Lihasjumi & malttamatonta kevään odottelua (ja huomisen)

Olo on kuin seipään nielleellä. Viime viikolla mun oikean lavan takana oleva lihas meni jumiin ja kipeytyi tosi kovasti. Viikonloppuna se oli jo ihan ok ja siedettävä, mutta nyt se on taas eilisestä lähtien ollut todella jumissa, koko yläkroppa tuntuu olevan ihan jäykkä ja niin saamarin kipeä. Pää ei käänny kunnolla, yöllä ei saa minkäänlaista nukkuma-asentoa jne. Burana ei juurikaan auta. Tänään olis pitänyt mennä joogaan, jonka sain pitkästä aikaa taas viime viikolla uudelleenkäynnistettyä (johtuukohan lihasjumi siitä??), mutten mä nyt tällä selällä voi taas mihinkään lähteä.
Maanantaiaamuna kävin juoksemassa, jonka jälkeen mun lonkat oli niin kipeät ettei tosikaan. Siis varsinainen raihnainen mummeli. Oon hyvin taipuvainen syyttämään saamiani hoitoja ja tamofeenejä näistä nykyajan vaivoistani, ennen noita aineita en tämmösistä kärsinyt. (joojoo tiedetään, puntarissa painaa terveys ja hengissäolo enemmän kuin pikkuvaivat eikä pitäisi valittaa jne jne) Mä nyt oon kuitenkin päättänyt että jotain liikuntaa on harrastettava ja tässä mietinkin, että mitäs seuraavaksi. Selkäystävällistä vesijuoksua?
 Ostin tulppaanikimpun! <3 Vaikka vedellään vasta tammikuun loppua ja ulkona pyryttää lunta vaakatasossa, nuo ihanat kukat tuo silti kevään tuntua tähän kotiin.

Huomenna on sitte lähtö Turkuun. Menen illalla siskoni luo ja aamulla startataan aikasin aikasin matka. Onpa ihanaa päästä lähtemään, tätä on ensinnäkin odotettu kuin kuuta nousevaa, ja toisekseen, kiva saada vaihtelua arkeen.

Ylä- ja alamäkeä

Huh mikä kuukausi! En muista itkeneeni näin paljoa pitkiin aikoihin. Kovanaamana päätin etten suo pienintäkään ajatusta diagnoosin 2-vuotispäivälle, mutta toisin kävi.
Meillä on koulussa juuri nyt meneillään sisätautien hoitotyön luennot, ja tuona tiettynä päivänä käytiin läpi yllätys yllätys, syöpäjuttuja ja sytostaattijuttuja. Olin kovin urhea, puhuin tapani mukaan asiasta hyvin avoimesti eikä tehnyt kipeää. Kunnes romahdin, kesken luennon. Yksi ihan pienenpieni, viaton pikkuseikka sai mut hajoamaan. Oi luoja kun hävetti, vaikka mä tiedän ettei muut sitä niin nähneet. Kesti hetken kun sain kasattua itseni takaisin, mutta onnistuin. Ja jatkettiin luennon kuuntelemista ja keskusteluja ihan normaaliin tapaan. Silti, mua järkytti suuresti mm se, kun luennolla esitetyssä videossa näytettiin miten sytostaatit tulee hävittää; minkälaiset kovan luokan suojatoimet siinä on ettei ainetta vahingossakaan pääse karkaamaan väärään paikkaan. Ja muhun on tykitetty tuota myrkkyä SUORAAN SUONEEN! Tiedän varsin hyvin, ettei vaihtoehtoa ollut, ja olen hyvin kiitollinen siitä että yleensäkin tuollaiset hoidot on mun (ja muidenkin syöpää sairastavien/sairastaneiden) kohdalla mahdollisia saada. Ne takaa elämän jatkumisen. Mutta silti. Tuo jotenkin avasi silmät taas siihen faktaan, minkälaisesta taudista tässä onkaan kyse. Ei mikään pikkuflunssa.
Kotimatkalla radiosta tuli tietenkin Johanna Kurkelaa ja mä itkin koko automatkan.
Seuraavana päivänä kävi ilmi eräs todella ikävä ja raskas, muihin juttuihin liittyvä, jo tapahtunut asia, jota oli pakko alkaa heti selvittelemään. Voitte uskoa miten rikki mä olin koko viikonlopun. Se asia selvisi viikonlopun jälkeen, onneksi. Silti mieli on heikoilla; pikkujuttuja, ikäviä sellaisia, on sitte ripotellut pitkin viikkoa esiin milloin minkäkin nurkan takaa ja mä oikeesti mietin, että miten helvetissä tämä kaikki pitäis muka jaksaa hyväksyä ja kantaa niskassaan? Tänään tuli taas varsinainen jäävuoren huippu, ei tokikaan syöpään liittyvä, mutta muuten paskamainen. Tuntuu että kaikki kasaantuu aina yhteen ajanjaksoon. Kun jotain sattuu, sattuu sitte heti kunnolla ja kaikki kerralla. Odotan erityisen suurella innolla helmikuun vaihtumista, josko silloin ei tarttis miettiä kaikenmaailman ärsyttäviä asioita. Jos mä vaikka päättäisin niin ja sit niin tapahtuis? :)

Ensi torstaina lähdetään isosiskon kanssa Turkuun, Tyksiin plastiikkakirurgia tapaamaan. :) Mua jännittää jo kovasti, oon innoissani reissusta. Pieni maisemanvaihdos on todellakin paikallaan nyt. Palaan kirjoittamaan tuon matkan kuulumisia sitten. :)

Kaikille mukavampaa sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa! Hymyillään. :)

Sinulle, katala kaverini syöpä

Sinä liityit elämääni ilman lupaa. Salakavalasti, varkaan lailla ankkuroiduit rintaani ja aloit kasvaa lupia kyselemättä. Ollessani onnellisimmillani, odottaessani viimeistä vauvaani, näyttäydyit. Pysyit hievahtamatta paikallasi, oireettomana ja hyvin huomaamattomana. Yritit levittäytyä muuallekin kehooni, ja siinä onnistuitkin, hieman. Kunnes sinut saatiin kiinni. Sinut poistettiin mun kehostani, sinun etäkaverisikin poistettiin, ja kaikki mahdollinen kasvualusta ympäriltänne. Ja mä ja vauva pysyttiin sustakin huolimatta hengissä, vaikka sinulla paskiaisella oli meidän varalle muut suunnitelmat. Kun sinut oli leikelty ja juurtajaksain tutkittu ja paljastettu, toivon, että sinut poltettiin kuumaakin kuumemmassa uunissa.
Mun kehooni lykättiin kovia myrkkyjä siltä varalta että sinulta olisi unohtunut jotain mun kehoni sisään. Jos jotain olikin, ne toivon mukaan kuolivat niiden kuuden myrkkytykityksen aikana.
Sinusta, syöpä, ei siis pitäisi olla enää mitään mun kehossani jäljellä. Ainoastaan ajatuksissa. Olet sen verran kusipää tyyppi, ettet varmaan koskaan jätä mun mieltäni kokonaan rauhaan. Hetki hetkeltä mä olen kuitenkin vahvempi ja vahvempi, sinun yläpuolellasi.
Tässä kuussa tulee sinun kiinnijäämispäivästäsi kaksi vuotta. Samaten kaksi vuotta tulee kuluneeksi siitä kun sinut hävitettiin lopullisesti. En aio julistaa noita yksittäisiä päivämääriä enää, en aio suoda sinulle kunniaa sillä, että annan diagnoosipäivämäärän vaikuttaa itseeni enää millään lailla.
Kuun lopulla menen kirurgin luokse juttelemaan toimenpiteestä, jolla mun kehoni saadaan takaisin omanlaiseksi. Sinä et kuulu siihen suunnitelmaan.
Ajattele, syöpä, sinä olet kuollut ja kuopattu ja minä jatkan elämääni, toivun ja eheydyn. Sinä et, ainakaan tässä kehossa. Pari vuotta kun kuluu, sinua ei toivon mukaan tarvi ajatella enää sitäkään vähää. Mahtaa tympäistä.
En arvosta sinua, en pelkää sinua, olet mulle yhtä rakas kuin vieraan koiran jätöskasa katuojassa. Ei olisi kannattanut tulla kokeilemaan mua. <3

(kuva täältä)