Mietteitä, ajatuksia, tuumailuja

Kyllä maailma on kummallinen. Mediasta ja ihmisten puheista näkee ja kuulee kaiken aikaa juttuja ihmisten julmuudesta ja typeryydestä. On pahoinpitelyä, kidutusta, alistamista. Julmaa ja kauheaa, mutta niin surullisen yleistä. Kaikkein eniten tällä hetkellä mun sisimpään särähtää jutut, joissa ihmiset dissaavat itseään. Vähättelevät, pahoittelevat sitä kun välillä pitää päästä valittamaan ja vuodattamaan asioita pihalle. Mistä tämmönen johtuu?
Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, peloissaan ja valittaa juuri niistä asioista, jotka sillä hetkellä tuntuu suurilta tai muuten kurjilta. Mikä oikeus jollakin toisella on tulla sanomaan sulle, mistä sun kuuluisi olla pahoillasi ja mistä ei? Miten toinen ihminen voi tietää mitä sä käyt sisälläsi läpi, varsinkaan jos ei itse ole koskaan käynyt läpi samaa asiaa?
Mä olen aiemmin kuulunut niihin itsensä dissaajiin. Kun on ahistanut, oon ajatellut, että pää kiinni tollo, mitä sä valitat noin ja noin pienestä asiasta. Hoitojen aikaan mietin päivittäin sitä, miten saisin itsestäni mahdollisimman paljon irti valittamatta. Mua hävetti narista huonoa oloani, kun mun olisi kuulunut tietenkin olla vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä että olen ylipäätään hengissä. Ja tietenkin olin ja olen edelleen tyytyväinen siitä että olen hengissä ja parantunut, mutta olen tajunnut myös sen, että ahdistukseen auttaa kyllä ainoastaan se että sen ahdistuksen saa välillä purkaa päästä ulos. Nyt jälkeenpäin olen monesti miettinyt sitä, miten tiheän, paksun ja harmaan kallion läpi olen itseni puskenut. Se, että jollain toisella on polullaan paljon vaikeampia asioita, rankempia hoitoja ja pelottavampia sairauksia, pistää tietenkin ajattelemaan, että saan olla hyvin iloinen siitä että mun sairaudenkuva oli näinkin lievä ja että suhteellisen vähillä fyysisillä haitoilla siitä selvisin. Mutta siihen, että se oli mun oman, tähänastisen elämäni vaikein, isoin ja pelottavin asia, ei voi mikään ulkopuolella tapahtuva asia tai tarina vaikuttaa. Tätä ajatusta ja faktaa yritän edelleen painaa päähäni. Ja kun joku kertoo mulle huoliaan, ja loppuun toteaa, että hävettää valittaa pikku asioista vaikka mulla on syöpätappelu taustalla, vastaan, ettei kenenkään huolet ole sen painavampia tai heppoisempia kuin toisen. Se, miltä joku asia sillä hetkellä tuntuu, on suurta. Näitä ei pidä vertailla.
Sitäpaitsi mua itseäni suututtaa ihan tajuttoman kovaa, kun pilasin lempifarkkuni sotkiessani niihin valkoista kalustemaalia. Ja se, kun mulla on kaksoisleuka vaikka laihtuisin 15-kiloiseksi. Ja se, kun koira oksentaa olohuoneen matolle (sille siskolta lainatulle, sori vaan!!).
Annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme. <3

Ainiinjoo, juttelin pitkähkön puhelun hyvän työkaverini kanssa. Tulipa hyvä mieli. :)