Mistä kaikki lähti?

On joulukuun 21. Olen juuri tullu suihkusta ja muistan kerrankin sivellä talvikuivalle iholleni perusvoidetta. Istun sängyn päällä. Huomaan vasemman rinnan yläosan päällä möykyn. Tunnustelen sitä; ei ole kipeä. Ihmettelen vähän, mainitsen asiasta miehellenikin. Jaa-a, joku maitorauhanen mikälie. Olenhan raskaana, hieman yli puolenvälin, kaikki tissimuutokset on mahdollisia. Kirjoitan tutulle foorumille asiasta ja kysyn, mahtaisko joku tietää mitä tuo voisi olla. Unohdan koko patin ja suuntaan kiinnostukseni juuri postissa tulleeseen Minni Niemelän Imetysoppaaseen. Olen päättänyt tehdä kaikkeni että onnistuisin tämän viimeisen vauvani imetyksessä. Kaikki aiemmat imetysyritykset kun ovat menneet enemmän tai vähemmän päin mäntyä.
Joulu tulee ja menee, patti ei katoa. Foorumilla kehoitetaan ottamaan lääkärin yhteyttä, mutta ehkei se mitään vakavaa olekaan. Menen neuvolaan välipäivinä. Näytän pattia kätilölle, joka on samaa mieltä kuin itsekin olen; varmasti se on maitorauhanen. Sovitaan normaalisti keskiraskauden lääkärineuvola-aika tammikuun 25. päivälle. Neuvolassa kaikki hyvin, sydänäänet kuuluu ja vauva on vilkas.
Loppiaisena, lauantaina, supistelut alkaa pikkuhiljaa päivällä. Kokoajan tuntuu inhottavalta, ja iltaa kohden supistelut vain lisääntyvät. Mun kahdessa aiemmassa raskaudessani supistelut on alkaneet myös liian aikaisin, tosin vasta rv 29-30. Olen maannut vuodelevossa viikkotolkulla, mutta vauvat on syntyneet hyväkuntoisina, vain hieman ennenaikaisina.
Nyt säikähdän; viikkoja on vasta 23+6. Soitan synnäriin ja pyytävät tulemaan näytille.
Paikan päällä minut tutkitaan, kaikki kunnossa, supistelua lukuunottamatta. Saan Bricanylin, supistuksenestopiikin. Se ei juurikaan auta. Jossain vaiheessa mainitsen lääkärille vasemman rinnan patista, lääkäri lupaa laittaa lähetteen rintaultraan maanantaille.
Pääsen osastolle, jonne jään yöksi. Pelottaa, mitä jos vauva syntyykin näin aikaisin?
Yö menee ihan rauhallisesti, saan jopa nukuttua vähän. Koko seuraavan päivän ja illan supistelee, saan Bricanyl-piikkejä, ei juurikaan tehoa. Yöllä nukun huonosti, on ikävä kotiin. Tekee mieli suklaata, mutten saa syödä sitä kun mulla on raskausdiabetes.
Maanantaiaamu koittaa. Joku kertoo mulle, että rintaultraan pääsee iltapäivällä. Pötköttelen sängyllä ja yritän saada aikaa kulumaan. Yhtäkkiä hoitaja tuleekin sanomaan että mennääs sinne ultraan nyt. Istun pyörätuoliin ja niin me mennään. Ultraava lääkäri tutkii ja katsoo; ihan selvä pattihan siellä on, parin sentin kokoinen. Muuta ei näy. Otetaan karkeaneulanäytteet, se tuntuu inhottavalta vaikka sainkin puudutuksen. Toinenkin lääkäri tulee paikalle, siinä ne keskustelevat mun rinnastani. Arvellaan kaikki, että kyseessä on jotain harmitonta.
Pääsen takaisin osastolle. Supisteluja ei enää tunnu. Ei ollenkaan. Saan mennä iltapalan jälkeen ulos huoneestani, käytävälle jaloittelemaan. Kohtu on rauhallinen ja olo on hyvä.
Seuraavana aamuna saan lähteä kotiin. Olen innoissani kun lääkäri lupaa että voin käydä joogassa jos olo sallii. Kopalojen tuloksista soitellaan sitten joskus parin viikon päästä.
Ihanaa, pääsin kotiin. Katson peilistä itseäni, vasen rinta on ihan ruhjotun näköinen, täynnä tummansinisiä mustelmia. Arkakin se on.
Unohdan asian, arki astuu kuvioihin. Mies on juuri jäänyt työttömäksi ja mulla on kotona seuraa. Olen jo ennen joulua jäänyt supisteluiden takia sairaslomalle töistäni, joten olen kotona kokopäiväisesti.
Viikon kuluttua kotiinpääsystä, 17.1., mulle soitetaan sairaalasta. Pyydetään äitiyspolilla käymään, koepalojen tulokset ovat tulleet. Kysyn, onko niissä jotain hämärää, lääkäri vastaa että "juu, tämä vaatii jatkotoimenpiteitä kyllä". Silloin itken ekan kerran. Mitähän tämä nyt on? Eikö tässä ny ollut jo tarpeeksi ihmettelemistä tuon sairaalareissun takia?
Lähdetään sairaalalle, mun olo on kummallinen. Sairaalan parkkipaikalla osoitan miehelleni rakennusta, jossa sijaitsee onkologian osasto. Naurahdan; tuolla mä varmaan saan sitte viettää lopun ikääni. Hehheh. Miestä ei naurata, käskee lopettamaan moiset pelleilyt.
Polilla lääkärinhuoneeseen tulee toinenkin lääkäri, mulle tuntematon. Kyselevät multa vasemmasta rinnastani, haluavat nähdä sen. Se on vieläkin ihan ruhjeilla. Tunnustelevat pattia, kyselevät, onko se kipeä tms. Ei ole kipeä, eikä se haittaa mitenkään. Lääkärit alkavat puhua toimenpiteistä, mä kysyn, "onko se jotain pahanlaatuista?"
"On, se on syöpä", lääkäri vastaa.
"Ei helvetti ole!" pääsee suustani. EI OLE TOTTA!!!! Käännyn katsomaan miestäni, se istuu ihan hiljaa, katsoo ikkunasta ulos ja itkee. Siis mitä tämä nyt on? Ei mulla ole syöpää! Onko?
Kyllä mulla on. Leikkaus tehdään kolmen päivän kuluttua, koko vasen rinta poistetaan, kainalosta tyhjennetään kaikki imusolmukkeet. Tehdään radikaali toimenpide, olenhan mä raskaana. Raskauden jatkumisesta ja vauvan selviämisestä ei uskalleta sanoa mitään muuta kuin se, että leikkaus on täysin turvallinen myös vauvalle. Mun henki on kuulemma tärkein. (kauheeta että joudun näin nuorena kuulemaan tuollaisen lauseen) Ei tiedetä, miten pitkällä syöpä mun kehossa on, onko hormonireseptoreita, onko HER2-proteiinia.. mä en tajua sanaakaan tuosta puheesta, haluan pois. Mulle kerrotaan, miten hyvät ennusteet rintasyövällä nykyään on, lääkärit sanovat että kaikki tulee menemään hyvin. Rauhoitun hieman. Mulle kerrotaan, että jos supistelut alkaa uudestaan, pitää tulla heti osastolle.
Sitten pitää mennä verikokeisiin ja leikkausvalmisteluosastolle käymään. Labrassa kerron näytteenottajalle, että olen juuri saanut tietää sairastavani rintasyöpää. Muuta en muista.
Osastolla yritän keskustella asiasta sairaanhoitajan kanssa, me ollaan liian pienessä ja ahtaassa huoneessa, siellä mun meidän lisäksi myös mun mies sekä opiskelija. Mulle annetaan lappuja allekirjoitettavaksi ja huomaan ettei käsialani ole ollenkaan samannäköistä kuin yleensä. Käsi tärisee vieläkin. Saan esitteitä jotka tungen laukkuuni ja sanon haluavani lähteä kotiin.
Kotimatkalla soitan äitille, siskolle, laitan viestiä läheisimmille ihmisille. Kerron tilanteesta. Mulle soitetaan, viestitetään. Puhun, kerron, juttelen, vaikken jaksa.
Olo on tyhjä. Tuntuu kuin olisin menettänyt kaiken. Olin ihan varma että kuolen tähän.
Kerrotaan lapsille kotona. Tämmöstä tulee tapahtumaan, äiti tulee olemaan huonossa kunnossa. Vauvalla on kaikki hyvin. Keväällä äiti saa lääkettä joka tekee äitin kaljuksi. Poikia naurattaa vähän tuo kalju-osuus. Me selvitään kyllä yhdessä, mutta tarvitaan hurjan paljon toistemme tukea nyt. Esikoiseni piirtää kuvan meidän perheestä. Siinä vauvakin on jo syntynyt ja äidillä on silti tukka päässä.

Kolme päivää kuluu jotenkin. Yritän ajatella muuta. Ostan meille netistä vauvanvaunut. Meillä käy ystäviä kylässä. Välillä naurattaa, tilanne on ihan sikakummallinen, mieli on välillä ihan hervoton. Ei tää voi olla totta. Perkele soikoon.

Torstaiaamu koittaa ja mies lähtee nuorimman pojan kanssa viemään mua sairaalaan. Toimin kuin kone; juttelen hoitajalle, vaihdan vaatteet, menen odotushuoneeseen odottamaan että mut viedään leikkaussaliin. Saan esilääkkeeksi Panadolin, jee. Mies ja poika lähtee kotiin, halataan ja mä itken. Jään yksin muiden leikkausta odottavien kanssa. Mun luokse tulee hoitaja, joka onkin mun opiskeluaikainen ohjaaja yhdeltä työharjoittelujaksolta. Ihanaa, mun olo helpottuu vähän. Tuo henkilö oli paras ohjaaja mitä mulla oli ollut, olen niin hyvilläni siitä että just hän tuli mun luokse. Sanoo että kaikki menee hyvin. Mä nyökkään. Ja itken taas.
Hetken päästä mua tullaan hakemaan, nyt mennään. Kävelen itse leikkaussaliin, jossa mut ottaa vastaan ystävälliset hoitajat. Juttelevat niitänäitä ja mua vähän hävettää kun olen moinen itkupilli. Hoitajat rohkaisee, ei ole hätää. Nukutusaineen mulle antaa naispuolinen anestesialääkäri, joka aksentistaan päätellen lienee ulkomaalainen. Tuo lääkäri on niin hyväntuulinen ja iloinen, kyselee vauvasta, kerron että tyttö on tulossa poikajoukon jatkeeksi. Lääkäri toivottaa mulle kauniita unia. Nukahdan.
Ja herään. Ja nukahdan taas. Jostain horrokseni läpi tajuan missä olen. Vauva potkii, luojan kiitos. Mua väsyttää, ottaa kipeää. Pyydän lääkettä ja saan sitä. Jossain välissä mun sisko istuu vierelläni. Aika kuluu ja mut viedään osastolle. Mies tulee mua katsomaan, mä nukun melkein kokoajan, lääkkeet vaikuttaa kovasti vieläkin. Mua janottaa, mutten saa juoda vielä. Juon salaa ja mua rupeaa oksettamaan. Onneksi ei tarvi oksentaa, sitten hävettäis. Siskokin käy mua katsomassa. Äiti soittaa. Illalla hoitaja tulee hakemaan mua, mennään äitiyspolille kurkkaamaan ultran kautta, mitä tytölle kuuluu. Polilla on ihana, kiltti, tuttu lääkäri. Tehdään ultra, otetaan myös 4D-kuvaa. Vauva on niin suloinen, lääkärikin mainitsee asiasta. Mulla on hyvä mieli. Pääsen takaisin huoneeseeni. Soitan miehelle, jutellaan. Sanon terveiset lapsille ja yritän nukkua. Kivut on välillä kovat, pyydän kipulääkettä. Saan sitä ja yritän saada nukuttua. Nukun tosi huonosti yön, päätäkin alkaa särkeä. Aamulla odotan lääkärinkiertoa, jossa mulle vähän valotetaan tilannetta. Lääkärit tulevat huoneeseen ja kertovat että kasvain oli 2,5cm kokoinen. Vielä ei olla varmoja, mikä oli imusolmukkeiden tilanne, mutta hyvä kun ne ovat nyt pois kainalosta jokatapauksessa. Syöpä on saatu pois, leikkaus onnistui hyvin. Katsotaan leikkaushaavaa; se on siisti. Dreenipussiin ei hirmuisia määriä tipu. Saan 6 viikkoa sairaslomaa. Lääkäreiden poislähdettyä rintahoitaja jää juttelemaan. Saan jumppaohjeita vasemmalle käsivarrelleni sekä pumpulisen rintaproteesin. Hoitaja kertoo mulle, ettei mussa enää ole syöpää, se on nyt poissa. Sytostaattihoidot tulen saamaan siksi, että halutaan varmistaa ettei syöpä enää uusiutuisi. Mieli kohenee hieman eikä pelota enää ihan niin kovaa.
Nousen ja katson ekan kerran peilistä itseäni. Näytän uskomattoman hölmöltä vasemman rintani kohdalta, en halua katsoa enempää. Tämä vaatii totuttelua. Mua naurattaa ajatuskin pumpulitissistä. Tulee mieleen teiniaikaiset pumpulia-rintsikoihin-puheet. Päätän kuitenkin kokeilla, sitten myöhemmin. Saan luvan lähteä kotiin. Jälkitarkastus on kolmen viikon kuluttua, ja ennen sitä on käynti äitiyspolilla. Käsketään ottaa yhteyttä jos tulee jotain.
Lähden kotiin, yhtä ruumiinosaa köyhempänä. Saastunut, sairas vasen rintani painukoot patologin käsittelyyn. Ei voi muuta ajatella kuin että nokka pystyyn, tästä on suunta vain ylöspäin. Periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.