Viiden vuoden etappi

Kauan odotettu viisivuotiskontrolli on nyt takanapäin. Tuloksina pelkkää puhtautta! Jännitin viikkotolkulla ihan hulluna tuota, vähän kyllä pelkäsinkin. Tulokset oli kuitenkin paremmat kuin hyvät, joten ei mitään hätää tälläkään kertaa.
Varsinaisen yllätyksen koin kuitenkin lääkärikäynnillä, joka oli pari päivää noiden tutkimusten jälkeen. Vastaanotolla oli lääkäri, jota en aiemmin ollut tavannut. Juteltiin siinä normaalit jutut, kunnes hän otti Tamofenin puheeksi. Tuumaili, että miksiköhän mun on määrätty syödä sitä koko kymmenen vuotta, kun hormoniprosentit olivat aikanaan niin pienet? Mullahan oli siis estrogeenit 0% ja progesteronit 4%, ja nekin oli ennen syövän toteamista otetussa biopsiassa. Itse kasvaimessa, leikkauksen jälkeen hormonit oli negatiiviset. Olen itsekin ollut vähän sekaisin noiden hormonijuttujen kanssa, kun en oikein ole edes ymmärtänyt tuota. Oon ajatellut, että kaipa se sitten oli hormonipositiivinen, kun Tamofenitkin määrättiin ja nuo prosentit oli mitä oli (en siis edelleenkään oikein tiennyt edes mitä ne loppujenlopuksi tarkoittaa). Jossain vaiheessa tosiaan käskettiin syödä toisetkin viisi vuotta ja puolitoistavuotta sitten annettiin vielä Zoladex buustaamaan Tamoja. Sen sain onneksi lopettaa parin kk jälkeen, kun sain ihan hirveät sivuoireet.
No, nyt lääkäri kuitenkin sanoi, että mun syöpäni kyllä luokitellaan ihan triplanegatiiviseksi, kuten alunperin, patologin lausunnon jälkeenkin oli puhuttu. Sain sytot tuon mukaisesti, FinXX-tutkimuksen mukaan. Taxotere + Xeloda ja CE + Xeloda olivat siis juuri tätä.
Hormoniprosenttien pitäisi olla huomattavasti suuremmat, jotta Tamofenin 10 vuoden käytöstä olisi hyötyä. Ja mullahan tosiaan itse estrogeenit olikin nollassa. On kuitenkin haluttu tehdä kaikki mun eteen, joten siksi Tamot määrättiin. Ja olen toki siitä kiitollinenkin. Mutta ette voi arvata, miltä kuulosti, kun lääkäri sanoi, että saan lopettaa ne kesällä!!! <3 Lisäksi hän valaisi mua triplanegasta muutenkin; riski uusiutumiseen oli huomattava alkuvaiheessa, mutta se riski on käytännössä nollautunut kahden vuoden jälkeen diagnoosista.
Mä sain elämäni parhaan joululahjan tuolta lääkäriltä! :)

Myös kontrollit jatkuvat, vaikka Tamofenin saa lopettaa. Hieman harvennettuna tosin, mutta tyhjän päälle en jää tässä asiassa. Perusteena on nuori ikäni.
Hymyilen itsekseni sisäänpäin aina kun tuo asia muistuu mieleeni. Tunne on samanlainen, kuin joskus lapsena, kun jotain kivaa oli tapahtunut ja se aina välillä arjen keskellä muistui mieleen. :)

Tulevalle vuodelle en tee minkäänlaisia lupauksia kunnon kohottamisesta, syömisen tarkkailusta, painon pudottamisesta tai kropan kiinteyttämisestä. Ainoa lupaus itseäni koskien tulee olemaan se, että olen ARMOLLISEMPI itseäni kohtaan. Liikun, koska se pitää mun järjen kasassa ja fyysisen olon hyvänä. Syön terveellisesti, että jaksaisin paremmin ja pysyisin terveenä. Jos haluan herkutella, herkuttelen, enkä kiellä itseltäni mitään. Järjen käyttö on sallittua, ja siihen pyrin, myös syömisten suhteen. Mun ei tarvitse vältellä mitään, mutta mun ei myöskään ole hyvä hankkia järkyttävää ähkyäkään. Oon kurkkuani myöten täynnä kaikkea syömiseen liittyvää kontrollointia ja ohjenuoria.

Salitreeni, varsinkin raskas sellainen, tuntuu tällä hetkellä vastenmieliseltä. Mun niska, yläselkä ja rinta jumiutuu välittömästi vähänkin raskaamman treenin jälkeen ja päätä vain särkee kokoajan. Oon käynyt muutamilla ryhmäliikuntatunneilla nyt ja salin puolella tehnyt kevyttä treeniä ja olokin on ollut huomattavasti parempi, kuin aikoihin treenin päätteeksi.

Joulu on onneksi tältä vuodelta ohi. Ihanaa kun päivät alkaa taas pidentyä ja alkaa olla valoisaa. Kulunut vuosi on mun kohdallani ollut monellakin tapaa aivan mahtava. Valmistuin sairaanhoitajaksi, sain mielenkiintoisen työn, olen saanu tutustua upeisiin ihmisiin, saanut uusia ystäviäkin. Iso, pelottava lasti mun harteilta on nyt pudonnut pois. Tulevaisuus näyttää taas valoisalta. :)

Ihana, ihan tavallinen elämä

Mikäs tässä nyt onkaan sitten se tärkein asia? Lapset, perhe, aviomies, onnellisuus, tasapaino? Vai se, että näyttää hyvältä muiden silmiin, koti on siisti ja hieno ja ennenkaikkea omistus-sellainen, upea uusi auto ja kolme kertaa vuodessa tehdyt ulkomaanmatkat?
Jälkimmäiset on niitä, joista mä voisin vain haaveilla. Sillä erotuksella, että vaikka työtilanne sen sallisikin, en edes haluaisi omaa taloa. Asutaan vuokralla ja tullaan varmaan loppuikämme asumaankin. Tässä on helppo ja huoleton olla. Meillä on kaikki se, mitä omalta asunnoltakin voisimme koskaan haluta, omasta pihasta kodinhoitohuoneeseen. Meiltä vain puuttuu iso velka niskasta. Olen aiemmin asunut omakotitalossa isompien lasten kanssa ja voin sanoa että se ei ollut mua varten. Toisaalta mua pidetään hulluna kun sanon että tykkään asua tässä. Miten kukaan nyt voi vapaaehtoisesti haluta asua vuokra-asunnossa? Niin. Me voidaan.
Auto on vanha romu, ei todellakaan ylpeilyn aihe, mutta se on meidän oma, siitä ei ole enää pitkään aikaan ollut maksuja. Se toimii, on luotettava ja vakaa, sillä pääsee paikasta A paikkaan B. Ilmastointi vois toki olla kiva näillä helteillä, onneksi kesäkään ei kestä ikuisesti. ;)
No sitten se ulkonäkö. Voisiko 37-vuotias neljä lasta synnyttänyt, rintasyövän sairastanut ihminen opetella olemaan tyytyväinen itseensä? Vois ehkä opetellakin. Omaan silmään peilikuva on ihan ok, ei ole ylipainoa ja keho on niin terve kuin se voi tässä tilateessa olla. Päähän istutettu mielikuva niin ja niin pienestä kropasta, näin ja noin pienestä puntarinlukemasta ja vaatteiden kokonumerosta on aika sitkeässä. Mua ärsyttää suunnattomasti kun en mahdu enää kokoon 36. Kokoni on jo vuosikaudet ollut 38. Hui mikä muutos pahempaan.

Kuva täältä

Mietin tässä taannoin sitä painolukemaakin. Mun paino on pysynyt samassa lukemassa jo viimeiset 7 vuotta (kuopuksen raskausaikanakin se pysyi melkein samassa, nousi ainoastaan 2kg, tosin sytostaattihoitojen aikaan painoa tuli 10kg lisää mutta se oli turvotusta joka lähti hiljalleen hoitojen loputtua). Aina välillä (lähes kaiken aikaa) haluaisin sen 5kg pienemmäksi. Se viisi kiloa on kummitellut mielessäni niin kauan kun jaksan muistaa. No, kaksi kertaa olen saanut painon 5kg pienemmäksi laihduttamalla. Tuolloin olen ollut huiman tyytyväinen peilikuvaani ja itseeni yleensäkin. Mutta molemmilla kerroilla olen ollut ihan hermokireänä pelätessäni että paino nousee takaisin. en ole siis ollut onnellinen, en ole tuntenut oloani rennoksi enkä suoraan sanottuna kovin kauniiksikaan. Pikkuhiljaa lukema onkin sitten noussut siihen samaan vanhaan, ja siinä se on pysynyt. Söin mitä tahansa, liikun tai en liiku, herkuttelen tai en herkuttele. Paino ei liiku, tai no, ehkä parin kilon säteellä vaihtelee mutta pysyy aina samassa kuitenkin. Mitä tästäkin voi siis päätellä? Sen, että mä olen juuri sen kokoinen kuin mun kuuluukin. Mun ei tarvi olla sellainen kuin olin 15 vuotta sitten. Mun ei edes tarvi haluta olla sellainen. Niih.

Tässä sairasloman aikana olen oivaltanut muitakin asioita. Olen ollut niin väsynyt pitkän aikaa, en ole jaksanut touhuta lastenkaan kanssa mitään. Eilen ajauduttiin riitaan esikoisen kanssa, ja kerrankin poika sai sanottua asioita joita oikeasti tuntee. Pari asiaa pysäytti mut ja aloin niitä ajattelemaan ja mieheni kanssa niistä puhuttiin. Poika on ihan oikeassa. Näitä asioita en nyt ala tässä selventämään, ihan tavallisia tavalliseen elämään liittyviä juttuja, mutta sen verran voin kertoa että ne liittyy juuri tähän tavallisesta elämästä nauttimiseen ja siihen kun tavoitellaan kuuta taivaalta vaikka ihan taviskin kelpaa oikeasti. Niin sanottu pudotus maan pinnalle siis.

Elämän pieniä iloja <3

Muutamien viime päivien aikana olen jaksanut taas tehdä ihan tavallisia asioita, mulla on ollut aikaa ja energiaa. Ollaan pyöräilty lasten kanssa, käyty shoppailemassa, ulkoiltu, uitu, tehty ruokaa. Ihan tavallisia asioita kotioloissa. Mä oon tullut niistä niin onnelliseksi jokaisesta ja uskon että lapsetkin nauttivat olostaan. Elellään kesän viimeisiä viikkoja ja mä alan nyt vasta heräillä tähän onneen.
Täytyy sanoa että mä olen ollut todella todella stressaantunut. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin nousemassa jostain kuplasta takaisin normaaliin olotilaani. Päänsäryt vaivaa vieläkin, välillä huimaa tosi kovaa, mutta unet on aavitusken parantuneet. Olen syönyt melatoniinia iltaisin, se vähän auttaa. Tavallisia unilääkkeitä en ole hakenut apteekista vieläkään vaikka reseptit on olemassa. Mieluummin opettelen nukkumaan ilman, koska koukkuunhan noihin hyvin helposti jää.

Kuva täältä

Tulevana viikonloppuna kaikki meidän lapset lähtevät kyläilemään ja meillä on koko viikonloppu aikaa olla kaksistaan miehen kanssa. Sanomattakin selvää on että ikävä tulee jo viimeistään perjantai-iltana, mutta odotan silti tuota kuin kuuta nousevaa. I-ha-naa!

Ihania hellepäiviä muillekin!

Mietteitä, ajatuksia, tuumailuja

Kyllä maailma on kummallinen. Mediasta ja ihmisten puheista näkee ja kuulee kaiken aikaa juttuja ihmisten julmuudesta ja typeryydestä. On pahoinpitelyä, kidutusta, alistamista. Julmaa ja kauheaa, mutta niin surullisen yleistä. Kaikkein eniten tällä hetkellä mun sisimpään särähtää jutut, joissa ihmiset dissaavat itseään. Vähättelevät, pahoittelevat sitä kun välillä pitää päästä valittamaan ja vuodattamaan asioita pihalle. Mistä tämmönen johtuu?
Jokaisella on oikeus olla pahoillaan, peloissaan ja valittaa juuri niistä asioista, jotka sillä hetkellä tuntuu suurilta tai muuten kurjilta. Mikä oikeus jollakin toisella on tulla sanomaan sulle, mistä sun kuuluisi olla pahoillasi ja mistä ei? Miten toinen ihminen voi tietää mitä sä käyt sisälläsi läpi, varsinkaan jos ei itse ole koskaan käynyt läpi samaa asiaa?
Mä olen aiemmin kuulunut niihin itsensä dissaajiin. Kun on ahistanut, oon ajatellut, että pää kiinni tollo, mitä sä valitat noin ja noin pienestä asiasta. Hoitojen aikaan mietin päivittäin sitä, miten saisin itsestäni mahdollisimman paljon irti valittamatta. Mua hävetti narista huonoa oloani, kun mun olisi kuulunut tietenkin olla vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä että olen ylipäätään hengissä. Ja tietenkin olin ja olen edelleen tyytyväinen siitä että olen hengissä ja parantunut, mutta olen tajunnut myös sen, että ahdistukseen auttaa kyllä ainoastaan se että sen ahdistuksen saa välillä purkaa päästä ulos. Nyt jälkeenpäin olen monesti miettinyt sitä, miten tiheän, paksun ja harmaan kallion läpi olen itseni puskenut. Se, että jollain toisella on polullaan paljon vaikeampia asioita, rankempia hoitoja ja pelottavampia sairauksia, pistää tietenkin ajattelemaan, että saan olla hyvin iloinen siitä että mun sairaudenkuva oli näinkin lievä ja että suhteellisen vähillä fyysisillä haitoilla siitä selvisin. Mutta siihen, että se oli mun oman, tähänastisen elämäni vaikein, isoin ja pelottavin asia, ei voi mikään ulkopuolella tapahtuva asia tai tarina vaikuttaa. Tätä ajatusta ja faktaa yritän edelleen painaa päähäni. Ja kun joku kertoo mulle huoliaan, ja loppuun toteaa, että hävettää valittaa pikku asioista vaikka mulla on syöpätappelu taustalla, vastaan, ettei kenenkään huolet ole sen painavampia tai heppoisempia kuin toisen. Se, miltä joku asia sillä hetkellä tuntuu, on suurta. Näitä ei pidä vertailla.
Sitäpaitsi mua itseäni suututtaa ihan tajuttoman kovaa, kun pilasin lempifarkkuni sotkiessani niihin valkoista kalustemaalia. Ja se, kun mulla on kaksoisleuka vaikka laihtuisin 15-kiloiseksi. Ja se, kun koira oksentaa olohuoneen matolle (sille siskolta lainatulle, sori vaan!!).
Annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme. <3

Ainiinjoo, juttelin pitkähkön puhelun hyvän työkaverini kanssa. Tulipa hyvä mieli. :)