aika vai tuleeko se postissa. Postissa kuulemma tulee ja tammikuulle varataan aika. :) Hyi kamala kun mua jo jännittää. Teen jatkuvasti huomioita kaikenmaailman pateista ja kivuista ja kyllä tuo jo on pariin uneenkin tullut. Yök. Olis nyt nopeasti ohi.

Mun yläselkä alkaa olla taas paremmassa kunnossa. Huomasin tuossa, että ollessani koneella kotona, istun aina samassa sohvannurkassa, nojaten vasempaan kyynärpäähäni ja näinollen olen samanlaisessa lysy-asennossa vaikka miten paljon. Varmasti vaikuttaa tuohon kipuun, se kun on kokoajan ollut vasemmalla puolella. Nyt oon tietoisesti pysynyt poissa kyseisestä sohvannurkasta, ehkäp silläkin on ollut vaikutusta siihen että tuntuu paremmalta. Relaksantit jätin pois jo aiemmin ja hyvin on pärjännyt ilman.
No, kun yläselkä on parempi niin tietysti alaselkä aloittaa oman shownsa. ;( Aamusta asti on kipuillut se sama ärsyttävä kohta, joka kipuili koko viime vuoden (kun kuvittelin että se johtuu luiden haurastumista muttei sitten johtunutkaan vaan olikin mitälie lihasperäistä). Muutaman kirosanan päästin kun ajattelin että taas jää salillakäymiset tältä viikolta, mutta sitten päätin kuitenkin lähteä ja tehdä kevyemmän treenin. Ja hyvä että lähdinkin, sain tehtyä rinnan, olkapäät ja vatsan ja mulla oli jopa voimiakin jäljellä! Ihan täysillä painoilla en uskaltanut edes yrittää, mutta tarpeeksi raskaasti kuitenkin. Selän jätin suosiolla pois laskuista ja jätän varmaan vielä pari kertaa. Jotain kevyttä varmaan voi tehdä ettei ihan surkastu.
 
Koulu aiheuttaa sitä tavallista stressiä, samaa, kuin mitä se on koko syksyn aiheuttanut. Tuo yksi kurssi, joka on kestänyt koko syksyn, on jotenkin niin vaikea enkä mä ole ollenkaan kartalla koko aiheesta. Tai no ehkä mä ihan vähän osaan jo hahmottaa, mistä siinä on kyse, mutta kun tentti on viikon päästä, niin olis ehkä hyvä tietää jo vähän enemmänkin. Tuntuu että moisen takia menee koko motivaatio alas.
Mutta sentään jotain positiivistakin. Sain ihan kuin vahingossa tietää että meidän piti jo varata seuraavat työharjoittelupaikat, ensi kevääksi siis. Kuten aina, olin ihan pihalla tuosta varaussysteemistäkin (meidän pitää siis itse nykyään järkätä paikkamme semmoisella nettivarausohjelmalla). Soitin sitten koululle ja pyysin apua henkilöltä joka noita juttuja järkkäilee, ja hän sitten opetti mulle miten homma toimii. Ja PLIM! Mulla on harjoittelupaikat varattuna eikä asiaa tarvi sen enempää jännittää! :)

Viime yönä tuli nukuttua ihan surkeasti. Kuopus ja ekaluokkalainen oli molemmat jostain syystä tosi levottomia koko yön. Kuopus heräili ja kitisi tämän tästäkin (mahtaakohan tulla kipeäksi, on ollut koko päivän ja illan jotenkin nuhruinen) ja ekaluokkalainen kömpi kolmen aikaan meidän sänkyyn peittonsa ja tyynynsä kanssa. No, arvata saattaa ettei sen jälkeen kukaan nukkunut kovin hyvin; poika kun on jo aika iso ja sänky on ihan tavallinen parisänky.
Aamulla oli sitten lievästi sanottuna takkuinen olo ja kouluunkin piti lähteä. Komeilla silmäpusseilla varustettuna ja alati haukottelevana sain sitten lähdettyä kotoa. Onneksi oli vain parin tunnin mittainen päivä.

Reipas koululainen

What doesn't kill You makes You stronger

Noin se sitte sanoi mun yläselkä sopimuksen irti naks vaan. Kävin perjantaina lääkärissä narisemassa kun lapaluiden välistä, oikeanpuoleisen epäkkään ja niskan kohdilta on niin ***** kipeä ja kipu säteilee päähän asti. No sain kunnon tropit; lihasrelaksantteja ja kipulääkkeitä sekä käskyn ottaa kaikkea kolmesti päivässä muutaman päivän ajan. Sain myös kipupiikin jo paikan päällä. Niin ja treenauskieltoa noin viikon ajaksi.
Kotiin päästyäni otin relaksantin ja nukahdin. Illalla heräsin ihan takussa ja päätin että vastedes otan moiset napit vasta yöksi, sen verran kovaa se väsytti. Tulehduskipulääkettä oon ottanut kiltisti niinku lääkäri käski ja ehkäpä tuo kipu alkais jo hellittää.

Salille en ole nyt siis päässy taas koko viikkoon. Oon käynyt kävelylenkillä ja tänään kyykkäilin tässä kotona ja tein vatsoja. Auttoi muuten kummasti päänsärkyyn, joka vaivas mua heti aamusta asti. :)
Päätin nyt myös alkaa käydä joogassa uudelleen. Meidän salilla kun tuota joogaa on maanantaisin. Se on aina tehnyt hyvää, kunhan vain pääsisin säännöllisesti paikalle. Oon nyt niin kauan vetänyt pelkästään kovaa punttitreeniä, että alan olla aika romuna joka puolelta. Lihashuolto on nyt paikallaan ja joogahan on just maailman ihaninta. <3

Koulu on lähtenyt käyntiin nitkahdellen. Mulla meinaa motivaatio olla edelleen pakkasella ja mun pitää oikein potkaista itseäni joka päivä, että tajuan miten tärkeää tuo opiskelu mulle oikeasti on. Sain jopa myönteisen ennakkopäätöksen aikuisopintotuestakin, joten mun ei ehkä sittenkään tarvii käydä töissä opiskelujen aikaan. Nyt pitää vain laittaa se varsinainen hakemus vetämään että se ehtii tulla ennenku mun kotihoidontuki loppuu maaliskuussa.

Oon huomannut olossani noin muuten ihan positiivista muutosta. Kun aloitin nuo d-vitamiinilisät, on jaksaminen kasvanut huomattavasti ja mielialakin on korkeammalla. Ollaan ulkoiltu lasten kanssa aika paljon, ja välillä on ollut ihan upea ilmakin. Ihanaa kun on pakkasta ja vähän luntakin tullut. Toivottavasti pysyy.

Eilen illalla eksyin selailemaan yhden nettikaupan sivuja. Samaisesta kaupasta tilailin kuopuksen odotusaikana imetysliivejä ja raskaustukivyön ynnä kestovaippoja sun muuta ihanaa. Kun avasin imetysaiheisen sivun, meinasin ruveta itkemään. Muistin ihan selvästi sen tunteen kun niitä sivuja aikoinaan, ennen tietoa mistään syövästä, selailin ja haaveilin tulevasta vauva-ajasta imetyksineen. Sitten samantien muistin tunteen heti sen jälkeen, kun olin saanut tietää että tulen menettämään toisen rintani sekä mahdollisesti myös henkeni ja vauvan hengen. Kun mua pelotti niin kovaa etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Ja sitten muistin sen tunteen, kun oli varmistunut että tyttö saa olla mahassa niin kauan että on valmis syntymään ja että kaikki tulee menemään kaikesta huolimatta tosi hyvin. Muistan sen ilon, mutta muistan myös haikeuden siitä, kun vauva-ajasta ei tulisikaan sellainen kuin olin toivonut. Tytön ensimmäiset neljä kuukautta mä olin kokolailla sumussa. Mutta, kaiken päälle mieleeni tuli kuitenkin se turvallinen tunne, kun hoitojen loputtua tajusin että tässähän me molemmat hengissä ollaan. Tyttö sai tissin sijaan korviketta pullosta ja kasvoi oikein hienoksi neitoseksi. Mulla vaihtui imetysliivit proteesiliiveihin, mutta sainpa pitää henkeni.

Tuollaiset tunnemyrksyt kuuluu vieläkin välillä mun elämään. Ne saattaa tulla ihan puskista, aivan yllättäen, eikä tarvitse kuin pienenpienen kimmokkeen jostain asiasta, joka vähääkään muistuttaa noista ajoista. Onneksi niitä myrskyjä tulee nykyään aina vain vähemmän. Ja onneksi mulla on paljon tallennettuja muistoja noista ajoista, niin saan aina niitä katsella ja muistella sitä, että meillä oli kuitenkin ihan hyvät ensimmäiset yhteiset kuukaudet. :)

Pitkän viikon jälkeen

Taas on viikko kulunut melkein loppuun. Työharjoittelu loppui eilen, läpi mentiin oikein mainioin arvioinnein! Mä tykkäsin niin olla tuolla, viihdyin tosi hyvin ja opin paljon uutta ja vanhoihin oppeihin löysin uusia näkökantoja. Työkaverit tuossa paikassa oli kultaisia ja kyllä mun pitää sanoa että mun tulee ikävä. :) Tuntuu oudolta kun nyt en sit enää maanantaina menekään sinne.
No, en mä silti valita; mulla on viikko "lomaa" nyt kun koulusta on itsenäisen opiskelun viikko. Saatiin luokkakaverin kanssa tehtyä yksi seminaaritehtäväkin valmiiksi (lienen narissut siitä täälläkin jo aiemmin), ja nyt saa oikeesti vaan olla. :) Tai no, miten sen nyt ottaa tässä apinalaumassa. :D

Toissailtana aloin taas fiilistellä syöpäjuttuja ja ikäänkuin havahduin taas kerran; mähän oon oikeasti ollut kohta jo kolme vuotta ilman syöpää!! Se on jo aika hyvä saavutus. Ja kuten aiemminkin näitä miettiessä, itku siinä tuli taas ja samalla syöksähti mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset tunnelmat. Siinä sitten mies mua lohdutteli kuten aina.
Jännä juttu, miten mä välillä saatan olla viikonkin ajattelematta koko asiaa sen kummemmin, pitkiä aikoja ilman että asia itkettää lainkaan. Ja sit yhtäkkiä parku tulee. No, tuli ja meni taas.

Pääsin viimein parturiin asti. :) Mun tukan lähtö vaikuttaa kuulemma ihan normaalilta ajoittaiselta karvanajolta, tuskin on siis mitään lääkityksestä johtuvaa. Tukka leikattiin ihanaan malliin, samanlainen mulla on ollut monet kerrat aiemminkin mutta ei nyt sit pitkään aikaan taas. Tykkään eniten siitä ku niskahiukset on lyhyet. :)

Eilen kävin hyvän ystäväni kanssa salilla, tällä kertaa vierailin ihan toisessa paikassa kuin missä käyn normaalisti. Kyseisessä paikassa ystäväni käy säännöllisesti. Myös oma mieheni treenaa tuolla ja olikin käynyt tekemässä oman punttinsa jo aiemmin iltapäivällä, kun me mentiin sit illalla. Puitteet on kyllä ihan erilaiset kuin "omalla" salillani, mutta silti oli ihan mukava käydä uudessa paikassa. Kerran olen aiemminkin käynyt tuolla. :)
Meillä oli kovasti hauskaa, eikä treeniä voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vakavamieliseksi. Tiedättekö fiiliksen perjantai-iltana, kun koko pitkä viikko on takana ja väsyttää, kaikki mahdolliset typerät asiat naurattaa? :D No, saatiin me ahkeroituakin. Oli kivaa tehdä liikkeitä kun oli joku vierellä potkimassa ja tsemppaamassa. Samaten se, kun esim ranskalaisessa punnerruksessa meinas viimeiset toistot vähän tihkaista, sain kummasti uutta puhtia kun kaveri seisoi vieressä valmiina auttamaan tangon nostossa.  Sain tosi hyvin tuntumaa ja poltetta lihaksiin, ja nyt onkin vähän arkuutta siellätäällä. Ja mieli hyvä. :)

Asiaa aiheesta ja sen vierestä. Enimmäkseen vierestä.

Taas on viikko vierähtänyt ja tuntuu kuin ei olis ehtiny kunnolla edes hengähtää. Mä oon niin väsynyt kokoajan kun nukun huonosti (=liian vähän, en tajua mennä ajoissa nukkumaan ja aamulla herätys puoli kuudelta). Salillekaan en ole päässyt kuin kerran tällä viikolla; eilen olis ollut salipäivä mutta jätin sen väliin kun lapsia piti kuskata koko ilta ja tänään oon ollut töiden jälkeen tuntikausia tekemässä tehtävää koululla.
Toisaalta mun niska ja yläselkä on ihan jumissakin, joten tauko on varmasti tehnyt fyysisesti ihan hyvää. Mieli on silti malttamaton. Huomennakaan en ehdi kun tehtävän teko jatkuu ja lauantaina onkin sitten toisiksi nuorimman 7v-synttärit. No ehkä sunnuntaina onnistaa. Varmaan mä oon siihen mennessä jo ihan surkastunut. >:(

Motivaatio treenaamiseen on kyllä kasvanut viime aikoina. Kunhan tämä loppuviikko on ohi, työnteko jatkuu siitä mihin se jäi. Ensi viikolla pääsen teippauttamaan kauan kipuilleen ranteeni. Kinesioteipit on aiemmin auttaneet koviin selkäkipuihinikin ja odotan kyllä innolla sitä, minkälainen vaikutus teipeillä on ranteessa. :)

Nojoo. Eilen innostuin värjäämään hiukseni, ihan kotivärillä vain. Keräilin päällisimmät hiukseni pinneillä yhteen ja levitin värin kauttaaltaan muualle hiuksiin ja tadaa mulla on luonnolliset ja ilmaiset vaaleat raidat päässä ja tukka on tummempi. Olipas kätevää. Muuten hyvä, mutta kuten kotivärien kanssa yleensä käy (ainakin mun kohdalla), väri ei ole ihan sellainen kuin piti vaan tietenkin tummempi. Ehkä tähän tottuu ajan kanssa, ja edelleenkin olen varaamassa aikaa sinne hiustenleikkuuseen josta jo viime viikolla uhosin (oon aika tehokas kuten huomaatte!).
Jotkut sanovat että hiustenlähtö voi johtua kovasta treenaamisesta ja liian vähäisestä rasvojen saannista. Mun onkin pitänyt käydä ostamassa lisää omega3-tabletteja ja kaipa mä muutenkin oon viime aikoina syönyt vähän huonosti hyvien rasvojen kannalta ajateltuna. Yksi kehoitti mittauttamaan kilpirauhasarvot; liikatoiminta kuulemma saattaa aiheuttaa hiusten irtoamista. Meillä on tuota kyseistä sairautta ihan lähimmässä suvussa ja rasite on siis aika suuri. Ihan hirveesti ei kiinnostaisi enää mitään uutta lääkitystä tai sairautta tähän sumaan hankkia, toisaalta.
Joku sitten tosiaan meinaa, että Tamofen aiheuttaa tuota sulkasatoa ja joku muu sanoo että hiusten kuuluukin välillä lähteä ja vaihtua. Mikä tässä onkin sitten probleemana, mun on joka tapauksessa paras käydä parturissa. Ja oma parturihan senkin sitten osaa arvioida, jos kyseessä on jokin epänormaali karvanlähtö.

Eilen kaupassa käydessäni silmäni osui aarteisiin; Citymarkettiin oli joulusuklaiden hyllyyn tullut uusia stevia-suklaita. :P Syyskuussa ostin laivalta näitä Cavalier-merkkisiä steviasuklaita, mutta nämä cittarin versiot on ihan uutta mulle. Levyjen lisäksi sieltä löytyi patukoita mutta ne jätin ostamatta. Nämä on nyt kuitenkin testattu ja hyviksi havaittu. Suosittelen lämpimästi! Sokeria näissä ei ole lainkaan. (vaikken olekaan enää sokerilakossa, ajattelin pitää suhteeni sokeriin mahdollisimman viileänä)

Tänäänhän on Samhain-päivä. Päivä, jolloin pakanakalenterin mukaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välinen seinä on ohuimmillaan. Uskomusten mukaan henget ovat liikkeellä ja houkuttelevat ihmisiä tuonpuoleiseen. Ikkunoilla pidettävät oranssit ja mustat kynttilät sitten pitää pahat henget loitolla. :) Kalenterin mukaan Samhainina vaihtuu myös uusi vuosi.

Meillä ei pahemmin juhlia vietetä, mitä nyt tavis-halloweenkauhujuttuja tehdään. Tässä on myös nuo pojan synttärit, joten varmaan olis hyvä joku kauhistuttavan herkullinen kakku tehdä. :)

kuva täältä

Rentouttavaa pyhäinpäivän viikonloppua kaikki ihanaiset! :)

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Sunnuntaifiiliksiä

Jee, mun tilapäiselle (seliseli!!) tyhmyydelleni löytyi virallinen nimi; kärsin vaivasta nimeltä "Chemo brain"! :D Kuulostaa niin coolilta ja siistiltä että tuostahan vois melkein olla ylpeä!
Mun chemo brain-syndroomani tosin alkaa onneksi olemaan jo parempaan päin, mutta välillä täytyy vieläkin oikein pysähtyä miettimään ihan yksinkertaisiakin asioita, kun ei meinaa aivot kulkea yhtä terävästi mukana kuin ennen tätä kaikkea. Koulujutut vähän ahdistaa, oon kokoajan ihan varma etten selviä annetuista tehtävistä kun en jaksa keskittyä. No, toistaiseksi on mennyt ihan hyvin kaikki. Ylihuomenna on sisätautiopin tentti enkä mä ole vielä edes aloittanut lukemista. Illalla on pakko avata ne materiaalit (Alcatraz-sarjakin sopivasti loppui viime sunnuntaina eli sitäkään ei voi käyttää tekosyynä lukemattomuudelle).

Siis mun vuosikontrolli on jo reilun viikon päästä!! Kyllä huomaa, että asia on taas pinnalla. Mä näen kaiket yöt painajaisia aiheesta; toissayönä näin unta, jossa näin kaksoiskuvia ja muistelin että nehän on yksi aivometarin oireista.. kun heräsin, mun pää oli ihan tajuttoman kipeä ja hetken mietin että jep jep onpa kivaa. :( Kunnes tajusin että se oli unta.
Olis nyt vain äkkiä ohi koko homma.

Tänään oltiin kummitytön synttäreillä. Taas on herkuteltu niin että aivan nolottaa. Olis vissiin syytä taas alkaa tarkistelemaan ruokavaliota, huomaan olevani taas sokerikoukussa. Vaikka niin hyvin pärjäsin koko vuoden ilman. Typerää. Sokeri ei nyt vain ole millään muotoa hyväksi.

Eilen kävin magneettikorukutsuilla ja ostin nappikorvikset. Mun päätäni on särkenyt taas tosi paljon ja buranaa on kulunut taas ihan liikaa. Olen kuullut niin paljon hyvää noista magneettikoruista ja niiden positiivisista vaikutuksista esim juuri kiputiloihin, että päätin kokeilla. Sitäpaitsi nämä korvikset on ihan mun näköisetkin, eli jokatapauksessa osto kannatti.

No, mun päätä särki taas aamulla ihan sikana. Otin buranan ja laitoin korvikset korviin. Eikä sen jälkeen ole särkenyt. Yleensä saan ottaa muutaman tunnin päästä uuden särkylääkkeen, nyt olen pärjännyt ilman. Vaikuttaakohan korvikset vai onko vaikutus (taas) mun korvien välissä? :D No, ihan sama, kunhan vaikuttaa.  En riisu näitä enää ikinä! Ja tarviin ehdottomasti lisää. ;)

Ai niin joo, laitanpa tähän teidän iloksi kuvan meidän hienosta joulukoristeesta, jonka V tuunasi. (tässä vaasissa oli siis alunperin tarkoituksena olla pelkät kirkkaat valot) :D

 Hyvää pikkujoulua!!

Parikin aihetta hymyyn :)

Wohoouu, mä läpäisin lääkelaskutentin!! Luoja paratkoon miten mä tuotakin olin jännittänyt. Tuo kun on koe, jossa ei saa olla ainuttakaan virhettä. No, nyt se on tehty eikä sitä tarvi enää miettiä! Taas yksi huolenaihe vähemmän. :) Sitäpaitsi mulle oli merkitty koko lääkehoidon perusosaamisen kurssin arvosanaksi viitonen, josta olen melkeinpä häkeltynyt. Ehkä mun aivoissa siis joku piuha vielä toimii. :)

Eilen mä onnistuin vääntämään hiukseni ponnarille!! Hitsi miten mä oon odottanut tätä hetkeä. Viimeksi hiukseni on riittäneet ponnarille silloin kun V oli ihan pieni vauva, eli mun tokan Taxoteren aikaan. Sen jälkeen leikkautin sen lyhyeksi.
Kyllä mua silloin harmitti; olin just saanut kasvatettua hiukseni semmosiksi puolipitkiksi, kun sain tiedon syövästä. Mulla on ollu lyhyet hiukset melkein aina, ja kun mä yhden kerran saan ne pitkiksi, mulle kerrotaan että kohta ne putoaa. Erittäin raivostuttavaa. :/
No, ehkä ne tästä kasvaa niin saan kieputettua ne palmikollekin joskus. 

Nyt onkin melkein viikon tauko taas opiskelusta. Kyllä mulla onkin väsy. Onneksi pian on viikonloppu, mä haluan ainaki iison hampurilaisen. :)

Valoa pimeään

Oikeastaan mä inhoan tätä vuodenaikaa. Kun on niin pimeää ja synkkää, ilma on läpitunkevan kalsea ja kostea. Kaikki valo imeytyy tummanharmaaseen märkään maahan. Olis syytä jo pakkasten tulla ja lumen, saatais vähän kirkkaampaa ilmaa.
Mä voin huonosti tässä pimeydessä, ja siksipä olenkin ostanut kirkasvalolampun aamuja varten. En tiedä onko sen vaikutus sitten vain korvieni välissä (kuten saan piikkimatostanikin kokoajan kuulla..!!), mutta se tuntuu silti vaikuttavan. Aamut on paljon helpompia näin.
Lisäksi, yksi asia on, jonka takia tämä vuodenaika ei ihan hirveän leimaa saa. Se, kun saa laitella jouluvaloja joka nurkan täyteen. Kirkkaita valoja (inhoan värivaloja) sinne tänne. Sähkölasku kasvaa, mutta kasvakoot. Hieman lohtua tähän synkkyyteen. <3 (siis noilla valoilla, ei sähkölaskulla!)

Mun pää on tosi kipeä edelleen. On aiemminkin ollut aikoja, jolloin päätä on särkenyt päivittäin jonkun aikaa, ja nyt taitaa olla just semmonen aika. Niska on kyllä ihan jumissa ja stressiäkin on. Närästää; ruokatorvi ja "alkava mahahaava" vihoittelee.
Voi kun osais nyt vaan rentoutua. Ehkä se onnistuu sitten kun oon saanut lääkelaskukokeen läpäistyä, sisätautiopin tentin suoritettua ja ruotsinkielen kurssin pois alta. Joululahjat hankittua ja jouluverhot ommeltua. Ja se pirskatin vuosikontrolli olis jo taaksejäännyttä elämää.
Eihän tossa ny niin hirveesti ole rasteja suoritettavana..! Ei ihme että pää tuntuu halkeavan ja niska kivettyvän. Valivali.
Nyt mä haen kupin ruokatorvelle hyvää tekevää kahvia ja kiinnitän naamani kirkasvalolamppuun.

Ahkeraa opiskelua ja trauman työstämistä

Niin hurahti taas opiskelu käyntiin. Uusia aineita alkoi, hyvin mielenkiintoisia. Eilen alkoi ruotsinkurssi ja tänään sisätautioppi ja seksuaaliterveys. Ruotsintunnille pitää tehdä ryhmätyö, ja meidän ryhmän aiheena on rintasyöpä. Mä itse ehdotin sitä ja muut siihen suostui. Tekee hyvää kaivella faktoja tuosta aiheesta yhä uudelleen ja uudelleen, tällä kertaa på svenska. :)
Tänään tuli viimeisimmillä tunneilla juteltua kaikesta, myös rintasyövän vaikutuksista omaan kehonkuvaan. Sain taas avata sanaisen arkkuni ja ilokseni huomasin taas olevani astetta pidemmällä tuon trauman käsittelyssä. Puhuminen ei tee kipeää ja se, että meidän aikuisryhmämme on täynnä hyviä tyyppejä, teki puhumisen heti paljon helpommaksi. Ja fiilis jäi hyväksi. Toivottavasti luokkakaverit ei pidä mua ihan pimeänä kun heitin asiasta aika roisia läppää. Mutta toisaalta, mitäs sitä pidättelemäänkään, mä oon aina ollut epäasiallinen huumorin suhteen, ja miksikäs yksi rintasyöpä mun luonnetta muuttaisi siinä suhteessa. Ja hyvä kun ei ole muuttanutkaan, on paljon helpompaa käsitellä asioita kun välillä voi keventää taakkaa huumorilla. :)

Tänään oon lähdössä yhden hyvän ystäväni kanssa ulos syömään. Ihanaa saada pieni irtiotto mukavassa seurassa. Vaikka koulupäivä oli pitkä, venyi melkein viiteen, odotan silti innoissani lähtöä. Huomenna pitää harjoitella lääkelaskuja; ensi viikolla on tentti. Nuo tentit jännittää ihan hirmusti, mä en osaa edelleenkään luottaa siihen että mun aivotoiminta alkais olla taas normaalissa mallissa. Vaikka tähänastiset kokeet on menneet paremmin kuin hyvin. Kaipa tämä kuuluu asiaan, olihan ne sytkyt aikamoisia aineksia.

Pari kohtalotoveria on saanut hyviä tuloksia kontrolleistaan, mä olen niin niin niin iloinen heidän puolestaan! Samalla mua jännittää oma tuleva kontrolli, joka on päivä päivältä lähempänä. Uskon ja toivon että kaikki on hyvin, mutta silti jänskättää.

Asiat etenee

Huhhuh, asioihin saatiin yhtäkkiä vähän vauhtia. Eilen postilaatikkoon kopsahti kirje TYKS:istä, kutsu kirurgian polille rekonstruktion suunnitteluun. Aika on tammikuun loppupuolelle. Hirrrween nopeasti tuo tuli, olin odottanut että se voisi tulla joskus keväällä. Eipä mitään, menen hyvin kiinnostuneena ja innostuneena keskustelemaan kirurgin kanssa. Ja itse leikkaus tulee varmasti olemaan vasta pidemmän ajan kuluttua.

Soitin rintahoitajalle ja tiedustelin, voisiko helmikuulle suunniteltua 2. vuosikontrollia aikaistaa. Hoitaja antoi mulle ajan mammografiaan + ultraan + verikokeisiin jo joulukuulle..!!! Noiden jälkeen on sitten lääkärintapaaminen.

Huhhuh. Mä olin jotenkin tuudittautunut tähän suloiseen tapahtumattomuuteen vielä pariksi kuukaudeksi, ja nyt yhtäkkiä tapahtuukin ja paljon! No, onneksi tässä on kuukausi armonaikaa, ja koulustakin ehtii alkaa joululoma ennen tuota kontrollia. Ja mukavaa on myös se, miten asioita saa järjestettyä ja onkologian puolella ollaan kovin joustavia ja huomaavaisia.
Nähtäväksi jää, pystynkö mä keskittymään koulujuttuihin nyt ollenkaan, nuo tulevat jutut vievät kyllä aikalailla ajatuksilta tilaa. Niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Minä, ainainen jännittäjä, voi mua raukkaa. :D

V on kitissyt tänään koko aamupäivän. Roikkunut mun jaloissa ja tinttaillut. Sillä on kokoajan sormet suussa ja kuola valuu; mahtaako olla tulossa uudet poskihampaat. Muhun iski hirmuinen suklaannälkä. :/ Vuoden alusta saakka olen ollut ilman karkkia ja maitosuklaata, ja ihan mainiosti olen selvinnyt ilman. Ei ole tullut juurikaan mielitekoja noiden suhteen. Nyt minä hyväkäs menin tekemään "päätöksen" siitä, että karkki/suklaalakko saa väistyä ja palata takaisin vasta joulun jälkeen. Oon nautiskellut tobleronea ja paradisia ja pätkiksiäkin ja hip hop. Taas ollaan niin jumissa niin jumissa. Mieli tekee kokoajan jotain makeaa. Kyllä kannatti.
No, ehkä mä annan nyt armon käydä oikeudesta, ja jos meinaa karata mopo käsistä, voin pistää namit jäähylle jo ennen jouluakin (vaikka odotankin marmelaadikarkkeja kuin kuuta nousevaa)

Tänään olis salipäivä, saa nähdä saanko raahattua luuni sinne.

Jälkimaininkeja ja uutta elämää

Sain tiedon rintasyövästäni 17.1.2011. Olin tuolloin raskaana, viikolla 26, odotin neljättä lastani.
Koko juttu löytyi puolivahingossa; pari päivää ennen joulua 2010, löysin sormenpään kokoisen patin vasemman rintani päältä.
Tuota löytöä seurasi laaja tapahtumaketju leikkauksineen, synnytyksineen, sytostaattihoitoineen, jota olen puinut parin vuoden ajan sekä mielessäni että näppäimistöllä. Meistä tehtiin Kauneus&Terveys-lehteen Selviytyjä-haastattelu ja kuvia otettiin. Kävin läpi solumyrkkyhoidot, joita sain yhteensä 6, sekä tiputuksena suoraan suoneen että tablettimuodossa. Syöpä, jota sairastin, oli aggressiivinen ja kovaa vauhtia leviämässä. Yhdessä kainalon imusolmukkeessa oli etäpesäke, joten aika hyvin oli asiat. Levinneisyystutkimuksiin en olisi edes päässyt, ellen olisi itse marissut asiasta lääkärille. Kaikki levinneisyystutkimukset tehtiin, paitsi pään CT-kuvaus. Levinneisyyttä ei ollut, ja toivon mukaan sitä ei koskaan tulekaan. Koska syöpäni oli osittain hormoneille positiivinen, saan napsia antiestrogeenilääkkeitä muutaman vuoden ajan. Alkuun pelkäsin sivuoireita, mutta niitä ei onneksi ole tullut yhtään. Viiksetkään ei kasva, vielä ainakaan! ;)
Sytostaattien aiheuttamat sivuoireet ovat melkein kaikki jo poissa. Sain viimeisen hoidon heinäkuussa 2011, jolloin hiuksetkin olivat melkein kaikki tippuneet. Ajelin pääni kaljuksi mieheni leikkuukoneella, ja sitten oltiin koko perhe (minä, mies, neljä poikaamme ja tyttövauva) kuulapäitä hetken aikaa. Lempiasusteeni tuohon aikaan oli huivi sekä pipo jossa luki "Bad hair day". Peruukkia en käyttänyt kuin pari kertaa. Inhosin sitä, se kiristi ja päätä alkoi särkeä.
Sytkyistä saamani turvotukset laskivat pikkuhiljaa tämän vuoden alkupuolella, kun aloin taas käydä punttisalilla. Muistioireet paranevat pikkuhiljaa, kun vuosi sitten tähän aikaan käyttäydyin dementoituneen mummon lailla, nyt olen jo takaisin koulunpenkillä sairanahoitajan tutkinto mielessäni. Töihin, psykiatriseen sairaalaan mielenterveyshoitajaksi, mulla ei tällä hetkellä ole mitään kiirettä. Olen tyttäreni kanssa kotona, hoitovapaalla. Koulupäivinä mun ihana äitini käy meillä hoitamassa lapsia, eli hoitopaikkaa ei ole tarvinnut hakea.
Elämä rullaa omalla painollaan. Pelot nostaa välillä päätään ihan kunnolla. Mitä jos tämä uusiutuu ja leviää ympäri kroppaa? Olen tehnyt itselleni aikarajan, tuonne parin vuoden päähän, jolloin diagnoosista tulee viisi vuotta täyteen. Sinne saakka kun saan sinniteltyä terveenä, voin ehkä jo huokaista helpotuksesta. Nyt näyttää hyvältä, mitään viitteitä syövästä ei ole enää löytynyt.
Yritän parhaani mukaan tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan. Ja kun pelot iskevät, käyn ne kuuliaisesti läpi ja annan haihtua pois. Järki kun sanoo, että seuraava päivä on varmasti parempi. Syvien tunteiden seasta voi joskus olla vaikea tuota faktaa ymmärtää, mutta onneksi se kuitenkin aina lopulta onnistuu.
Mua auttaa hirmuisesti asiasta puhuminen. Olen puhunut tästä avoimesti ihan alusta asti, ja jatkan samaa tyyliä. Voi olla, että jotkut ovat jo kyllästyneet mun alituiseen paasaamiseen, mutta en silti aio lopettaa. Jos vaan mitenkään pystyn omalla käytökselläni helpottamaan jonkun toisen, samassa veneessä olevan olotilaa, olen onnellinen. Jos saan raotettua tämän taudin aiheuttamaa synkkää verhoa, olen onnellinen.
Myös musiikki auttaa, paljon. Tietyt biisit, tiettyjen ajanjaksojen aikana kuunnellut, ovat terapiaa mulle. Kun joku tapahtunut juttu alkaa vaivata, kuuntelen sinä aikana lataamaani musiikkia, sen ajan muistot tulee mieleen ja pääsen käsittelemään niitä uudelleen ja uudelleen. Kuten eräs viisas nainen mulle aikanaan sanoi; ikävien muistojen ei kuulukaan kadota, vaan niiden kanssa pitää oppia elämään. Kuten Cold case-televisiosarjassa, vanhat jutut kaivetaan esiin, käsitellään ja työnnetään aina vain vähän syvemmälle arkistojen uumeniin. Tätä muistutan itselleni aina kun tarve tulee.

Nyt mulla on ollut paha mieli. Eräs nuori nainen on tullut tiensä päähän tämän kurjan ja katalan sairauden väsyttämänä. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla, ei kipuja enää. Suru on silti suuri naisen perheen puolesta. En voi käsittää, miksi tämmöistä pitää tapahtua. Miksi joillakin on niin paljon huonompi onni?
Mieli on haikea. Mietin kaikkia sairastuneita, niitä jotka juuri käyvät läpi leikkausta, rankkoja hoitoja, odottelevat tutkimustuloksiaan.. Nuorempia ja aina vain nuorempia sairastuneita. Suurimmalla osalla on ennuste ihan huippuhyvä, onneksi. Silti, miten tämä kaikki vaikuttaa meidän kaikkien elämään? Koko homma menee uusiksi, tulee pakollinen pysähtyminen, halusi tai ei. Onneksi vertaistuki on mitä parhainta.
Itse olen saanut niin kullanarvoisia ystäviä tänä aikana kun olen tätä asiaa läpikäynyt. Vertaistukea, sekä muita ihania ihmisiä elämääni. Paremmin ei voisi asiat olla. Mulla on todella vahva tukiverkosto ympärilläni, rakkaita ihmisiä jotka on auttaneet meillä niin paljon. Mun mies, joka on vahva kuin kallio.<3

Nyt odottelen kutsua TYKS:iin, jossa mun kehosta muokataan taas kokonainen. Ennen sitä, helmikuulla, käyn kuitenkin 2. vuositarkastuksessa, jossa katsotaan että kaikki on hyvin.
Elämä rullaa. Kouluun mennään taas ensi viikolla. Nyt onkin ollut rentoa aikaa, kun osa luokasta on ollut työharjoittelussa, jonka minä olen jo aiemmin suorittanu. Kotonaolo on saanut kyllä kieltämättä kaikki asiat taas pyörimään mielessä, mukavat ja ikävätkin. Ihan kiva mennä taas kouluun, saa muuta ajateltavaa.

On isänpäivä. Mies ja lapset lähtivät paappaa moikkaamaan ja mä sain jäädä yksikseni kotiin. Koira laiskottelee ja venyttelee tuossa matolla ja mä syön suklaata. Mikä ihana rauha. :)