Huh mikä kuukausi! En muista itkeneeni näin paljoa pitkiin aikoihin. Kovanaamana päätin etten suo pienintäkään ajatusta diagnoosin 2-vuotispäivälle, mutta toisin kävi.
Meillä on koulussa juuri nyt meneillään sisätautien hoitotyön luennot, ja tuona tiettynä päivänä käytiin läpi yllätys yllätys, syöpäjuttuja ja sytostaattijuttuja. Olin kovin urhea, puhuin tapani mukaan asiasta hyvin avoimesti eikä tehnyt kipeää. Kunnes romahdin, kesken luennon. Yksi ihan pienenpieni, viaton pikkuseikka sai mut hajoamaan. Oi luoja kun hävetti, vaikka mä tiedän ettei muut sitä niin nähneet. Kesti hetken kun sain kasattua itseni takaisin, mutta onnistuin. Ja jatkettiin luennon kuuntelemista ja keskusteluja ihan normaaliin tapaan. Silti, mua järkytti suuresti mm se, kun luennolla esitetyssä videossa näytettiin miten sytostaatit tulee hävittää; minkälaiset kovan luokan suojatoimet siinä on ettei ainetta vahingossakaan pääse karkaamaan väärään paikkaan. Ja muhun on tykitetty tuota myrkkyä SUORAAN SUONEEN! Tiedän varsin hyvin, ettei vaihtoehtoa ollut, ja olen hyvin kiitollinen siitä että yleensäkin tuollaiset hoidot on mun (ja muidenkin syöpää sairastavien/sairastaneiden) kohdalla mahdollisia saada. Ne takaa elämän jatkumisen. Mutta silti. Tuo jotenkin avasi silmät taas siihen faktaan, minkälaisesta taudista tässä onkaan kyse. Ei mikään pikkuflunssa.
Kotimatkalla radiosta tuli tietenkin Johanna Kurkelaa ja mä itkin koko automatkan.
Seuraavana päivänä kävi ilmi eräs todella ikävä ja raskas, muihin juttuihin liittyvä, jo tapahtunut asia, jota oli pakko alkaa heti selvittelemään. Voitte uskoa miten rikki mä olin koko viikonlopun. Se asia selvisi viikonlopun jälkeen, onneksi. Silti mieli on heikoilla; pikkujuttuja, ikäviä sellaisia, on sitte ripotellut pitkin viikkoa esiin milloin minkäkin nurkan takaa ja mä oikeesti mietin, että miten helvetissä tämä kaikki pitäis muka jaksaa hyväksyä ja kantaa niskassaan? Tänään tuli taas varsinainen jäävuoren huippu, ei tokikaan syöpään liittyvä, mutta muuten paskamainen. Tuntuu että kaikki kasaantuu aina yhteen ajanjaksoon. Kun jotain sattuu, sattuu sitte heti kunnolla ja kaikki kerralla. Odotan erityisen suurella innolla helmikuun vaihtumista, josko silloin ei tarttis miettiä kaikenmaailman ärsyttäviä asioita. Jos mä vaikka päättäisin niin ja sit niin tapahtuis? :)
Ensi torstaina lähdetään isosiskon kanssa Turkuun, Tyksiin plastiikkakirurgia tapaamaan. :) Mua jännittää jo kovasti, oon innoissani reissusta. Pieni maisemanvaihdos on todellakin paikallaan nyt. Palaan kirjoittamaan tuon matkan kuulumisia sitten. :)
Kaikille mukavampaa sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa! Hymyillään. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti