Musta on tullut jotenkin hidas syöpävuoden jälkeen. Aina mä olen hyvin mielelläni lykännyt asioiden tekoa tuonnemmaksi, mutta nykyään mä olen superhidas. Nytkin on vapaapäivä, mun pitäis ommella muutama juttu ompelukoneella, mun pitäis siivota, neuloa aloittamaani sukkaa (jossa on ollut varsi melkein-valmiina jo pian kuukauden...), pitäis lukea sisätautiopin tenttiin, pestä vaippapyykkiä, lanoliinittaa villahousuja... jnejnejne. Aikaa kyllä olis, mutta mistä mä revin energian tuohon kaikkeen?
Kyllähän mä siis tietenkin saan asiat tehtyä ja kodin hoidettua, mutta kun se aloittaminen on niiiiiiiiiiin muka-vaikeaa. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se, että sitämukaa kun saan siivottua, V vetää koiran kanssa kaiken takas lattialle. Eli kannattaako siis edes aloittaa? ;)
Joulukuu lähestyy ja sitämukaa myös vuosikontrolli. Alan jännittää sitä jo aika kovaa, se tulee jo uniinkin. Tunne on vahvasti semmonen, ettei sieltä mitään ikävää löydy. Mutta silti jännittää.
Just yksi vertaissisko kertoi hukanneensa proteesinsa. Mulle käy myös niin kaiken aikaa. Varsinkin kun olis kiire, en löydä sitä mistään. Mua ärsyttää suunnattomasti moinen irtojuttu, se retajaa ja pyörii milloin missäkin. Koirakin sen välillä yrittää napata, on joskus ehtinyt napatakin.
Mä niin odotan sitä korjausleikkausta. Sitten ei enää tarvi aamukiireessä etsiä yhtä ruumiinosaa pitkin asuntoa. Kaiken huippu olis se että se menis liivien mukana pesukoneeseen.. niinkin on meinannut pari kertaa käydä.
Ehkä mä nyt kuitenkin aktivoin itseni ja menen siivoamaan, vieraitakin on pian tulossa.
torstai 29. marraskuuta 2012
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Mistä kaikki lähti?
On joulukuun 21. Olen juuri tullu suihkusta ja muistan kerrankin sivellä talvikuivalle iholleni perusvoidetta. Istun sängyn päällä. Huomaan vasemman rinnan yläosan päällä möykyn. Tunnustelen sitä; ei ole kipeä. Ihmettelen vähän, mainitsen asiasta miehellenikin. Jaa-a, joku maitorauhanen mikälie. Olenhan raskaana, hieman yli puolenvälin, kaikki tissimuutokset on mahdollisia. Kirjoitan tutulle foorumille asiasta ja kysyn, mahtaisko joku tietää mitä tuo voisi olla. Unohdan koko patin ja suuntaan kiinnostukseni juuri postissa tulleeseen Minni Niemelän Imetysoppaaseen. Olen päättänyt tehdä kaikkeni että onnistuisin tämän viimeisen vauvani imetyksessä. Kaikki aiemmat imetysyritykset kun ovat menneet enemmän tai vähemmän päin mäntyä.
Joulu tulee ja menee, patti ei katoa. Foorumilla kehoitetaan ottamaan lääkärin yhteyttä, mutta ehkei se mitään vakavaa olekaan. Menen neuvolaan välipäivinä. Näytän pattia kätilölle, joka on samaa mieltä kuin itsekin olen; varmasti se on maitorauhanen. Sovitaan normaalisti keskiraskauden lääkärineuvola-aika tammikuun 25. päivälle. Neuvolassa kaikki hyvin, sydänäänet kuuluu ja vauva on vilkas.
Loppiaisena, lauantaina, supistelut alkaa pikkuhiljaa päivällä. Kokoajan tuntuu inhottavalta, ja iltaa kohden supistelut vain lisääntyvät. Mun kahdessa aiemmassa raskaudessani supistelut on alkaneet myös liian aikaisin, tosin vasta rv 29-30. Olen maannut vuodelevossa viikkotolkulla, mutta vauvat on syntyneet hyväkuntoisina, vain hieman ennenaikaisina.
Nyt säikähdän; viikkoja on vasta 23+6. Soitan synnäriin ja pyytävät tulemaan näytille.
Paikan päällä minut tutkitaan, kaikki kunnossa, supistelua lukuunottamatta. Saan Bricanylin, supistuksenestopiikin. Se ei juurikaan auta. Jossain vaiheessa mainitsen lääkärille vasemman rinnan patista, lääkäri lupaa laittaa lähetteen rintaultraan maanantaille.
Pääsen osastolle, jonne jään yöksi. Pelottaa, mitä jos vauva syntyykin näin aikaisin?
Yö menee ihan rauhallisesti, saan jopa nukuttua vähän. Koko seuraavan päivän ja illan supistelee, saan Bricanyl-piikkejä, ei juurikaan tehoa. Yöllä nukun huonosti, on ikävä kotiin. Tekee mieli suklaata, mutten saa syödä sitä kun mulla on raskausdiabetes.
Maanantaiaamu koittaa. Joku kertoo mulle, että rintaultraan pääsee iltapäivällä. Pötköttelen sängyllä ja yritän saada aikaa kulumaan. Yhtäkkiä hoitaja tuleekin sanomaan että mennääs sinne ultraan nyt. Istun pyörätuoliin ja niin me mennään. Ultraava lääkäri tutkii ja katsoo; ihan selvä pattihan siellä on, parin sentin kokoinen. Muuta ei näy. Otetaan karkeaneulanäytteet, se tuntuu inhottavalta vaikka sainkin puudutuksen. Toinenkin lääkäri tulee paikalle, siinä ne keskustelevat mun rinnastani. Arvellaan kaikki, että kyseessä on jotain harmitonta.
Pääsen takaisin osastolle. Supisteluja ei enää tunnu. Ei ollenkaan. Saan mennä iltapalan jälkeen ulos huoneestani, käytävälle jaloittelemaan. Kohtu on rauhallinen ja olo on hyvä.
Seuraavana aamuna saan lähteä kotiin. Olen innoissani kun lääkäri lupaa että voin käydä joogassa jos olo sallii. Kopalojen tuloksista soitellaan sitten joskus parin viikon päästä.
Ihanaa, pääsin kotiin. Katson peilistä itseäni, vasen rinta on ihan ruhjotun näköinen, täynnä tummansinisiä mustelmia. Arkakin se on.
Unohdan asian, arki astuu kuvioihin. Mies on juuri jäänyt työttömäksi ja mulla on kotona seuraa. Olen jo ennen joulua jäänyt supisteluiden takia sairaslomalle töistäni, joten olen kotona kokopäiväisesti.
Viikon kuluttua kotiinpääsystä, 17.1., mulle soitetaan sairaalasta. Pyydetään äitiyspolilla käymään, koepalojen tulokset ovat tulleet. Kysyn, onko niissä jotain hämärää, lääkäri vastaa että "juu, tämä vaatii jatkotoimenpiteitä kyllä". Silloin itken ekan kerran. Mitähän tämä nyt on? Eikö tässä ny ollut jo tarpeeksi ihmettelemistä tuon sairaalareissun takia?
Lähdetään sairaalalle, mun olo on kummallinen. Sairaalan parkkipaikalla osoitan miehelleni rakennusta, jossa sijaitsee onkologian osasto. Naurahdan; tuolla mä varmaan saan sitte viettää lopun ikääni. Hehheh. Miestä ei naurata, käskee lopettamaan moiset pelleilyt.
Polilla lääkärinhuoneeseen tulee toinenkin lääkäri, mulle tuntematon. Kyselevät multa vasemmasta rinnastani, haluavat nähdä sen. Se on vieläkin ihan ruhjeilla. Tunnustelevat pattia, kyselevät, onko se kipeä tms. Ei ole kipeä, eikä se haittaa mitenkään. Lääkärit alkavat puhua toimenpiteistä, mä kysyn, "onko se jotain pahanlaatuista?"
"On, se on syöpä", lääkäri vastaa.
"Ei helvetti ole!" pääsee suustani. EI OLE TOTTA!!!! Käännyn katsomaan miestäni, se istuu ihan hiljaa, katsoo ikkunasta ulos ja itkee. Siis mitä tämä nyt on? Ei mulla ole syöpää! Onko?
Kyllä mulla on. Leikkaus tehdään kolmen päivän kuluttua, koko vasen rinta poistetaan, kainalosta tyhjennetään kaikki imusolmukkeet. Tehdään radikaali toimenpide, olenhan mä raskaana. Raskauden jatkumisesta ja vauvan selviämisestä ei uskalleta sanoa mitään muuta kuin se, että leikkaus on täysin turvallinen myös vauvalle. Mun henki on kuulemma tärkein. (kauheeta että joudun näin nuorena kuulemaan tuollaisen lauseen) Ei tiedetä, miten pitkällä syöpä mun kehossa on, onko hormonireseptoreita, onko HER2-proteiinia.. mä en tajua sanaakaan tuosta puheesta, haluan pois. Mulle kerrotaan, miten hyvät ennusteet rintasyövällä nykyään on, lääkärit sanovat että kaikki tulee menemään hyvin. Rauhoitun hieman. Mulle kerrotaan, että jos supistelut alkaa uudestaan, pitää tulla heti osastolle.
Sitten pitää mennä verikokeisiin ja leikkausvalmisteluosastolle käymään. Labrassa kerron näytteenottajalle, että olen juuri saanut tietää sairastavani rintasyöpää. Muuta en muista.
Osastolla yritän keskustella asiasta sairaanhoitajan kanssa, me ollaan liian pienessä ja ahtaassa huoneessa, siellä mun meidän lisäksi myös mun mies sekä opiskelija. Mulle annetaan lappuja allekirjoitettavaksi ja huomaan ettei käsialani ole ollenkaan samannäköistä kuin yleensä. Käsi tärisee vieläkin. Saan esitteitä jotka tungen laukkuuni ja sanon haluavani lähteä kotiin.
Kotimatkalla soitan äitille, siskolle, laitan viestiä läheisimmille ihmisille. Kerron tilanteesta. Mulle soitetaan, viestitetään. Puhun, kerron, juttelen, vaikken jaksa.
Olo on tyhjä. Tuntuu kuin olisin menettänyt kaiken. Olin ihan varma että kuolen tähän.
Kerrotaan lapsille kotona. Tämmöstä tulee tapahtumaan, äiti tulee olemaan huonossa kunnossa. Vauvalla on kaikki hyvin. Keväällä äiti saa lääkettä joka tekee äitin kaljuksi. Poikia naurattaa vähän tuo kalju-osuus. Me selvitään kyllä yhdessä, mutta tarvitaan hurjan paljon toistemme tukea nyt. Esikoiseni piirtää kuvan meidän perheestä. Siinä vauvakin on jo syntynyt ja äidillä on silti tukka päässä.
Kolme päivää kuluu jotenkin. Yritän ajatella muuta. Ostan meille netistä vauvanvaunut. Meillä käy ystäviä kylässä. Välillä naurattaa, tilanne on ihan sikakummallinen, mieli on välillä ihan hervoton. Ei tää voi olla totta. Perkele soikoon.
Torstaiaamu koittaa ja mies lähtee nuorimman pojan kanssa viemään mua sairaalaan. Toimin kuin kone; juttelen hoitajalle, vaihdan vaatteet, menen odotushuoneeseen odottamaan että mut viedään leikkaussaliin. Saan esilääkkeeksi Panadolin, jee. Mies ja poika lähtee kotiin, halataan ja mä itken. Jään yksin muiden leikkausta odottavien kanssa. Mun luokse tulee hoitaja, joka onkin mun opiskeluaikainen ohjaaja yhdeltä työharjoittelujaksolta. Ihanaa, mun olo helpottuu vähän. Tuo henkilö oli paras ohjaaja mitä mulla oli ollut, olen niin hyvilläni siitä että just hän tuli mun luokse. Sanoo että kaikki menee hyvin. Mä nyökkään. Ja itken taas.
Hetken päästä mua tullaan hakemaan, nyt mennään. Kävelen itse leikkaussaliin, jossa mut ottaa vastaan ystävälliset hoitajat. Juttelevat niitänäitä ja mua vähän hävettää kun olen moinen itkupilli. Hoitajat rohkaisee, ei ole hätää. Nukutusaineen mulle antaa naispuolinen anestesialääkäri, joka aksentistaan päätellen lienee ulkomaalainen. Tuo lääkäri on niin hyväntuulinen ja iloinen, kyselee vauvasta, kerron että tyttö on tulossa poikajoukon jatkeeksi. Lääkäri toivottaa mulle kauniita unia. Nukahdan.
Ja herään. Ja nukahdan taas. Jostain horrokseni läpi tajuan missä olen. Vauva potkii, luojan kiitos. Mua väsyttää, ottaa kipeää. Pyydän lääkettä ja saan sitä. Jossain välissä mun sisko istuu vierelläni. Aika kuluu ja mut viedään osastolle. Mies tulee mua katsomaan, mä nukun melkein kokoajan, lääkkeet vaikuttaa kovasti vieläkin. Mua janottaa, mutten saa juoda vielä. Juon salaa ja mua rupeaa oksettamaan. Onneksi ei tarvi oksentaa, sitten hävettäis. Siskokin käy mua katsomassa. Äiti soittaa. Illalla hoitaja tulee hakemaan mua, mennään äitiyspolille kurkkaamaan ultran kautta, mitä tytölle kuuluu. Polilla on ihana, kiltti, tuttu lääkäri. Tehdään ultra, otetaan myös 4D-kuvaa. Vauva on niin suloinen, lääkärikin mainitsee asiasta. Mulla on hyvä mieli. Pääsen takaisin huoneeseeni. Soitan miehelle, jutellaan. Sanon terveiset lapsille ja yritän nukkua. Kivut on välillä kovat, pyydän kipulääkettä. Saan sitä ja yritän saada nukuttua. Nukun tosi huonosti yön, päätäkin alkaa särkeä. Aamulla odotan lääkärinkiertoa, jossa mulle vähän valotetaan tilannetta. Lääkärit tulevat huoneeseen ja kertovat että kasvain oli 2,5cm kokoinen. Vielä ei olla varmoja, mikä oli imusolmukkeiden tilanne, mutta hyvä kun ne ovat nyt pois kainalosta jokatapauksessa. Syöpä on saatu pois, leikkaus onnistui hyvin. Katsotaan leikkaushaavaa; se on siisti. Dreenipussiin ei hirmuisia määriä tipu. Saan 6 viikkoa sairaslomaa. Lääkäreiden poislähdettyä rintahoitaja jää juttelemaan. Saan jumppaohjeita vasemmalle käsivarrelleni sekä pumpulisen rintaproteesin. Hoitaja kertoo mulle, ettei mussa enää ole syöpää, se on nyt poissa. Sytostaattihoidot tulen saamaan siksi, että halutaan varmistaa ettei syöpä enää uusiutuisi. Mieli kohenee hieman eikä pelota enää ihan niin kovaa.
Nousen ja katson ekan kerran peilistä itseäni. Näytän uskomattoman hölmöltä vasemman rintani kohdalta, en halua katsoa enempää. Tämä vaatii totuttelua. Mua naurattaa ajatuskin pumpulitissistä. Tulee mieleen teiniaikaiset pumpulia-rintsikoihin-puheet. Päätän kuitenkin kokeilla, sitten myöhemmin. Saan luvan lähteä kotiin. Jälkitarkastus on kolmen viikon kuluttua, ja ennen sitä on käynti äitiyspolilla. Käsketään ottaa yhteyttä jos tulee jotain.
Lähden kotiin, yhtä ruumiinosaa köyhempänä. Saastunut, sairas vasen rintani painukoot patologin käsittelyyn. Ei voi muuta ajatella kuin että nokka pystyyn, tästä on suunta vain ylöspäin. Periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.
Joulu tulee ja menee, patti ei katoa. Foorumilla kehoitetaan ottamaan lääkärin yhteyttä, mutta ehkei se mitään vakavaa olekaan. Menen neuvolaan välipäivinä. Näytän pattia kätilölle, joka on samaa mieltä kuin itsekin olen; varmasti se on maitorauhanen. Sovitaan normaalisti keskiraskauden lääkärineuvola-aika tammikuun 25. päivälle. Neuvolassa kaikki hyvin, sydänäänet kuuluu ja vauva on vilkas.
Loppiaisena, lauantaina, supistelut alkaa pikkuhiljaa päivällä. Kokoajan tuntuu inhottavalta, ja iltaa kohden supistelut vain lisääntyvät. Mun kahdessa aiemmassa raskaudessani supistelut on alkaneet myös liian aikaisin, tosin vasta rv 29-30. Olen maannut vuodelevossa viikkotolkulla, mutta vauvat on syntyneet hyväkuntoisina, vain hieman ennenaikaisina.
Nyt säikähdän; viikkoja on vasta 23+6. Soitan synnäriin ja pyytävät tulemaan näytille.
Paikan päällä minut tutkitaan, kaikki kunnossa, supistelua lukuunottamatta. Saan Bricanylin, supistuksenestopiikin. Se ei juurikaan auta. Jossain vaiheessa mainitsen lääkärille vasemman rinnan patista, lääkäri lupaa laittaa lähetteen rintaultraan maanantaille.
Pääsen osastolle, jonne jään yöksi. Pelottaa, mitä jos vauva syntyykin näin aikaisin?
Yö menee ihan rauhallisesti, saan jopa nukuttua vähän. Koko seuraavan päivän ja illan supistelee, saan Bricanyl-piikkejä, ei juurikaan tehoa. Yöllä nukun huonosti, on ikävä kotiin. Tekee mieli suklaata, mutten saa syödä sitä kun mulla on raskausdiabetes.
Maanantaiaamu koittaa. Joku kertoo mulle, että rintaultraan pääsee iltapäivällä. Pötköttelen sängyllä ja yritän saada aikaa kulumaan. Yhtäkkiä hoitaja tuleekin sanomaan että mennääs sinne ultraan nyt. Istun pyörätuoliin ja niin me mennään. Ultraava lääkäri tutkii ja katsoo; ihan selvä pattihan siellä on, parin sentin kokoinen. Muuta ei näy. Otetaan karkeaneulanäytteet, se tuntuu inhottavalta vaikka sainkin puudutuksen. Toinenkin lääkäri tulee paikalle, siinä ne keskustelevat mun rinnastani. Arvellaan kaikki, että kyseessä on jotain harmitonta.
Pääsen takaisin osastolle. Supisteluja ei enää tunnu. Ei ollenkaan. Saan mennä iltapalan jälkeen ulos huoneestani, käytävälle jaloittelemaan. Kohtu on rauhallinen ja olo on hyvä.
Seuraavana aamuna saan lähteä kotiin. Olen innoissani kun lääkäri lupaa että voin käydä joogassa jos olo sallii. Kopalojen tuloksista soitellaan sitten joskus parin viikon päästä.
Ihanaa, pääsin kotiin. Katson peilistä itseäni, vasen rinta on ihan ruhjotun näköinen, täynnä tummansinisiä mustelmia. Arkakin se on.
Unohdan asian, arki astuu kuvioihin. Mies on juuri jäänyt työttömäksi ja mulla on kotona seuraa. Olen jo ennen joulua jäänyt supisteluiden takia sairaslomalle töistäni, joten olen kotona kokopäiväisesti.
Viikon kuluttua kotiinpääsystä, 17.1., mulle soitetaan sairaalasta. Pyydetään äitiyspolilla käymään, koepalojen tulokset ovat tulleet. Kysyn, onko niissä jotain hämärää, lääkäri vastaa että "juu, tämä vaatii jatkotoimenpiteitä kyllä". Silloin itken ekan kerran. Mitähän tämä nyt on? Eikö tässä ny ollut jo tarpeeksi ihmettelemistä tuon sairaalareissun takia?
Lähdetään sairaalalle, mun olo on kummallinen. Sairaalan parkkipaikalla osoitan miehelleni rakennusta, jossa sijaitsee onkologian osasto. Naurahdan; tuolla mä varmaan saan sitte viettää lopun ikääni. Hehheh. Miestä ei naurata, käskee lopettamaan moiset pelleilyt.
Polilla lääkärinhuoneeseen tulee toinenkin lääkäri, mulle tuntematon. Kyselevät multa vasemmasta rinnastani, haluavat nähdä sen. Se on vieläkin ihan ruhjeilla. Tunnustelevat pattia, kyselevät, onko se kipeä tms. Ei ole kipeä, eikä se haittaa mitenkään. Lääkärit alkavat puhua toimenpiteistä, mä kysyn, "onko se jotain pahanlaatuista?"
"On, se on syöpä", lääkäri vastaa.
"Ei helvetti ole!" pääsee suustani. EI OLE TOTTA!!!! Käännyn katsomaan miestäni, se istuu ihan hiljaa, katsoo ikkunasta ulos ja itkee. Siis mitä tämä nyt on? Ei mulla ole syöpää! Onko?
Kyllä mulla on. Leikkaus tehdään kolmen päivän kuluttua, koko vasen rinta poistetaan, kainalosta tyhjennetään kaikki imusolmukkeet. Tehdään radikaali toimenpide, olenhan mä raskaana. Raskauden jatkumisesta ja vauvan selviämisestä ei uskalleta sanoa mitään muuta kuin se, että leikkaus on täysin turvallinen myös vauvalle. Mun henki on kuulemma tärkein. (kauheeta että joudun näin nuorena kuulemaan tuollaisen lauseen) Ei tiedetä, miten pitkällä syöpä mun kehossa on, onko hormonireseptoreita, onko HER2-proteiinia.. mä en tajua sanaakaan tuosta puheesta, haluan pois. Mulle kerrotaan, miten hyvät ennusteet rintasyövällä nykyään on, lääkärit sanovat että kaikki tulee menemään hyvin. Rauhoitun hieman. Mulle kerrotaan, että jos supistelut alkaa uudestaan, pitää tulla heti osastolle.
Sitten pitää mennä verikokeisiin ja leikkausvalmisteluosastolle käymään. Labrassa kerron näytteenottajalle, että olen juuri saanut tietää sairastavani rintasyöpää. Muuta en muista.
Osastolla yritän keskustella asiasta sairaanhoitajan kanssa, me ollaan liian pienessä ja ahtaassa huoneessa, siellä mun meidän lisäksi myös mun mies sekä opiskelija. Mulle annetaan lappuja allekirjoitettavaksi ja huomaan ettei käsialani ole ollenkaan samannäköistä kuin yleensä. Käsi tärisee vieläkin. Saan esitteitä jotka tungen laukkuuni ja sanon haluavani lähteä kotiin.
Kotimatkalla soitan äitille, siskolle, laitan viestiä läheisimmille ihmisille. Kerron tilanteesta. Mulle soitetaan, viestitetään. Puhun, kerron, juttelen, vaikken jaksa.
Olo on tyhjä. Tuntuu kuin olisin menettänyt kaiken. Olin ihan varma että kuolen tähän.
Kerrotaan lapsille kotona. Tämmöstä tulee tapahtumaan, äiti tulee olemaan huonossa kunnossa. Vauvalla on kaikki hyvin. Keväällä äiti saa lääkettä joka tekee äitin kaljuksi. Poikia naurattaa vähän tuo kalju-osuus. Me selvitään kyllä yhdessä, mutta tarvitaan hurjan paljon toistemme tukea nyt. Esikoiseni piirtää kuvan meidän perheestä. Siinä vauvakin on jo syntynyt ja äidillä on silti tukka päässä.
Kolme päivää kuluu jotenkin. Yritän ajatella muuta. Ostan meille netistä vauvanvaunut. Meillä käy ystäviä kylässä. Välillä naurattaa, tilanne on ihan sikakummallinen, mieli on välillä ihan hervoton. Ei tää voi olla totta. Perkele soikoon.
Torstaiaamu koittaa ja mies lähtee nuorimman pojan kanssa viemään mua sairaalaan. Toimin kuin kone; juttelen hoitajalle, vaihdan vaatteet, menen odotushuoneeseen odottamaan että mut viedään leikkaussaliin. Saan esilääkkeeksi Panadolin, jee. Mies ja poika lähtee kotiin, halataan ja mä itken. Jään yksin muiden leikkausta odottavien kanssa. Mun luokse tulee hoitaja, joka onkin mun opiskeluaikainen ohjaaja yhdeltä työharjoittelujaksolta. Ihanaa, mun olo helpottuu vähän. Tuo henkilö oli paras ohjaaja mitä mulla oli ollut, olen niin hyvilläni siitä että just hän tuli mun luokse. Sanoo että kaikki menee hyvin. Mä nyökkään. Ja itken taas.
Hetken päästä mua tullaan hakemaan, nyt mennään. Kävelen itse leikkaussaliin, jossa mut ottaa vastaan ystävälliset hoitajat. Juttelevat niitänäitä ja mua vähän hävettää kun olen moinen itkupilli. Hoitajat rohkaisee, ei ole hätää. Nukutusaineen mulle antaa naispuolinen anestesialääkäri, joka aksentistaan päätellen lienee ulkomaalainen. Tuo lääkäri on niin hyväntuulinen ja iloinen, kyselee vauvasta, kerron että tyttö on tulossa poikajoukon jatkeeksi. Lääkäri toivottaa mulle kauniita unia. Nukahdan.
Ja herään. Ja nukahdan taas. Jostain horrokseni läpi tajuan missä olen. Vauva potkii, luojan kiitos. Mua väsyttää, ottaa kipeää. Pyydän lääkettä ja saan sitä. Jossain välissä mun sisko istuu vierelläni. Aika kuluu ja mut viedään osastolle. Mies tulee mua katsomaan, mä nukun melkein kokoajan, lääkkeet vaikuttaa kovasti vieläkin. Mua janottaa, mutten saa juoda vielä. Juon salaa ja mua rupeaa oksettamaan. Onneksi ei tarvi oksentaa, sitten hävettäis. Siskokin käy mua katsomassa. Äiti soittaa. Illalla hoitaja tulee hakemaan mua, mennään äitiyspolille kurkkaamaan ultran kautta, mitä tytölle kuuluu. Polilla on ihana, kiltti, tuttu lääkäri. Tehdään ultra, otetaan myös 4D-kuvaa. Vauva on niin suloinen, lääkärikin mainitsee asiasta. Mulla on hyvä mieli. Pääsen takaisin huoneeseeni. Soitan miehelle, jutellaan. Sanon terveiset lapsille ja yritän nukkua. Kivut on välillä kovat, pyydän kipulääkettä. Saan sitä ja yritän saada nukuttua. Nukun tosi huonosti yön, päätäkin alkaa särkeä. Aamulla odotan lääkärinkiertoa, jossa mulle vähän valotetaan tilannetta. Lääkärit tulevat huoneeseen ja kertovat että kasvain oli 2,5cm kokoinen. Vielä ei olla varmoja, mikä oli imusolmukkeiden tilanne, mutta hyvä kun ne ovat nyt pois kainalosta jokatapauksessa. Syöpä on saatu pois, leikkaus onnistui hyvin. Katsotaan leikkaushaavaa; se on siisti. Dreenipussiin ei hirmuisia määriä tipu. Saan 6 viikkoa sairaslomaa. Lääkäreiden poislähdettyä rintahoitaja jää juttelemaan. Saan jumppaohjeita vasemmalle käsivarrelleni sekä pumpulisen rintaproteesin. Hoitaja kertoo mulle, ettei mussa enää ole syöpää, se on nyt poissa. Sytostaattihoidot tulen saamaan siksi, että halutaan varmistaa ettei syöpä enää uusiutuisi. Mieli kohenee hieman eikä pelota enää ihan niin kovaa.
Nousen ja katson ekan kerran peilistä itseäni. Näytän uskomattoman hölmöltä vasemman rintani kohdalta, en halua katsoa enempää. Tämä vaatii totuttelua. Mua naurattaa ajatuskin pumpulitissistä. Tulee mieleen teiniaikaiset pumpulia-rintsikoihin-puheet. Päätän kuitenkin kokeilla, sitten myöhemmin. Saan luvan lähteä kotiin. Jälkitarkastus on kolmen viikon kuluttua, ja ennen sitä on käynti äitiyspolilla. Käsketään ottaa yhteyttä jos tulee jotain.
Lähden kotiin, yhtä ruumiinosaa köyhempänä. Saastunut, sairas vasen rintani painukoot patologin käsittelyyn. Ei voi muuta ajatella kuin että nokka pystyyn, tästä on suunta vain ylöspäin. Periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Mietteitä, ajatuksia, tuumailuja
Kyllä maailma on kummallinen. Mediasta ja ihmisten puheista näkee ja kuulee kaiken aikaa juttuja ihmisten julmuudesta ja typeryydestä. On pahoinpitelyä, kidutusta, alistamista. Julmaa ja kauheaa, mutta niin surullisen yleistä. Kaikkein eniten tällä hetkellä mun sisimpään särähtää jutut, joissa ihmiset dissaavat itseään. Vähättelevät, pahoittelevat sitä kun välillä pitää päästä valittamaan ja vuodattamaan asioita pihalle. Mistä tämmönen johtuu?
Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, peloissaan ja valittaa juuri niistä asioista, jotka sillä hetkellä tuntuu suurilta tai muuten kurjilta. Mikä oikeus jollakin toisella on tulla sanomaan sulle, mistä sun kuuluisi olla pahoillasi ja mistä ei? Miten toinen ihminen voi tietää mitä sä käyt sisälläsi läpi, varsinkaan jos ei itse ole koskaan käynyt läpi samaa asiaa?
Mä olen aiemmin kuulunut niihin itsensä dissaajiin. Kun on ahistanut, oon ajatellut, että pää kiinni tollo, mitä sä valitat noin ja noin pienestä asiasta. Hoitojen aikaan mietin päivittäin sitä, miten saisin itsestäni mahdollisimman paljon irti valittamatta. Mua hävetti narista huonoa oloani, kun mun olisi kuulunut tietenkin olla vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä että olen ylipäätään hengissä. Ja tietenkin olin ja olen edelleen tyytyväinen siitä että olen hengissä ja parantunut, mutta olen tajunnut myös sen, että ahdistukseen auttaa kyllä ainoastaan se että sen ahdistuksen saa välillä purkaa päästä ulos. Nyt jälkeenpäin olen monesti miettinyt sitä, miten tiheän, paksun ja harmaan kallion läpi olen itseni puskenut. Se, että jollain toisella on polullaan paljon vaikeampia asioita, rankempia hoitoja ja pelottavampia sairauksia, pistää tietenkin ajattelemaan, että saan olla hyvin iloinen siitä että mun sairaudenkuva oli näinkin lievä ja että suhteellisen vähillä fyysisillä haitoilla siitä selvisin. Mutta siihen, että se oli mun oman, tähänastisen elämäni vaikein, isoin ja pelottavin asia, ei voi mikään ulkopuolella tapahtuva asia tai tarina vaikuttaa. Tätä ajatusta ja faktaa yritän edelleen painaa päähäni. Ja kun joku kertoo mulle huoliaan, ja loppuun toteaa, että hävettää valittaa pikku asioista vaikka mulla on syöpätappelu taustalla, vastaan, ettei kenenkään huolet ole sen painavampia tai heppoisempia kuin toisen. Se, miltä joku asia sillä hetkellä tuntuu, on suurta. Näitä ei pidä vertailla.
Sitäpaitsi mua itseäni suututtaa ihan tajuttoman kovaa, kun pilasin lempifarkkuni sotkiessani niihin valkoista kalustemaalia. Ja se, kun mulla on kaksoisleuka vaikka laihtuisin 15-kiloiseksi. Ja se, kun koira oksentaa olohuoneen matolle (sille siskolta lainatulle, sori vaan!!).
Annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme. <3
Ainiinjoo, juttelin pitkähkön puhelun hyvän työkaverini kanssa. Tulipa hyvä mieli. :)
Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, peloissaan ja valittaa juuri niistä asioista, jotka sillä hetkellä tuntuu suurilta tai muuten kurjilta. Mikä oikeus jollakin toisella on tulla sanomaan sulle, mistä sun kuuluisi olla pahoillasi ja mistä ei? Miten toinen ihminen voi tietää mitä sä käyt sisälläsi läpi, varsinkaan jos ei itse ole koskaan käynyt läpi samaa asiaa?
Mä olen aiemmin kuulunut niihin itsensä dissaajiin. Kun on ahistanut, oon ajatellut, että pää kiinni tollo, mitä sä valitat noin ja noin pienestä asiasta. Hoitojen aikaan mietin päivittäin sitä, miten saisin itsestäni mahdollisimman paljon irti valittamatta. Mua hävetti narista huonoa oloani, kun mun olisi kuulunut tietenkin olla vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä että olen ylipäätään hengissä. Ja tietenkin olin ja olen edelleen tyytyväinen siitä että olen hengissä ja parantunut, mutta olen tajunnut myös sen, että ahdistukseen auttaa kyllä ainoastaan se että sen ahdistuksen saa välillä purkaa päästä ulos. Nyt jälkeenpäin olen monesti miettinyt sitä, miten tiheän, paksun ja harmaan kallion läpi olen itseni puskenut. Se, että jollain toisella on polullaan paljon vaikeampia asioita, rankempia hoitoja ja pelottavampia sairauksia, pistää tietenkin ajattelemaan, että saan olla hyvin iloinen siitä että mun sairaudenkuva oli näinkin lievä ja että suhteellisen vähillä fyysisillä haitoilla siitä selvisin. Mutta siihen, että se oli mun oman, tähänastisen elämäni vaikein, isoin ja pelottavin asia, ei voi mikään ulkopuolella tapahtuva asia tai tarina vaikuttaa. Tätä ajatusta ja faktaa yritän edelleen painaa päähäni. Ja kun joku kertoo mulle huoliaan, ja loppuun toteaa, että hävettää valittaa pikku asioista vaikka mulla on syöpätappelu taustalla, vastaan, ettei kenenkään huolet ole sen painavampia tai heppoisempia kuin toisen. Se, miltä joku asia sillä hetkellä tuntuu, on suurta. Näitä ei pidä vertailla.
Sitäpaitsi mua itseäni suututtaa ihan tajuttoman kovaa, kun pilasin lempifarkkuni sotkiessani niihin valkoista kalustemaalia. Ja se, kun mulla on kaksoisleuka vaikka laihtuisin 15-kiloiseksi. Ja se, kun koira oksentaa olohuoneen matolle (sille siskolta lainatulle, sori vaan!!).
Annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme. <3
Ainiinjoo, juttelin pitkähkön puhelun hyvän työkaverini kanssa. Tulipa hyvä mieli. :)
torstai 22. marraskuuta 2012
Muistelua ja jälkipuinteja
Aloin taas kerran kelailla asioita taaksepäin. Päivitin tuota oikealla olevaa syöpätieto-juttua ja aloin miettiä päivämääriä. Selailin tuohon aikaan kirjoittamaani nettipäiväkirjaa ja sain taas huomata, että oon unohtanut ison osan kaikesta mitä keväällä-syksyllä 2011 on tapahtunut. Minkälaisia fiiliksiä mulla on ollut hoitojen aikaan, mitä kaikkea muuta on ollut mielessä, ihania muistoja ja ahdistavia muistoja. Miten monta kertaa mä pahoitin mieleni yrittäessäni taistella tuulimyllyjä vastaan, kun en vielä tajunnut sitä, että kaikki ei vain näköjään ole mulle hyväksi. Itsetuntoni ja koko mun minuuteni oli monta kertaa totaalisen lytyssä, ja sytostaattien aiheuttama kuvotusolo, niin fyysinen kuin henkinenkin, vain boostasi tuota kurjuuden tunnetta.
"..kulunut vuosi tuntuu tosi pitkältä ja mustalta, vaikka olenkin huiman onnellinen vauvan syntymästä. Liikaa on tapahtunut. Mä en malta odottaa tulevaa heinäkuuta kun kaikki hoidot on läpikäyty. Siihen asti mua ahdistaa."
"..olis monia, monia asioita, joista voisin olla vihainen, mutten ole ollut. Oon liian kiltti. Ja se ärsyttää ja kuluttaa mua suunnattomasti."
Tukanlähdön odotteleminen oli raastavaa. Olin kuullut, että ekan, tai viimeistään tokan hoidon jälkeen hiukset lähtee. Suurimmalla osalla vertaissiskoistani se lähti nopeasti pois. Multa alkoi lähteä kunnolla vasta 2. CEX:n jälkeen, eli toiseksi viimeisen hoidon jälkeen. Leikkautin puolipitkät hiukseni ihan lyhyiksi jo toisen hoidon jälkeen, ja olin ihan varma ettei se enää päässä pysy. Välillä olin ihan varma että sulkasato iski nyt, kun kiskoessani karvoja jäi isompi tuppo käteen. Kannatti varmaan tosi kovasti kiskoa (sytohoitaja oli kehottanut kohtelemaan päänahkaa ja hiuksia hellävaroen...), mä värjäilin niitä ja surutta vetelin suoristusraudan läpi. Stressasin tulevia ristiäisiä, en tod halua pitää hiostavaa (ja naurettavaa) peruukkiani. Vannoin etten sure ainuttakaan hiuskarvaa jos vain saa pitää hiukseni ristiäisten ajan päässä. Ajattelin niin, että jos ovat kerran lähdössä, niin lähtekööt sitten kerralla. Raivostuttavaa.
"..ei se vielä lähtenytkään. Kyllon ärsyttävää, jos on lähteäkseen niin lähtis sitte prkl. Ei tarttis odotella ja stressata. Kun nyt pysyis lauantai-iltaan asti, sais ristiäiset vedettyä omalla tukalla läpi eikä tarttis laittaa peruukkia. Sen jälkeen mulle on ihan sama vaikka olisin koko loppukesän pipo päässä."
No, se sit lähti sen verran paljolti pois että katsoin aiheelliseksi ajella pääni millisiiliksi. Ja sillä mentiin. Kyllä helpotti. Vaikka ärsytti silti.
"..eilen oli tukka, tänään katsoin paremmaksi verhota pääni huivilla. Nyt se todellisuus tais ihan oikeasti koittaa, tukkaa lähtee isoina tukkoina. Oikeastaan aika helpottava olo toisaalta, eipä tarvi miettiä koko juttua enää. Nyt voi elää tyyliin "wash&go"."
Mulla oli kokoajan tuli hännän alla. En osannut rentoutua ja nauttia keskenolevasta äitiyslomastani. Sätin itseäni siitä kun en jaksanut tehdä normaaleja asioita. Pakotin itseni joka päivä lenkille joko vauvan kanssa tai ilman. Vaikka olisin voinut hyvällä omallatunnolla lojua vauvan kanssa vaikka koko päivän sohvannurkassa, en osannut. Olin kokoajan valmiudessa johonkin. Ehkä se johtui siitä kun kaikki muukin oli tapahtunut niin hektisellä tahdilla, mun pää ei oikein ollut ehtinyt kaikkeen mukaan.
"..mikä siinä on että tämmöisinä päivinä, kun menoa ei kerrankin ole, en osaa istua nauttimaan rauhallisuudesta? En osaa olla aamuräjähtäneenä, kiirehtimättä mihinkään? Mun pitää olla kokoajan kuin valmiina lähtemään johonkin, laitettuna ja pukeutuneena."
"..mun on niin väsy, oon totaalisen kyllästynyt! Mä haluan nauttia äitiyslomastani, tämä tulee olemaan mun viimeinen. Onko tosiaan niin että tää helpottaa sitte heinäkuussa, kun viimeinen hoito on hoidettu? Vai tarttisinkohan mä vähän jotain shokkiterapiaa?"
Rentoutuminen ja armon antaminen itselleni onnistui oikeastaan vasta vuodenvaihteen aikoihin, kun elämä alkoi muutenkin olla suhteellisen normaalia. Nautin pienistä, tavallisista asioista, kuten siitä että jaksan lähteä lasten kanssa leikkikentälle ja vieläpä jaksan keskittyä siihen. Tai siitä että jaksoin laittaa ruokaa ilman yhtäkään mielessä lausuttua kirosanaa.
Tapaan puhua syöpävuodestani, vuodesta 2011. Se vei mun elämästä kokonaisen vuoden, vaikka hoidot loppuivatkin heinäkuussa. Toipuminen vei oman aikansa. Suren hirmuisesti sitä, että äitiysloma valui mun ohi kuin vettä vain ja V:n ensimmäiset elinkuukaudet ovat mun mielessä suurimmaksi osaksi kuin paksua harmaata sumua. Olemassaolevista muistoista, kuvista ja mun päiväkirjamerkinnöistä päätellen tyttö on kuitenkin ollut tyytyväinen, samaten isommat lapset, ja ollaanhan me aika paljon kaikkea yhdessä tehtykin. Surettaa, kun en jaksanut enkä ehtinyt olla läsnä isompien lasten touhuissa, harrastuksissa.. Monesti pojat pyysi mua mukaan johonkin tekemiseen, mutta usein mun piti sanoa etten jaksa. Ymmärtääköhän ne koskaan, etten kieltäytynyt tylsyyttäni? Mutta, oli meillä tosiaan mukaviakin päiviä, yhteisiä hetkiä, vaikkei mitään suurempaa huvitusta yhdessä tehtykään. Onneksi mun maailman ihanimmat läheiseni ottivat poikia mukaansa reissuille ja kesämökille, kiitos siitä. :)
Näitä olis tosi paljon enkä mitenkään ehdi yhdessä illassa käydä kaikkea läpi. Ehkei ole tarkoitustaan. Voinhan mä lueskella noita uudestaan ja uudestaan ja huomata että jaa noin ja noinkin tuli toimittua ja tehtyä. Oon iloinen että oon säilyttänyt tuon päiväkirjani. Enää ei itketä ihan jokaisella lukukerralla. ;)
Pieniä ilonhetkiä sieltä täältä vielä tähän loppuun. <3
"..mutta hei, mies antoi mun nukkua koko yön, se heräs vauvan kanssa!!! Mä nousin vasta puoli kasin aikaan kun se lähti pojan kanssa kisoihin."
".. nyt ollaan siis hoitojen puoliväli ylitetty!"
"..V on ihana kun se hymyilee jo niin kovaa!!Koitta a se jo vähän jutellakkin. :) Ihanaa huomata viimeinkin sosiaalisia merkkejä, kun niin kauan aikaa se oli vaan eikä muutaku söi ja nukkui. Niinhän nuo kaikki vauvana on tehneet, mutta V:llä se kesti kauemman aikaa kun syntyi niin paljon etuajassa. Ja koira on typerä, kun lepertelen V:lle, sekin änkee siihen heiluttamaan häntää ja nuolemaan mun naamaa ihan innoissaan!"
".. hoitoja on siis enää yksi jäljellä!!!!! Sen jälkeen on tosin kahden viikon tablettikuuri vielä mutta sitä ei lasketa, eihän??"
"..me saadaan huomenna kuivausrumpukin!!! Nyt saan laittaa kaiken pikkupyykin, pyyhkeet ja sisävaipat sinne, oi vitsi miten meidän pyykinpesu ja kuivaus helpottuu p a l j o n!!!"
"..arvakkaa mitä? MÄ TEIN SEN!!! Ei enää sytkyjä, toivottavasti ikinä!
Lääkäri päätti kuitenkin, että koska mun syövän hormoniperäisyys oli niin kiikunkaakun, toinen näyte sanoi sen olevan positiivinen ja toinen näyte taas negatiivinen, aloitetaan mulla antiestrogeenilääkitys. Viideksi vuodeksi. Mutta, se on vain yksi tabletti päivässä, mä selviän siitä.
Mutta imetyksen joutuu unohtamaan nyt kokonaan. :´(
Mutta silti; hoidot on loppu nyt!"
"..kulunut vuosi tuntuu tosi pitkältä ja mustalta, vaikka olenkin huiman onnellinen vauvan syntymästä. Liikaa on tapahtunut. Mä en malta odottaa tulevaa heinäkuuta kun kaikki hoidot on läpikäyty. Siihen asti mua ahdistaa."
"..olis monia, monia asioita, joista voisin olla vihainen, mutten ole ollut. Oon liian kiltti. Ja se ärsyttää ja kuluttaa mua suunnattomasti."
Tukanlähdön odotteleminen oli raastavaa. Olin kuullut, että ekan, tai viimeistään tokan hoidon jälkeen hiukset lähtee. Suurimmalla osalla vertaissiskoistani se lähti nopeasti pois. Multa alkoi lähteä kunnolla vasta 2. CEX:n jälkeen, eli toiseksi viimeisen hoidon jälkeen. Leikkautin puolipitkät hiukseni ihan lyhyiksi jo toisen hoidon jälkeen, ja olin ihan varma ettei se enää päässä pysy. Välillä olin ihan varma että sulkasato iski nyt, kun kiskoessani karvoja jäi isompi tuppo käteen. Kannatti varmaan tosi kovasti kiskoa (sytohoitaja oli kehottanut kohtelemaan päänahkaa ja hiuksia hellävaroen...), mä värjäilin niitä ja surutta vetelin suoristusraudan läpi. Stressasin tulevia ristiäisiä, en tod halua pitää hiostavaa (ja naurettavaa) peruukkiani. Vannoin etten sure ainuttakaan hiuskarvaa jos vain saa pitää hiukseni ristiäisten ajan päässä. Ajattelin niin, että jos ovat kerran lähdössä, niin lähtekööt sitten kerralla. Raivostuttavaa.
"..ei se vielä lähtenytkään. Kyllon ärsyttävää, jos on lähteäkseen niin lähtis sitte prkl. Ei tarttis odotella ja stressata. Kun nyt pysyis lauantai-iltaan asti, sais ristiäiset vedettyä omalla tukalla läpi eikä tarttis laittaa peruukkia. Sen jälkeen mulle on ihan sama vaikka olisin koko loppukesän pipo päässä."
No, se sit lähti sen verran paljolti pois että katsoin aiheelliseksi ajella pääni millisiiliksi. Ja sillä mentiin. Kyllä helpotti. Vaikka ärsytti silti.
"..eilen oli tukka, tänään katsoin paremmaksi verhota pääni huivilla. Nyt se todellisuus tais ihan oikeasti koittaa, tukkaa lähtee isoina tukkoina. Oikeastaan aika helpottava olo toisaalta, eipä tarvi miettiä koko juttua enää. Nyt voi elää tyyliin "wash&go"."
Mulla oli kokoajan tuli hännän alla. En osannut rentoutua ja nauttia keskenolevasta äitiyslomastani. Sätin itseäni siitä kun en jaksanut tehdä normaaleja asioita. Pakotin itseni joka päivä lenkille joko vauvan kanssa tai ilman. Vaikka olisin voinut hyvällä omallatunnolla lojua vauvan kanssa vaikka koko päivän sohvannurkassa, en osannut. Olin kokoajan valmiudessa johonkin. Ehkä se johtui siitä kun kaikki muukin oli tapahtunut niin hektisellä tahdilla, mun pää ei oikein ollut ehtinyt kaikkeen mukaan.
"..mikä siinä on että tämmöisinä päivinä, kun menoa ei kerrankin ole, en osaa istua nauttimaan rauhallisuudesta? En osaa olla aamuräjähtäneenä, kiirehtimättä mihinkään? Mun pitää olla kokoajan kuin valmiina lähtemään johonkin, laitettuna ja pukeutuneena."
"..mun on niin väsy, oon totaalisen kyllästynyt! Mä haluan nauttia äitiyslomastani, tämä tulee olemaan mun viimeinen. Onko tosiaan niin että tää helpottaa sitte heinäkuussa, kun viimeinen hoito on hoidettu? Vai tarttisinkohan mä vähän jotain shokkiterapiaa?"
Rentoutuminen ja armon antaminen itselleni onnistui oikeastaan vasta vuodenvaihteen aikoihin, kun elämä alkoi muutenkin olla suhteellisen normaalia. Nautin pienistä, tavallisista asioista, kuten siitä että jaksan lähteä lasten kanssa leikkikentälle ja vieläpä jaksan keskittyä siihen. Tai siitä että jaksoin laittaa ruokaa ilman yhtäkään mielessä lausuttua kirosanaa.
Tapaan puhua syöpävuodestani, vuodesta 2011. Se vei mun elämästä kokonaisen vuoden, vaikka hoidot loppuivatkin heinäkuussa. Toipuminen vei oman aikansa. Suren hirmuisesti sitä, että äitiysloma valui mun ohi kuin vettä vain ja V:n ensimmäiset elinkuukaudet ovat mun mielessä suurimmaksi osaksi kuin paksua harmaata sumua. Olemassaolevista muistoista, kuvista ja mun päiväkirjamerkinnöistä päätellen tyttö on kuitenkin ollut tyytyväinen, samaten isommat lapset, ja ollaanhan me aika paljon kaikkea yhdessä tehtykin. Surettaa, kun en jaksanut enkä ehtinyt olla läsnä isompien lasten touhuissa, harrastuksissa.. Monesti pojat pyysi mua mukaan johonkin tekemiseen, mutta usein mun piti sanoa etten jaksa. Ymmärtääköhän ne koskaan, etten kieltäytynyt tylsyyttäni? Mutta, oli meillä tosiaan mukaviakin päiviä, yhteisiä hetkiä, vaikkei mitään suurempaa huvitusta yhdessä tehtykään. Onneksi mun maailman ihanimmat läheiseni ottivat poikia mukaansa reissuille ja kesämökille, kiitos siitä. :)
Näitä olis tosi paljon enkä mitenkään ehdi yhdessä illassa käydä kaikkea läpi. Ehkei ole tarkoitustaan. Voinhan mä lueskella noita uudestaan ja uudestaan ja huomata että jaa noin ja noinkin tuli toimittua ja tehtyä. Oon iloinen että oon säilyttänyt tuon päiväkirjani. Enää ei itketä ihan jokaisella lukukerralla. ;)
Pieniä ilonhetkiä sieltä täältä vielä tähän loppuun. <3
"..mutta hei, mies antoi mun nukkua koko yön, se heräs vauvan kanssa!!! Mä nousin vasta puoli kasin aikaan kun se lähti pojan kanssa kisoihin."
".. nyt ollaan siis hoitojen puoliväli ylitetty!"
"..V on ihana kun se hymyilee jo niin kovaa!!Koitta a se jo vähän jutellakkin. :) Ihanaa huomata viimeinkin sosiaalisia merkkejä, kun niin kauan aikaa se oli vaan eikä muutaku söi ja nukkui. Niinhän nuo kaikki vauvana on tehneet, mutta V:llä se kesti kauemman aikaa kun syntyi niin paljon etuajassa. Ja koira on typerä, kun lepertelen V:lle, sekin änkee siihen heiluttamaan häntää ja nuolemaan mun naamaa ihan innoissaan!"
".. hoitoja on siis enää yksi jäljellä!!!!! Sen jälkeen on tosin kahden viikon tablettikuuri vielä mutta sitä ei lasketa, eihän??"
"..me saadaan huomenna kuivausrumpukin!!! Nyt saan laittaa kaiken pikkupyykin, pyyhkeet ja sisävaipat sinne, oi vitsi miten meidän pyykinpesu ja kuivaus helpottuu p a l j o n!!!"
"..arvakkaa mitä? MÄ TEIN SEN!!! Ei enää sytkyjä, toivottavasti ikinä!
Lääkäri päätti kuitenkin, että koska mun syövän hormoniperäisyys oli niin kiikunkaakun, toinen näyte sanoi sen olevan positiivinen ja toinen näyte taas negatiivinen, aloitetaan mulla antiestrogeenilääkitys. Viideksi vuodeksi. Mutta, se on vain yksi tabletti päivässä, mä selviän siitä.
Mutta imetyksen joutuu unohtamaan nyt kokonaan. :´(
Mutta silti; hoidot on loppu nyt!"
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Parikin aihetta hymyyn :)
Wohoouu, mä läpäisin lääkelaskutentin!! Luoja paratkoon miten mä tuotakin olin jännittänyt. Tuo kun on koe, jossa ei saa olla ainuttakaan virhettä. No, nyt se on tehty eikä sitä tarvi enää miettiä! Taas yksi huolenaihe vähemmän. :) Sitäpaitsi mulle oli merkitty koko lääkehoidon perusosaamisen kurssin arvosanaksi viitonen, josta olen melkeinpä häkeltynyt. Ehkä mun aivoissa siis joku piuha vielä toimii. :)
Eilen mä onnistuin vääntämään hiukseni ponnarille!! Hitsi miten mä oon odottanut tätä hetkeä. Viimeksi hiukseni on riittäneet ponnarille silloin kun V oli ihan pieni vauva, eli mun tokan Taxoteren aikaan. Sen jälkeen leikkautin sen lyhyeksi.
Kyllä mua silloin harmitti; olin just saanut kasvatettua hiukseni semmosiksi puolipitkiksi, kun sain tiedon syövästä. Mulla on ollu lyhyet hiukset melkein aina, ja kun mä yhden kerran saan ne pitkiksi, mulle kerrotaan että kohta ne putoaa. Erittäin raivostuttavaa. :/
No, ehkä ne tästä kasvaa niin saan kieputettua ne palmikollekin joskus.
Nyt onkin melkein viikon tauko taas opiskelusta. Kyllä mulla onkin väsy. Onneksi pian on viikonloppu, mä haluan ainaki iison hampurilaisen. :)
maanantai 19. marraskuuta 2012
Valoa pimeään
Oikeastaan mä inhoan tätä vuodenaikaa. Kun on niin pimeää ja synkkää, ilma on läpitunkevan kalsea ja kostea. Kaikki valo imeytyy tummanharmaaseen märkään maahan. Olis syytä jo pakkasten tulla ja lumen, saatais vähän kirkkaampaa ilmaa.
Mä voin huonosti tässä pimeydessä, ja siksipä olenkin ostanut kirkasvalolampun aamuja varten. En tiedä onko sen vaikutus sitten vain korvieni välissä (kuten saan piikkimatostanikin kokoajan kuulla..!!), mutta se tuntuu silti vaikuttavan. Aamut on paljon helpompia näin.
Lisäksi, yksi asia on, jonka takia tämä vuodenaika ei ihan hirveän leimaa saa. Se, kun saa laitella jouluvaloja joka nurkan täyteen. Kirkkaita valoja (inhoan värivaloja) sinne tänne. Sähkölasku kasvaa, mutta kasvakoot. Hieman lohtua tähän synkkyyteen. <3 (siis noilla valoilla, ei sähkölaskulla!)
Mun pää on tosi kipeä edelleen. On aiemminkin ollut aikoja, jolloin päätä on särkenyt päivittäin jonkun aikaa, ja nyt taitaa olla just semmonen aika. Niska on kyllä ihan jumissa ja stressiäkin on. Närästää; ruokatorvi ja "alkava mahahaava" vihoittelee.
Voi kun osais nyt vaan rentoutua. Ehkä se onnistuu sitten kun oon saanut lääkelaskukokeen läpäistyä, sisätautiopin tentin suoritettua ja ruotsinkielen kurssin pois alta. Joululahjat hankittua ja jouluverhot ommeltua. Ja se pirskatin vuosikontrolli olis jo taaksejäännyttä elämää.
Eihän tossa ny niin hirveesti ole rasteja suoritettavana..! Ei ihme että pää tuntuu halkeavan ja niska kivettyvän. Valivali.
Nyt mä haen kupin ruokatorvelle hyvää tekevää kahvia ja kiinnitän naamani kirkasvalolamppuun.
lauantai 17. marraskuuta 2012
Musiikin voimalla
Kerroin ekassa postauksessani, miten musiikki on mua auttanut monissa tilanteissa. Olen musiikin avulla saanut käsiteltyä kipeitä tunteita ja tilanteita sekä ahdistusta. Nyt ajattelin kertoa teillekin, mitkä ovat niitä mulle tärkeitä biisejä. :)
Bryan Adams - Here I am
Tämän olin ladannut juuri ostettuun puhelimeeni soittoääneksi, kun sain puhelun lääkäriltä jossa pyydettiin saapumaan sairaalaan kuulemaan biopsian tuloksia.
Jippu&Samuli Edelmann - Pimeä onni
Tätä kuuntelin korvanapeilla maatessani sairaalan osastolla leikkausta seuraavana aamuna. Ulkona oli pimeää ja harmaata ja mua pelotti. Pian sen hetken jälkeen huoneeseen saapui lääkärit ja rintahoitaja, kertomaan faktoja mun tilanteestani. Lääkäreiden lähdettyä keskustelin pitkään rintahoitajan kanssa ja mieleni muuttui synkästä hieman valoisammaksi.
Nelly - Just a dream
Aika nopeasti vaihdoin tämän soittoääneksi. Leikkauksen jälkeen mun puhelin soi joka päivä tosi paljon. Olin ihastunut tähän biisiin jo aiemmin, ja nyt se jotenkin hitsaantui mieleeni. Lohdullista, jotenkin, selvisin ekasta etapista hengissä ja olin elossa juttelemaan puhelimessa olostani.
Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt
Tämän videon mun rakas isosiskoni linkitti mun seinälle. Oon aina tykännyt tästä, ja nyt tämä sai myös ihan uuden merkityksen mielessäni.
Kylie Minogue - No more rain
Leikkauksen jälkeen, ennen synnytystä, selailin nettiä ja tein juuri niinkuin oli kielletty tekemästä, eli "KVG". Löysin tieni sivuille, joissa luki Kylie Minoguen tappelusta omaa rintasyöpäänsä vastaan. Tämä biisi on tehty niihin aikoihin, kun laulajatar on itse saanut sytostaattihoitonsa päätökseen. Hyvin, hyvin lohdullista, ihana biisi, ihanat sanat. Tämä soi mulla autossa joka päivä kulkiessani sairaalan keskolaan hoitamaan juuri syntynyttä V-tyttöämme. Kevät oli aluillaan, aurinko paistoi ja mulla oli hoidot vasta alkamassa.
Lauri Ylönen - Heavy
Tätä kuuntelin usein hoitojen aikaan. Tästä tulee aina mieleen sen kesän helteet, kun kuljin ihmisten ilmoilla kesämekko päällä, V-tyttä kantoliinassa rinnallani ja mulla huivi päässä, kaljua peittämässä. Olo oli välillä yököttävä, onneksi vain välillä.
Hurts - Stay
Tämän biisin löysin kun ystäväni oli sen linkittänyt facebookiin seinälleen. Kuuntelin ja ihastuin oitis. Ajankohta oli silloin, kun hoitoni olivat jo loppuneet ja aloittelin liikuntaa uudelleen. Muistan aina kun poljin pyörällä Vanhassa Vaasassa, puuskutin hengästyneenä, kunto ei ollut vielä järin häävi. Mietin mielessäni, että ootpas sä päästänyt itsesti surkeaan jamaan, ihan hävetti. Enpä osannut ajatella asiaa siltä kannalta, että olin juuri saanut kevään ja kesän mittaisen tykityksen solumyrkkyjä itseeni. Tämä biisi soi mun mp3-soittimessa ajellessani hautausmaan ohi.
Kaija Koo - Kaunis, rietas, onnellinen
Elettiin alkuvuotta 2012. Olin juuri hyvillä mielin päästänyt inhottavan, raskaan vuoden 2011 menemään. Olin aloittanut punttisalilla käymisen, sytostaattiturvotukset olivat häipymässä mun kehostani ja olomuoto alkoi muistuttaa taas tutunlaista. Poljin salilla crosstrainerilla ja ekan kerran kuuntelin tämän biisin sanoja. Tunsin hyväämieltä, ehkä mäkin tästä vielä nousen takaisin, entistä vahvempana. Enää mua ei kyykytä sairaus eikä kukaan.
Johanna Kurkela - Sun särkyä anna mä en
Kuulin tämän biisin ekan kerran odotellessani pääsyä rintaleikkaukseen. Silloin inhosin tätä, en halunnut kuunnella kokonaan. Unohdin koko lurituksen. Kunnes kesällä 2012 mun rakas ystävä omissa häissään tanssi miehensä kanssa tämän laulun tahdissa oman häätanssinsa, ja mun sydän suli. Tunnelma häissä oli niin lämmin ja ihana, mun sisuksissa vahvistui entisestään ajatus siitä miten ihana tämä elämä oikeasti on ja että saan olla täällä elämässä, rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Nyt tämä biisi on saanut jälleen uuden lisämerkityksen, kun eräs kohtalotoverini, jota en edes henkilökohtaisesti tuntenut, menehtyi oman sairautensa väsyttämänä. Kuuntelin tätä laulua yhä uudestaan ja uudestaan. Ja voin ajatella että tällä kohtalotoverillani, nuorella naisella. on nyt hyvä olla.
Tuossa muutama tärkein. Noita on vielä varmasti paljon lisää, ja tulee kokoajan. Musiikki on mulle ihan tajuttoman tärkeä asia, en voisi kuvitella eläväni ilman spotifya, mp3-soitinta ja auton soitinta. :)
Kaunista lauantaipäivää kaikille! <3
Bryan Adams - Here I am
Tämän olin ladannut juuri ostettuun puhelimeeni soittoääneksi, kun sain puhelun lääkäriltä jossa pyydettiin saapumaan sairaalaan kuulemaan biopsian tuloksia.
Jippu&Samuli Edelmann - Pimeä onni
Tätä kuuntelin korvanapeilla maatessani sairaalan osastolla leikkausta seuraavana aamuna. Ulkona oli pimeää ja harmaata ja mua pelotti. Pian sen hetken jälkeen huoneeseen saapui lääkärit ja rintahoitaja, kertomaan faktoja mun tilanteestani. Lääkäreiden lähdettyä keskustelin pitkään rintahoitajan kanssa ja mieleni muuttui synkästä hieman valoisammaksi.
Nelly - Just a dream
Aika nopeasti vaihdoin tämän soittoääneksi. Leikkauksen jälkeen mun puhelin soi joka päivä tosi paljon. Olin ihastunut tähän biisiin jo aiemmin, ja nyt se jotenkin hitsaantui mieleeni. Lohdullista, jotenkin, selvisin ekasta etapista hengissä ja olin elossa juttelemaan puhelimessa olostani.
Tehosekoitin - Hetken tie on kevyt
Tämän videon mun rakas isosiskoni linkitti mun seinälle. Oon aina tykännyt tästä, ja nyt tämä sai myös ihan uuden merkityksen mielessäni.
Kylie Minogue - No more rain
Leikkauksen jälkeen, ennen synnytystä, selailin nettiä ja tein juuri niinkuin oli kielletty tekemästä, eli "KVG". Löysin tieni sivuille, joissa luki Kylie Minoguen tappelusta omaa rintasyöpäänsä vastaan. Tämä biisi on tehty niihin aikoihin, kun laulajatar on itse saanut sytostaattihoitonsa päätökseen. Hyvin, hyvin lohdullista, ihana biisi, ihanat sanat. Tämä soi mulla autossa joka päivä kulkiessani sairaalan keskolaan hoitamaan juuri syntynyttä V-tyttöämme. Kevät oli aluillaan, aurinko paistoi ja mulla oli hoidot vasta alkamassa.
Lauri Ylönen - Heavy
Tätä kuuntelin usein hoitojen aikaan. Tästä tulee aina mieleen sen kesän helteet, kun kuljin ihmisten ilmoilla kesämekko päällä, V-tyttä kantoliinassa rinnallani ja mulla huivi päässä, kaljua peittämässä. Olo oli välillä yököttävä, onneksi vain välillä.
Hurts - Stay
Tämän biisin löysin kun ystäväni oli sen linkittänyt facebookiin seinälleen. Kuuntelin ja ihastuin oitis. Ajankohta oli silloin, kun hoitoni olivat jo loppuneet ja aloittelin liikuntaa uudelleen. Muistan aina kun poljin pyörällä Vanhassa Vaasassa, puuskutin hengästyneenä, kunto ei ollut vielä järin häävi. Mietin mielessäni, että ootpas sä päästänyt itsesti surkeaan jamaan, ihan hävetti. Enpä osannut ajatella asiaa siltä kannalta, että olin juuri saanut kevään ja kesän mittaisen tykityksen solumyrkkyjä itseeni. Tämä biisi soi mun mp3-soittimessa ajellessani hautausmaan ohi.
Kaija Koo - Kaunis, rietas, onnellinen
Elettiin alkuvuotta 2012. Olin juuri hyvillä mielin päästänyt inhottavan, raskaan vuoden 2011 menemään. Olin aloittanut punttisalilla käymisen, sytostaattiturvotukset olivat häipymässä mun kehostani ja olomuoto alkoi muistuttaa taas tutunlaista. Poljin salilla crosstrainerilla ja ekan kerran kuuntelin tämän biisin sanoja. Tunsin hyväämieltä, ehkä mäkin tästä vielä nousen takaisin, entistä vahvempana. Enää mua ei kyykytä sairaus eikä kukaan.
Johanna Kurkela - Sun särkyä anna mä en
Kuulin tämän biisin ekan kerran odotellessani pääsyä rintaleikkaukseen. Silloin inhosin tätä, en halunnut kuunnella kokonaan. Unohdin koko lurituksen. Kunnes kesällä 2012 mun rakas ystävä omissa häissään tanssi miehensä kanssa tämän laulun tahdissa oman häätanssinsa, ja mun sydän suli. Tunnelma häissä oli niin lämmin ja ihana, mun sisuksissa vahvistui entisestään ajatus siitä miten ihana tämä elämä oikeasti on ja että saan olla täällä elämässä, rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Nyt tämä biisi on saanut jälleen uuden lisämerkityksen, kun eräs kohtalotoverini, jota en edes henkilökohtaisesti tuntenut, menehtyi oman sairautensa väsyttämänä. Kuuntelin tätä laulua yhä uudestaan ja uudestaan. Ja voin ajatella että tällä kohtalotoverillani, nuorella naisella. on nyt hyvä olla.
Tuossa muutama tärkein. Noita on vielä varmasti paljon lisää, ja tulee kokoajan. Musiikki on mulle ihan tajuttoman tärkeä asia, en voisi kuvitella eläväni ilman spotifya, mp3-soitinta ja auton soitinta. :)
Kaunista lauantaipäivää kaikille! <3
perjantai 16. marraskuuta 2012
Ahkeraa opiskelua ja trauman työstämistä
Niin hurahti taas opiskelu käyntiin. Uusia aineita alkoi, hyvin mielenkiintoisia. Eilen alkoi ruotsinkurssi ja tänään sisätautioppi ja seksuaaliterveys. Ruotsintunnille pitää tehdä ryhmätyö, ja meidän ryhmän aiheena on rintasyöpä. Mä itse ehdotin sitä ja muut siihen suostui. Tekee hyvää kaivella faktoja tuosta aiheesta yhä uudelleen ja uudelleen, tällä kertaa på svenska. :)
Tänään tuli viimeisimmillä tunneilla juteltua kaikesta, myös rintasyövän vaikutuksista omaan kehonkuvaan. Sain taas avata sanaisen arkkuni ja ilokseni huomasin taas olevani astetta pidemmällä tuon trauman käsittelyssä. Puhuminen ei tee kipeää ja se, että meidän aikuisryhmämme on täynnä hyviä tyyppejä, teki puhumisen heti paljon helpommaksi. Ja fiilis jäi hyväksi. Toivottavasti luokkakaverit ei pidä mua ihan pimeänä kun heitin asiasta aika roisia läppää. Mutta toisaalta, mitäs sitä pidättelemäänkään, mä oon aina ollut epäasiallinen huumorin suhteen, ja miksikäs yksi rintasyöpä mun luonnetta muuttaisi siinä suhteessa. Ja hyvä kun ei ole muuttanutkaan, on paljon helpompaa käsitellä asioita kun välillä voi keventää taakkaa huumorilla. :)
Tänään oon lähdössä yhden hyvän ystäväni kanssa ulos syömään. Ihanaa saada pieni irtiotto mukavassa seurassa. Vaikka koulupäivä oli pitkä, venyi melkein viiteen, odotan silti innoissani lähtöä. Huomenna pitää harjoitella lääkelaskuja; ensi viikolla on tentti. Nuo tentit jännittää ihan hirmusti, mä en osaa edelleenkään luottaa siihen että mun aivotoiminta alkais olla taas normaalissa mallissa. Vaikka tähänastiset kokeet on menneet paremmin kuin hyvin. Kaipa tämä kuuluu asiaan, olihan ne sytkyt aikamoisia aineksia.
Pari kohtalotoveria on saanut hyviä tuloksia kontrolleistaan, mä olen niin niin niin iloinen heidän puolestaan! Samalla mua jännittää oma tuleva kontrolli, joka on päivä päivältä lähempänä. Uskon ja toivon että kaikki on hyvin, mutta silti jänskättää.
Tänään tuli viimeisimmillä tunneilla juteltua kaikesta, myös rintasyövän vaikutuksista omaan kehonkuvaan. Sain taas avata sanaisen arkkuni ja ilokseni huomasin taas olevani astetta pidemmällä tuon trauman käsittelyssä. Puhuminen ei tee kipeää ja se, että meidän aikuisryhmämme on täynnä hyviä tyyppejä, teki puhumisen heti paljon helpommaksi. Ja fiilis jäi hyväksi. Toivottavasti luokkakaverit ei pidä mua ihan pimeänä kun heitin asiasta aika roisia läppää. Mutta toisaalta, mitäs sitä pidättelemäänkään, mä oon aina ollut epäasiallinen huumorin suhteen, ja miksikäs yksi rintasyöpä mun luonnetta muuttaisi siinä suhteessa. Ja hyvä kun ei ole muuttanutkaan, on paljon helpompaa käsitellä asioita kun välillä voi keventää taakkaa huumorilla. :)
Tänään oon lähdössä yhden hyvän ystäväni kanssa ulos syömään. Ihanaa saada pieni irtiotto mukavassa seurassa. Vaikka koulupäivä oli pitkä, venyi melkein viiteen, odotan silti innoissani lähtöä. Huomenna pitää harjoitella lääkelaskuja; ensi viikolla on tentti. Nuo tentit jännittää ihan hirmusti, mä en osaa edelleenkään luottaa siihen että mun aivotoiminta alkais olla taas normaalissa mallissa. Vaikka tähänastiset kokeet on menneet paremmin kuin hyvin. Kaipa tämä kuuluu asiaan, olihan ne sytkyt aikamoisia aineksia.
Pari kohtalotoveria on saanut hyviä tuloksia kontrolleistaan, mä olen niin niin niin iloinen heidän puolestaan! Samalla mua jännittää oma tuleva kontrolli, joka on päivä päivältä lähempänä. Uskon ja toivon että kaikki on hyvin, mutta silti jänskättää.
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Asiat etenee
Huhhuh, asioihin saatiin yhtäkkiä vähän vauhtia. Eilen postilaatikkoon kopsahti kirje TYKS:istä, kutsu kirurgian polille rekonstruktion suunnitteluun. Aika on tammikuun loppupuolelle. Hirrrween nopeasti tuo tuli, olin odottanut että se voisi tulla joskus keväällä. Eipä mitään, menen hyvin kiinnostuneena ja innostuneena keskustelemaan kirurgin kanssa. Ja itse leikkaus tulee varmasti olemaan vasta pidemmän ajan kuluttua.
Soitin rintahoitajalle ja tiedustelin, voisiko helmikuulle suunniteltua 2. vuosikontrollia aikaistaa. Hoitaja antoi mulle ajan mammografiaan + ultraan + verikokeisiin jo joulukuulle..!!! Noiden jälkeen on sitten lääkärintapaaminen.
Huhhuh. Mä olin jotenkin tuudittautunut tähän suloiseen tapahtumattomuuteen vielä pariksi kuukaudeksi, ja nyt yhtäkkiä tapahtuukin ja paljon! No, onneksi tässä on kuukausi armonaikaa, ja koulustakin ehtii alkaa joululoma ennen tuota kontrollia. Ja mukavaa on myös se, miten asioita saa järjestettyä ja onkologian puolella ollaan kovin joustavia ja huomaavaisia.
Nähtäväksi jää, pystynkö mä keskittymään koulujuttuihin nyt ollenkaan, nuo tulevat jutut vievät kyllä aikalailla ajatuksilta tilaa. Niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Minä, ainainen jännittäjä, voi mua raukkaa. :D
V on kitissyt tänään koko aamupäivän. Roikkunut mun jaloissa ja tinttaillut. Sillä on kokoajan sormet suussa ja kuola valuu; mahtaako olla tulossa uudet poskihampaat. Muhun iski hirmuinen suklaannälkä. :/ Vuoden alusta saakka olen ollut ilman karkkia ja maitosuklaata, ja ihan mainiosti olen selvinnyt ilman. Ei ole tullut juurikaan mielitekoja noiden suhteen. Nyt minä hyväkäs menin tekemään "päätöksen" siitä, että karkki/suklaalakko saa väistyä ja palata takaisin vasta joulun jälkeen. Oon nautiskellut tobleronea ja paradisia ja pätkiksiäkin ja hip hop. Taas ollaan niin jumissa niin jumissa. Mieli tekee kokoajan jotain makeaa. Kyllä kannatti.
No, ehkä mä annan nyt armon käydä oikeudesta, ja jos meinaa karata mopo käsistä, voin pistää namit jäähylle jo ennen jouluakin (vaikka odotankin marmelaadikarkkeja kuin kuuta nousevaa)
Tänään olis salipäivä, saa nähdä saanko raahattua luuni sinne.
Soitin rintahoitajalle ja tiedustelin, voisiko helmikuulle suunniteltua 2. vuosikontrollia aikaistaa. Hoitaja antoi mulle ajan mammografiaan + ultraan + verikokeisiin jo joulukuulle..!!! Noiden jälkeen on sitten lääkärintapaaminen.
Huhhuh. Mä olin jotenkin tuudittautunut tähän suloiseen tapahtumattomuuteen vielä pariksi kuukaudeksi, ja nyt yhtäkkiä tapahtuukin ja paljon! No, onneksi tässä on kuukausi armonaikaa, ja koulustakin ehtii alkaa joululoma ennen tuota kontrollia. Ja mukavaa on myös se, miten asioita saa järjestettyä ja onkologian puolella ollaan kovin joustavia ja huomaavaisia.
Nähtäväksi jää, pystynkö mä keskittymään koulujuttuihin nyt ollenkaan, nuo tulevat jutut vievät kyllä aikalailla ajatuksilta tilaa. Niin positiivisessä kuin negatiivisessakin mielessä. Minä, ainainen jännittäjä, voi mua raukkaa. :D
V on kitissyt tänään koko aamupäivän. Roikkunut mun jaloissa ja tinttaillut. Sillä on kokoajan sormet suussa ja kuola valuu; mahtaako olla tulossa uudet poskihampaat. Muhun iski hirmuinen suklaannälkä. :/ Vuoden alusta saakka olen ollut ilman karkkia ja maitosuklaata, ja ihan mainiosti olen selvinnyt ilman. Ei ole tullut juurikaan mielitekoja noiden suhteen. Nyt minä hyväkäs menin tekemään "päätöksen" siitä, että karkki/suklaalakko saa väistyä ja palata takaisin vasta joulun jälkeen. Oon nautiskellut tobleronea ja paradisia ja pätkiksiäkin ja hip hop. Taas ollaan niin jumissa niin jumissa. Mieli tekee kokoajan jotain makeaa. Kyllä kannatti.
No, ehkä mä annan nyt armon käydä oikeudesta, ja jos meinaa karata mopo käsistä, voin pistää namit jäähylle jo ennen jouluakin (vaikka odotankin marmelaadikarkkeja kuin kuuta nousevaa)
Tänään olis salipäivä, saa nähdä saanko raahattua luuni sinne.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Hyvä päivä
Ulkona paistaa aurinko! <3 Viime päivät on olleet niin harmaita, pimeitä ja sateisia. Tuntuu aivan oudolta kun on näin valoisaa. Nautin täysin siemauksin tästä.
Aamulla pidin kirkasvalolamppuani päällä ja imin siitä itseeni jokaisen valonsäteen mitä vain irti sain. Kun lapset heräilivät, kiipesi tyttäreni V sohvalle tyynyn kanssa ja asettui kirkasvalolaitteen viereen. Siinä hetken hengailtuaan, alkoi halailla isojaveljiä vuorotellen ja ihan selkeästi sai kaiken positiivisen energian tuosta valonlähteestä itseensä. Ja äidin sydän pakahtui taas kerran.
Käytiin aamusella kyläilemässä ystävien luona, sen jälkeen kun oltiin viety isoveli L eskariin. Isot pojat, J, C ja R olivat jo lähteneet koulutielleen.
Kyläpaikassa on V:n ikäinen lapsi sekä pienenpieni vauva. Oli ihanaa kun sai leikkiä toisten leluilla, ihanilla vauvanukeilla, ja seurakin oli mitä mainiointa. Vauveli tarkkaili ympäristöään ja oli niin syötävän suloinen, että taas mun sydän pakahtui. Sainpa pitää tuota pientä ihmettä sylissäkin. <3
Mun ystävä, varsin tärkeä ja rakas, oli ostanut mulle lahjaksi ihanan Missonin Lindexille täksi syksyksi suunnitteleman Roosanauha-rannekkeen. Mulle tuli niin hyvä mieli tästä, ranneke on ihana ja ajatus vielä ihanampi. Ja arvatkaa pakahtuiko sydän. :D
Mieli alkaa muutenkin piristyä. Olen taas ollut enemmän yhteydessä vertaissiskoihini, pienen tauon jälkeen, ja koen sen erittäin hyväksi asiaksi. Keskuteluissa on niin roisia huumoria, kuin vakaviakin pohdintoja, ja päällimmäiseksi mieleen jää valoisa, positiivinen kuva. Harmi kun melkein kaikki asuvat niin kaukana, yhtä ihanaista lukuunottamatta. Olisi kiva tavata kaikkia. Ehkä se joku kerta onnistuu, kunhan aika vähän kuluu ja mäkin voin lähteä kotoa kauemmas ilman kuopusta.
Mulla on ollut aika kovaa päänsärkyä viime aikoina. Välillä se yltyy niin ettei buranakaan meinaa tepsiä (mahdanko ottaa liian pienen annoksen kenties..). Väistämättäkin mieleen tulee kaikenlaista, tosin ne ajatukset onneksi kaikkoaa samantien. Yritän ajatella positiivisesti; särky johtuu todennäköisesti stressistä ja siitä etten ikinä muista laittaa silmälaseja, vaikka tarvisin niitä ihan oikeasti (tollo).
No, kaikki hyvin tässä osoitteessa. Nautitaan vielä parista kotipäivästä, loppuviikko meneekin sitten koulunpenkillä. :)
Aamulla pidin kirkasvalolamppuani päällä ja imin siitä itseeni jokaisen valonsäteen mitä vain irti sain. Kun lapset heräilivät, kiipesi tyttäreni V sohvalle tyynyn kanssa ja asettui kirkasvalolaitteen viereen. Siinä hetken hengailtuaan, alkoi halailla isojaveljiä vuorotellen ja ihan selkeästi sai kaiken positiivisen energian tuosta valonlähteestä itseensä. Ja äidin sydän pakahtui taas kerran.
Käytiin aamusella kyläilemässä ystävien luona, sen jälkeen kun oltiin viety isoveli L eskariin. Isot pojat, J, C ja R olivat jo lähteneet koulutielleen.
Kyläpaikassa on V:n ikäinen lapsi sekä pienenpieni vauva. Oli ihanaa kun sai leikkiä toisten leluilla, ihanilla vauvanukeilla, ja seurakin oli mitä mainiointa. Vauveli tarkkaili ympäristöään ja oli niin syötävän suloinen, että taas mun sydän pakahtui. Sainpa pitää tuota pientä ihmettä sylissäkin. <3
Mun ystävä, varsin tärkeä ja rakas, oli ostanut mulle lahjaksi ihanan Missonin Lindexille täksi syksyksi suunnitteleman Roosanauha-rannekkeen. Mulle tuli niin hyvä mieli tästä, ranneke on ihana ja ajatus vielä ihanampi. Ja arvatkaa pakahtuiko sydän. :D
Mieli alkaa muutenkin piristyä. Olen taas ollut enemmän yhteydessä vertaissiskoihini, pienen tauon jälkeen, ja koen sen erittäin hyväksi asiaksi. Keskuteluissa on niin roisia huumoria, kuin vakaviakin pohdintoja, ja päällimmäiseksi mieleen jää valoisa, positiivinen kuva. Harmi kun melkein kaikki asuvat niin kaukana, yhtä ihanaista lukuunottamatta. Olisi kiva tavata kaikkia. Ehkä se joku kerta onnistuu, kunhan aika vähän kuluu ja mäkin voin lähteä kotoa kauemmas ilman kuopusta.
Mulla on ollut aika kovaa päänsärkyä viime aikoina. Välillä se yltyy niin ettei buranakaan meinaa tepsiä (mahdanko ottaa liian pienen annoksen kenties..). Väistämättäkin mieleen tulee kaikenlaista, tosin ne ajatukset onneksi kaikkoaa samantien. Yritän ajatella positiivisesti; särky johtuu todennäköisesti stressistä ja siitä etten ikinä muista laittaa silmälaseja, vaikka tarvisin niitä ihan oikeasti (tollo).
No, kaikki hyvin tässä osoitteessa. Nautitaan vielä parista kotipäivästä, loppuviikko meneekin sitten koulunpenkillä. :)
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Jälkimaininkeja ja uutta elämää
Sain tiedon rintasyövästäni 17.1.2011. Olin tuolloin raskaana, viikolla 26, odotin neljättä lastani.
Koko juttu löytyi puolivahingossa; pari päivää ennen joulua 2010, löysin sormenpään kokoisen patin vasemman rintani päältä.
Tuota löytöä seurasi laaja tapahtumaketju leikkauksineen, synnytyksineen, sytostaattihoitoineen, jota olen puinut parin vuoden ajan sekä mielessäni että näppäimistöllä. Meistä tehtiin Kauneus&Terveys-lehteen Selviytyjä-haastattelu ja kuvia otettiin. Kävin läpi solumyrkkyhoidot, joita sain yhteensä 6, sekä tiputuksena suoraan suoneen että tablettimuodossa. Syöpä, jota sairastin, oli aggressiivinen ja kovaa vauhtia leviämässä. Yhdessä kainalon imusolmukkeessa oli etäpesäke, joten aika hyvin oli asiat. Levinneisyystutkimuksiin en olisi edes päässyt, ellen olisi itse marissut asiasta lääkärille. Kaikki levinneisyystutkimukset tehtiin, paitsi pään CT-kuvaus. Levinneisyyttä ei ollut, ja toivon mukaan sitä ei koskaan tulekaan. Koska syöpäni oli osittain hormoneille positiivinen, saan napsia antiestrogeenilääkkeitä muutaman vuoden ajan. Alkuun pelkäsin sivuoireita, mutta niitä ei onneksi ole tullut yhtään. Viiksetkään ei kasva, vielä ainakaan! ;)
Sytostaattien aiheuttamat sivuoireet ovat melkein kaikki jo poissa. Sain viimeisen hoidon heinäkuussa 2011, jolloin hiuksetkin olivat melkein kaikki tippuneet. Ajelin pääni kaljuksi mieheni leikkuukoneella, ja sitten oltiin koko perhe (minä, mies, neljä poikaamme ja tyttövauva) kuulapäitä hetken aikaa. Lempiasusteeni tuohon aikaan oli huivi sekä pipo jossa luki "Bad hair day". Peruukkia en käyttänyt kuin pari kertaa. Inhosin sitä, se kiristi ja päätä alkoi särkeä.
Sytkyistä saamani turvotukset laskivat pikkuhiljaa tämän vuoden alkupuolella, kun aloin taas käydä punttisalilla. Muistioireet paranevat pikkuhiljaa, kun vuosi sitten tähän aikaan käyttäydyin dementoituneen mummon lailla, nyt olen jo takaisin koulunpenkillä sairanahoitajan tutkinto mielessäni. Töihin, psykiatriseen sairaalaan mielenterveyshoitajaksi, mulla ei tällä hetkellä ole mitään kiirettä. Olen tyttäreni kanssa kotona, hoitovapaalla. Koulupäivinä mun ihana äitini käy meillä hoitamassa lapsia, eli hoitopaikkaa ei ole tarvinnut hakea.
Elämä rullaa omalla painollaan. Pelot nostaa välillä päätään ihan kunnolla. Mitä jos tämä uusiutuu ja leviää ympäri kroppaa? Olen tehnyt itselleni aikarajan, tuonne parin vuoden päähän, jolloin diagnoosista tulee viisi vuotta täyteen. Sinne saakka kun saan sinniteltyä terveenä, voin ehkä jo huokaista helpotuksesta. Nyt näyttää hyvältä, mitään viitteitä syövästä ei ole enää löytynyt.
Yritän parhaani mukaan tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan. Ja kun pelot iskevät, käyn ne kuuliaisesti läpi ja annan haihtua pois. Järki kun sanoo, että seuraava päivä on varmasti parempi. Syvien tunteiden seasta voi joskus olla vaikea tuota faktaa ymmärtää, mutta onneksi se kuitenkin aina lopulta onnistuu.
Mua auttaa hirmuisesti asiasta puhuminen. Olen puhunut tästä avoimesti ihan alusta asti, ja jatkan samaa tyyliä. Voi olla, että jotkut ovat jo kyllästyneet mun alituiseen paasaamiseen, mutta en silti aio lopettaa. Jos vaan mitenkään pystyn omalla käytökselläni helpottamaan jonkun toisen, samassa veneessä olevan olotilaa, olen onnellinen. Jos saan raotettua tämän taudin aiheuttamaa synkkää verhoa, olen onnellinen.
Myös musiikki auttaa, paljon. Tietyt biisit, tiettyjen ajanjaksojen aikana kuunnellut, ovat terapiaa mulle. Kun joku tapahtunut juttu alkaa vaivata, kuuntelen sinä aikana lataamaani musiikkia, sen ajan muistot tulee mieleen ja pääsen käsittelemään niitä uudelleen ja uudelleen. Kuten eräs viisas nainen mulle aikanaan sanoi; ikävien muistojen ei kuulukaan kadota, vaan niiden kanssa pitää oppia elämään. Kuten Cold case-televisiosarjassa, vanhat jutut kaivetaan esiin, käsitellään ja työnnetään aina vain vähän syvemmälle arkistojen uumeniin. Tätä muistutan itselleni aina kun tarve tulee.
Nyt mulla on ollut paha mieli. Eräs nuori nainen on tullut tiensä päähän tämän kurjan ja katalan sairauden väsyttämänä. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla, ei kipuja enää. Suru on silti suuri naisen perheen puolesta. En voi käsittää, miksi tämmöistä pitää tapahtua. Miksi joillakin on niin paljon huonompi onni?
Mieli on haikea. Mietin kaikkia sairastuneita, niitä jotka juuri käyvät läpi leikkausta, rankkoja hoitoja, odottelevat tutkimustuloksiaan.. Nuorempia ja aina vain nuorempia sairastuneita. Suurimmalla osalla on ennuste ihan huippuhyvä, onneksi. Silti, miten tämä kaikki vaikuttaa meidän kaikkien elämään? Koko homma menee uusiksi, tulee pakollinen pysähtyminen, halusi tai ei. Onneksi vertaistuki on mitä parhainta.
Itse olen saanut niin kullanarvoisia ystäviä tänä aikana kun olen tätä asiaa läpikäynyt. Vertaistukea, sekä muita ihania ihmisiä elämääni. Paremmin ei voisi asiat olla. Mulla on todella vahva tukiverkosto ympärilläni, rakkaita ihmisiä jotka on auttaneet meillä niin paljon. Mun mies, joka on vahva kuin kallio.<3
Nyt odottelen kutsua TYKS:iin, jossa mun kehosta muokataan taas kokonainen. Ennen sitä, helmikuulla, käyn kuitenkin 2. vuositarkastuksessa, jossa katsotaan että kaikki on hyvin.
Elämä rullaa. Kouluun mennään taas ensi viikolla. Nyt onkin ollut rentoa aikaa, kun osa luokasta on ollut työharjoittelussa, jonka minä olen jo aiemmin suorittanu. Kotonaolo on saanut kyllä kieltämättä kaikki asiat taas pyörimään mielessä, mukavat ja ikävätkin. Ihan kiva mennä taas kouluun, saa muuta ajateltavaa.
On isänpäivä. Mies ja lapset lähtivät paappaa moikkaamaan ja mä sain jäädä yksikseni kotiin. Koira laiskottelee ja venyttelee tuossa matolla ja mä syön suklaata. Mikä ihana rauha. :)
Koko juttu löytyi puolivahingossa; pari päivää ennen joulua 2010, löysin sormenpään kokoisen patin vasemman rintani päältä.
Tuota löytöä seurasi laaja tapahtumaketju leikkauksineen, synnytyksineen, sytostaattihoitoineen, jota olen puinut parin vuoden ajan sekä mielessäni että näppäimistöllä. Meistä tehtiin Kauneus&Terveys-lehteen Selviytyjä-haastattelu ja kuvia otettiin. Kävin läpi solumyrkkyhoidot, joita sain yhteensä 6, sekä tiputuksena suoraan suoneen että tablettimuodossa. Syöpä, jota sairastin, oli aggressiivinen ja kovaa vauhtia leviämässä. Yhdessä kainalon imusolmukkeessa oli etäpesäke, joten aika hyvin oli asiat. Levinneisyystutkimuksiin en olisi edes päässyt, ellen olisi itse marissut asiasta lääkärille. Kaikki levinneisyystutkimukset tehtiin, paitsi pään CT-kuvaus. Levinneisyyttä ei ollut, ja toivon mukaan sitä ei koskaan tulekaan. Koska syöpäni oli osittain hormoneille positiivinen, saan napsia antiestrogeenilääkkeitä muutaman vuoden ajan. Alkuun pelkäsin sivuoireita, mutta niitä ei onneksi ole tullut yhtään. Viiksetkään ei kasva, vielä ainakaan! ;)
Sytostaattien aiheuttamat sivuoireet ovat melkein kaikki jo poissa. Sain viimeisen hoidon heinäkuussa 2011, jolloin hiuksetkin olivat melkein kaikki tippuneet. Ajelin pääni kaljuksi mieheni leikkuukoneella, ja sitten oltiin koko perhe (minä, mies, neljä poikaamme ja tyttövauva) kuulapäitä hetken aikaa. Lempiasusteeni tuohon aikaan oli huivi sekä pipo jossa luki "Bad hair day". Peruukkia en käyttänyt kuin pari kertaa. Inhosin sitä, se kiristi ja päätä alkoi särkeä.
Sytkyistä saamani turvotukset laskivat pikkuhiljaa tämän vuoden alkupuolella, kun aloin taas käydä punttisalilla. Muistioireet paranevat pikkuhiljaa, kun vuosi sitten tähän aikaan käyttäydyin dementoituneen mummon lailla, nyt olen jo takaisin koulunpenkillä sairanahoitajan tutkinto mielessäni. Töihin, psykiatriseen sairaalaan mielenterveyshoitajaksi, mulla ei tällä hetkellä ole mitään kiirettä. Olen tyttäreni kanssa kotona, hoitovapaalla. Koulupäivinä mun ihana äitini käy meillä hoitamassa lapsia, eli hoitopaikkaa ei ole tarvinnut hakea.
Elämä rullaa omalla painollaan. Pelot nostaa välillä päätään ihan kunnolla. Mitä jos tämä uusiutuu ja leviää ympäri kroppaa? Olen tehnyt itselleni aikarajan, tuonne parin vuoden päähän, jolloin diagnoosista tulee viisi vuotta täyteen. Sinne saakka kun saan sinniteltyä terveenä, voin ehkä jo huokaista helpotuksesta. Nyt näyttää hyvältä, mitään viitteitä syövästä ei ole enää löytynyt.
Yritän parhaani mukaan tarpoa eteenpäin päivä kerrallaan. Ja kun pelot iskevät, käyn ne kuuliaisesti läpi ja annan haihtua pois. Järki kun sanoo, että seuraava päivä on varmasti parempi. Syvien tunteiden seasta voi joskus olla vaikea tuota faktaa ymmärtää, mutta onneksi se kuitenkin aina lopulta onnistuu.
Mua auttaa hirmuisesti asiasta puhuminen. Olen puhunut tästä avoimesti ihan alusta asti, ja jatkan samaa tyyliä. Voi olla, että jotkut ovat jo kyllästyneet mun alituiseen paasaamiseen, mutta en silti aio lopettaa. Jos vaan mitenkään pystyn omalla käytökselläni helpottamaan jonkun toisen, samassa veneessä olevan olotilaa, olen onnellinen. Jos saan raotettua tämän taudin aiheuttamaa synkkää verhoa, olen onnellinen.
Myös musiikki auttaa, paljon. Tietyt biisit, tiettyjen ajanjaksojen aikana kuunnellut, ovat terapiaa mulle. Kun joku tapahtunut juttu alkaa vaivata, kuuntelen sinä aikana lataamaani musiikkia, sen ajan muistot tulee mieleen ja pääsen käsittelemään niitä uudelleen ja uudelleen. Kuten eräs viisas nainen mulle aikanaan sanoi; ikävien muistojen ei kuulukaan kadota, vaan niiden kanssa pitää oppia elämään. Kuten Cold case-televisiosarjassa, vanhat jutut kaivetaan esiin, käsitellään ja työnnetään aina vain vähän syvemmälle arkistojen uumeniin. Tätä muistutan itselleni aina kun tarve tulee.
Nyt mulla on ollut paha mieli. Eräs nuori nainen on tullut tiensä päähän tämän kurjan ja katalan sairauden väsyttämänä. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla, ei kipuja enää. Suru on silti suuri naisen perheen puolesta. En voi käsittää, miksi tämmöistä pitää tapahtua. Miksi joillakin on niin paljon huonompi onni?
Mieli on haikea. Mietin kaikkia sairastuneita, niitä jotka juuri käyvät läpi leikkausta, rankkoja hoitoja, odottelevat tutkimustuloksiaan.. Nuorempia ja aina vain nuorempia sairastuneita. Suurimmalla osalla on ennuste ihan huippuhyvä, onneksi. Silti, miten tämä kaikki vaikuttaa meidän kaikkien elämään? Koko homma menee uusiksi, tulee pakollinen pysähtyminen, halusi tai ei. Onneksi vertaistuki on mitä parhainta.
Itse olen saanut niin kullanarvoisia ystäviä tänä aikana kun olen tätä asiaa läpikäynyt. Vertaistukea, sekä muita ihania ihmisiä elämääni. Paremmin ei voisi asiat olla. Mulla on todella vahva tukiverkosto ympärilläni, rakkaita ihmisiä jotka on auttaneet meillä niin paljon. Mun mies, joka on vahva kuin kallio.<3
Nyt odottelen kutsua TYKS:iin, jossa mun kehosta muokataan taas kokonainen. Ennen sitä, helmikuulla, käyn kuitenkin 2. vuositarkastuksessa, jossa katsotaan että kaikki on hyvin.
Elämä rullaa. Kouluun mennään taas ensi viikolla. Nyt onkin ollut rentoa aikaa, kun osa luokasta on ollut työharjoittelussa, jonka minä olen jo aiemmin suorittanu. Kotonaolo on saanut kyllä kieltämättä kaikki asiat taas pyörimään mielessä, mukavat ja ikävätkin. Ihan kiva mennä taas kouluun, saa muuta ajateltavaa.
On isänpäivä. Mies ja lapset lähtivät paappaa moikkaamaan ja mä sain jäädä yksikseni kotiin. Koira laiskottelee ja venyttelee tuossa matolla ja mä syön suklaata. Mikä ihana rauha. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)