Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Ehjä selkä ja punttisalijuttuja

Viime syksystä saakka vihoitellut, ja silloin jo kertaalleen kuvattu selkäparkani on koko kesän vihoitellut siihen malliin, että katsoin parhaaksi varata ajan lääkärille. Kävin magneettikuvauksessa, jossa todettiin ettei selässä ole mitään vikaa. Ei siis edes niitä suurensuuria haurastumia, joita vuoden takaisen luustokuvauksen jälkeen olen surrut. Kuvittelin kokoajan, että kivut johtuvat haurastumista ja pelkäsin suunnilleen rankani lysähtävän pian kasaan.
Kipujeni kanssa olen turvautunut kesän aikana kinesioteippauksiin, joita eräs työkaverini tekee. Teippaukset ovat auttaneet kipuihin ja aloin jo miettiäkin, että miten ihmeessä se on mahdollista jos kivut kerran on luustossa. Työkaverini vihjaisikin, että kivut saattaisivat olla peräisin lonkan virheasennosta, eikä suinkaan selästä. Saamani venyttelyliikkeet lievittävätkin kipua ja hyvä niin.
Sain sitten puhelun onkologilta, ja sain ilokseni kuulla että selkäni on tosiaan ihan ok. Haurastumien taso vastaa ikäni mukaista degeneraatiota eikä siis syytä huoleen sen osalta ole. :) Eikä siis metareitakaan ollut. :))

Salilla olen vahvistanut kehoani hyvin tuloksin. Voimaa on tullut paljon ja samalla kehossa on alkanut näkyä pieniä muutoksia. Lihakset on tulleet esiin, kasvaneetkin jopa. Vedän aika kovalla temmolla ja treenin jälkeen olenkin usein ihan poikki. Seuraavina päivinä lievästi sanoen aristaa, mutta se on hyvä vain. Tiedänpä että treeni on mennyt perille sinne minne pitääkin. :)
Pientä hiomista liikkeisiin ja nostoihin olen saanut ja treeni tuntuu entistä paremmalta. Kunnon polte lihaksessa on ihan parasta.

Ruokavaliokin on muuttunut. Sokerin jätin pois neljä viikkoa sitten (kun menin Facebookissa heittämään haasteen "niin monta tykkääjää kun tulee, yhtä monta päivää olen ilman sokeria", ja tykkäyksiä tuli 71!) Eli nyt ollaan sitten opeteltu elämään ilman sokeria. Ainoat fuskausaineet ovat ketsuppi ja salaatinkastikkeet, niistä en luovu. Muuten on mennyt suhteellisen hyvin. Ekosopista löysin ihania aprikoosivohveleita, jotka sokeroimattomina maistuu yllättävän hyvältä. Raakasuklaakin maistuu, se on vieläpä superterveellistä. Sokerittomuuden seurauksena painoni on pudonnut kolme kiloa, vaikken ole mitään muuta jättänyt tai edes vähentänyt.

Muutenkin syömiset on ok nykyään, proteiinia olen lisännyt reippaasti joka päivälle. Ongelmani on siinä, että muistaisin syödä tarpeeksi usein ja riittävän paljon. Hyvin usein käy niin, että huomaan edellisestä ateriasta kuluneen liian pitkän ajan. Yritän kokoajan tuon asian eteen työskennellä, ja semihyvin tässä onkin viime päivinä mennyt.

Koulu on alkanut taas ja sen mukana on tullut hirmuinen kasa stressiä ja tekemättömiä töitä. Parin viikon päästä alkaa työharjoittelu, jonka onneksi saan mennä tekemään omalle työpaikalleni, joskin eri osastolle. On ihan kiva mennä, saa vähän katkoa noihin teorialuentoihin. :)

Olen hyvin iloinen siitä, kun salitreeni antaa mulle niin paljon. Se on todellinen henkireikäni ja pakopaikkani kaikenlaista stressiä. Nyt kun syksy on taas tullut ja kohta alkaa pimeääkin pimeämpi ajanjakso, on niin hyvä, että mulla on tämä keino joka osittain auttaa mua tarpomaan eteenpäin kunnes kevät taas koittaa. Toki olen varautunut syksyyn muutenkin; syön d-vitamiinia ja kohta kaivan esiin kirkasvalolamppuni.
Saan usein hymähteleviä reaktioita kun juttelen näistä salijutuistani. Ymmärrän hyvin, ettei kaikkia voi asia kiinnostaa, eikä tarvitsekaan. Olen vain itse niin innoissani harrastuksestani, enkä välttämättä huomaa itse sitä, miten paljon aiheesta höpötän. Eikös se toisaalta olekin niin, että se asia, josta on kiinnostunut, siitä puhuu eniten. Eipä neulojillekaan hymähdellä.
Pääasia kaikessa on se, että saan pidettyä itseni kunnossa ja terveenä, eikä mun tarvitse sitä puolustella. Jos se jotkuta haittaa, se ei ole mun ongelmani.

Saatan kirjoitella tänne aina silloin tällöin treenikuulumisiani, kuten muitakin kuulumisia.
Elämää rintasyövän jälkeen. :)