Viime vuoden kesä ja syksy olivat monella tapaa raskaat ja ajatus jos toinenkin pyöri mielessä. Asioihin sitten tietenkin tartuttiin siinä määrin mikä mahdollista, mutta olipa taas hyvä muistutus siitä miten tärkeää on vetää ne omat rajat ajoissa, eikä vasta sitten kun burnout iskee.
Olen tässä paljon (välillä liikaakin) pohdiskellu näitä omia mielenliikkeitäni, ja joka mietintäkerran päätteksi tulen samaan lopputulokseen; kaikki on aina lopulta kiinni energioista, jotka mun sisällä ja ympärilläni pyörii. Ihmissuhteet, vaikka ne näyttäisi päällepäin ihan kivalta ja hyvältä, voivat olla ihan mitä tahansa muuta kun energioita alkaa tutkimaan. Monet voi sanoa olevansa vaikka mitä, mutta jos energia on raskasta tai matalaa, sen kyllä huomaa kun tarpeeksi tarkkaan tunnustelee.
Minä esimerkiksi erityisherkkänä aina sillointällöin ajaudun tilanteisiin ja kontakteihin, jotka alkuun vaikuttavat hyvältä ja mukavilta, mielekkäiltä, mutta jokin tuntuu kuitenkin taustalla tökkivän. Usein olen sen tökkimisen tunteen sivuuttanut ja jatkanut vaan eteenpäin tässä tilanteessa/ihmissuhteessa sivuuttaen sen oman sisäisen ääneni joka käskee jarruttaa. Olen huomaamattani ajautunutkin tilanteisiin, joissa olen niin toisen ihmisen energioiden ympäröimänä, että se melkein vie kaiken huomioni ja omat energiavarastoni tulen käyttäneeksi vain siihen että jotenkuten jaksan toimia arjessa (tässä tarkoitan siis henkistä jaksamista, fyysinen on ihan eri asia, joka toki sekin vaikuttaa, mutta anyway). Jossain vaiheessa havahdun, yleensä siinä vaiheessa kun olen itse saanut siipeeni tarpeeksi monta kertaa, kolhinut itseäni henkisesti ja unohtanut oman arvoni. Silloin saan silmäni auki, totean tilanteen ja saan yllättävänkin nopeasti ja tehokkaasti itseni koottua takaisin. Sen jälkeen mulla ei olekaan mitään vaikeuksia elää näiden asioiden/tilanteiden/ihmissuhteiden ohella, ne eivät enää satuta eikä pääse ns ihon alle. Tämä on toistunut elämäni aikana useaan kertaan, ja joka kerran kun huomaan olevani samassa pätsissä, kiroan oman typeryyteni ja naiiviuteni, poljen jalkaa ja kiukuttelen itselleni kuin kakara. Jostain ihmeen syystä sitä vain aina uudestaan ja uudestaan ajaa itsensä siihen pisteeseen. Ehkä syy siihen joskus selviää mulle, kun sen aika on.
Omaa erityisherkkyyttäni olen oppinut arvostamaan ja niin sanotusti käyttämään vasta viime vuosina. Koko ikäni olen saanut enemmän tai vähemmän kuulla olevani "liian herkkis" ja tyyppi joka "miettii liikaa" ja ties mitä muuta. Vastaavasti koko ikäni olen yrittänyt muuttaa itseäni paremmin yleiseen muottiin sopivaksi, siinä kuitenkaan koskaan kunnolla ja tyydyttävästi onnistumatta. Samoin kuin aiemmin mainitsemissa ihmissuhdeasioissa, tässäkin asiassa olen näennäisesti onnistunut tunkemaan itseni yleisesti hyväksyttävään muottiin jollain lailla, mutta aina ennen pitkää olen todennut että ei ole kuulkaa pauliinalla asiaa nyt tähän hommaan. Ja aina sitä on seurannut sitten se omaan päähän potkimis-vaihe, kunnes olen tajunnut ettei näin kuulunutkaan olla.
* * * * *
Siis ihan käsittämättömän kummallista tämä ihmisen sielunelämä. Yksi asia, joka mua viime vuonna auttoi suuresti tällä henkisellä matkallani, oli lapsuudenaikaisen koulukaverini Marita Niemelän kirjoittama upea kirja "Sielukas elämä". Olen aloittanu monen monta henkistä kirjaa, mutta syystä tai toisesta en ole koskaan jaksanut keskittyä niin paljon että olisin päässyt loppuun asti. Sielukas elämä sen sijaan nappasi samantien mukaansa, itseasiassa jo silloin, kun vasta näin mainoksen koko kirjasta. Jostain syystä Marita osaa kirjassaan tuoda niin selkeästi, lempeästi ja loogisesti esiin ajatuksensa henkisyydestä sekä sielun ja egon suhteista, että se kaikki kolahti tällä kertaa ihan oikeasti paikoilleen. Monta ajatusmallia ja -rataa olen muuttanut tuon ansiosta, ymmärrys egoa ja sielua kohtaan on kasvaneet suuresti. Joten suosittelen lämpimästi! <3
Oon miettinyt paljon tätä blogiparkaa. Tämä on toisaalta mulle hyvin tärkeä, tänne tuun aina muistelemaan ja käymään vanhoja juttuja läpi. Naurahtelen omille mielipiteilleni, jotka sittemmin on muuttuneet ja ehkä myös tulleet kypsemmiksi. Kyynel silmäkulmassa luen ajatuksiani vaikeimpiin aikoihin liittyen. Aikanaan suljin tämän siinä ajatuksessa, että koska syöpä on jo menneen talven lumia eikä asia ole enää akuutti (toivottavasti ikinä), mun ei ole mieltä jatkaa tätäkään.
Toisaalta, otsikonkin mukaan tämä kertoo mun elämästä rintasyövän jälkeen, joten miksei tähän voisi koota jorinoita näiltäkin ajoilta, silloin jos huvittaa.
Mitenkään aktiivisesti mä en tätä missään tapauksessa enää (todennäköisestikään) ala päivittää, mutta jos nyt jotain aina joskus. Henkisen polun taapertaminen toki on vasta alkutekijöissään, oman itsen ymmärtäminen ja siihen liittyvien uusien juttujen löytäminen on hyvin inspiroivaa ja mielenkiintoista, ja koska mulla on tarve ilmaista itseäni aina sillointällöin :D, niin miksen tosiaan tekisi sitä tällä omalla itsetekemälläni sivulla. Vai mitä mieltä ootte? :)
Mainittakoon vielä, että tämä blogi on tosiaan sivusto mun ajatuksiani varten. En tarjoa juurikaan tutkittua faktatietoa (ellen toisin mainitse), vaan lähinnä omia aatelmiani ja päätelmiäni sekä mielipiteitäni asioista. Pohdin mitä pohdin, aina ei kaikki välttämättä tykkää mun mielipiteistä ja näkökannoistani, ja kaikki kunnia tällekin asialle. Jos mieleesi tulee kommentoida jotain, on kommentointi sallittua, mutta tarkistan kommentit ennen julkaisua. Asialliset kommentit ja kysymykset tietenkin julkaisen, mutta koska asiattomuuksiakin olen joskus tänne saanut, olen alkanut suodattaa vähän. Kommenttien ja palautteen saaminen on aina kivaa, joten pysytään asiallisina jooko. Sähköpostiakin voi lähettää niin halutessaan. Pus! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti