Jälkimaininkeja ja uutta elämää

Sain tiedon rintasyövästäni 17.1.2011. Olin tuolloin raskaana, viikolla 26, odotin neljättä lastani.
Koko juttu löytyi puolivahingossa; pari päivää ennen joulua 2010, löysin sormenpään kokoisen patin vasemman rintani päältä.
Tuota löytöä seurasi laaja tapahtumaketju leikkauksineen, synnytyksineen, sytostaattihoitoineen, jota olen puinut parin vuoden ajan sekä mielessäni että näppäimistöllä. Meistä tehtiin Kauneus&Terveys-lehteen Selviytyjä-haastattelu ja kuvia otettiin. Kävin läpi solumyrkkyhoidot, joita sain yhteensä 6, sekä tiputuksena suoraan suoneen että tablettimuodossa. Syöpä, jota sairastin, oli aggressiivinen ja kovaa vauhtia leviämässä. Yhdessä kainalon imusolmukkeessa oli etäpesäke, joten aika hyvin oli asiat. Levinneisyystutkimuksiin en olisi edes päässyt, ellen olisi itse marissut asiasta lääkärille. Kaikki levinneisyystutkimukset tehtiin, paitsi pään CT-kuvaus. Levinneisyyttä ei ollut, ja toivon mukaan sitä ei koskaan tulekaan. Koska syöpäni oli osittain hormoneille positiivinen, saan napsia antiestrogeenilääkkeitä muutaman vuoden ajan. Alkuun pelkäsin sivuoireita, mutta niitä ei onneksi ole tullut yhtään. Viiksetkään ei kasva, vielä ainakaan! ;)
Sytostaattien aiheuttamat sivuoireet ovat melkein kaikki jo poissa. Sain viimeisen hoidon heinäkuussa 2011, jolloin hiuksetkin olivat melkein kaikki tippuneet. Ajelin pääni kaljuksi mieheni leikkuukoneella, ja sitten oltiin koko perhe (minä, mies, neljä poikaamme ja tyttövauva) kuulapäitä hetken aikaa. Lempiasusteeni tuohon aikaan oli huivi sekä pipo jossa luki "Bad hair day". Peruukkia en käyttänyt kuin pari kertaa. Inhosin sitä, se kiristi ja päätä alkoi särkeä.
Sytkyistä saamani turvotukset laskivat pikkuhiljaa tämän vuoden alkupuolella, kun aloin taas käydä punttisalilla. Muistioireet paranevat pikkuhiljaa, kun vuosi sitten tähän aikaan käyttäydyin dementoituneen mummon lailla, nyt olen jo takaisin koulunpenkillä sairanahoitajan tutkinto mielessäni. Töihin, psykiatriseen sairaalaan mielenterveyshoitajaksi, mulla ei tällä hetkellä ole mitään kiirettä. Olen tyttäreni kanssa kotona, hoitovapaalla. Koulupäivinä mun ihana äitini käy meillä hoitamassa lapsia, eli hoitopaikkaa ei ole tarvinnut hakea.
Elämä rullaa omalla painollaan. Pelot nostaa välillä päätään ihan kunnolla. Mitä jos tämä uusiutuu ja leviää ympäri kroppaa? Olen tehnyt itselleni aikarajan, tuonne parin vuoden päähän, jolloin diagnoosista tulee viisi vuotta täyteen. Sinne saakka kun saan sinniteltyä terveenä, voin ehkä jo huokaista helpotuksesta. Nyt näyttää hyvältä, mitään viitteitä syövästä ei ole enää löytynyt.
Yritän parhaani mukaan tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan. Ja kun pelot iskevät, käyn ne kuuliaisesti läpi ja annan haihtua pois. Järki kun sanoo, että seuraava päivä on varmasti parempi. Syvien tunteiden seasta voi joskus olla vaikea tuota faktaa ymmärtää, mutta onneksi se kuitenkin aina lopulta onnistuu.
Mua auttaa hirmuisesti asiasta puhuminen. Olen puhunut tästä avoimesti ihan alusta asti, ja jatkan samaa tyyliä. Voi olla, että jotkut ovat jo kyllästyneet mun alituiseen paasaamiseen, mutta en silti aio lopettaa. Jos vaan mitenkään pystyn omalla käytökselläni helpottamaan jonkun toisen, samassa veneessä olevan olotilaa, olen onnellinen. Jos saan raotettua tämän taudin aiheuttamaa synkkää verhoa, olen onnellinen.
Myös musiikki auttaa, paljon. Tietyt biisit, tiettyjen ajanjaksojen aikana kuunnellut, ovat terapiaa mulle. Kun joku tapahtunut juttu alkaa vaivata, kuuntelen sinä aikana lataamaani musiikkia, sen ajan muistot tulee mieleen ja pääsen käsittelemään niitä uudelleen ja uudelleen. Kuten eräs viisas nainen mulle aikanaan sanoi; ikävien muistojen ei kuulukaan kadota, vaan niiden kanssa pitää oppia elämään. Kuten Cold case-televisiosarjassa, vanhat jutut kaivetaan esiin, käsitellään ja työnnetään aina vain vähän syvemmälle arkistojen uumeniin. Tätä muistutan itselleni aina kun tarve tulee.

Nyt mulla on ollut paha mieli. Eräs nuori nainen on tullut tiensä päähän tämän kurjan ja katalan sairauden väsyttämänä. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla, ei kipuja enää. Suru on silti suuri naisen perheen puolesta. En voi käsittää, miksi tämmöistä pitää tapahtua. Miksi joillakin on niin paljon huonompi onni?
Mieli on haikea. Mietin kaikkia sairastuneita, niitä jotka juuri käyvät läpi leikkausta, rankkoja hoitoja, odottelevat tutkimustuloksiaan.. Nuorempia ja aina vain nuorempia sairastuneita. Suurimmalla osalla on ennuste ihan huippuhyvä, onneksi. Silti, miten tämä kaikki vaikuttaa meidän kaikkien elämään? Koko homma menee uusiksi, tulee pakollinen pysähtyminen, halusi tai ei. Onneksi vertaistuki on mitä parhainta.
Itse olen saanut niin kullanarvoisia ystäviä tänä aikana kun olen tätä asiaa läpikäynyt. Vertaistukea, sekä muita ihania ihmisiä elämääni. Paremmin ei voisi asiat olla. Mulla on todella vahva tukiverkosto ympärilläni, rakkaita ihmisiä jotka on auttaneet meillä niin paljon. Mun mies, joka on vahva kuin kallio.<3

Nyt odottelen kutsua TYKS:iin, jossa mun kehosta muokataan taas kokonainen. Ennen sitä, helmikuulla, käyn kuitenkin 2. vuositarkastuksessa, jossa katsotaan että kaikki on hyvin.
Elämä rullaa. Kouluun mennään taas ensi viikolla. Nyt onkin ollut rentoa aikaa, kun osa luokasta on ollut työharjoittelussa, jonka minä olen jo aiemmin suorittanu. Kotonaolo on saanut kyllä kieltämättä kaikki asiat taas pyörimään mielessä, mukavat ja ikävätkin. Ihan kiva mennä taas kouluun, saa muuta ajateltavaa.

On isänpäivä. Mies ja lapset lähtivät paappaa moikkaamaan ja mä sain jäädä yksikseni kotiin. Koira laiskottelee ja venyttelee tuossa matolla ja mä syön suklaata. Mikä ihana rauha. :)