Jälkimmäiset on niitä, joista mä voisin vain haaveilla. Sillä erotuksella, että vaikka työtilanne sen sallisikin, en edes haluaisi omaa taloa. Asutaan vuokralla ja tullaan varmaan loppuikämme asumaankin. Tässä on helppo ja huoleton olla. Meillä on kaikki se, mitä omalta asunnoltakin voisimme koskaan haluta, omasta pihasta kodinhoitohuoneeseen. Meiltä vain puuttuu iso velka niskasta. Olen aiemmin asunut omakotitalossa isompien lasten kanssa ja voin sanoa että se ei ollut mua varten. Toisaalta mua pidetään hulluna kun sanon että tykkään asua tässä. Miten kukaan nyt voi vapaaehtoisesti haluta asua vuokra-asunnossa? Niin. Me voidaan.
Auto on vanha romu, ei todellakaan ylpeilyn aihe, mutta se on meidän oma, siitä ei ole enää pitkään aikaan ollut maksuja. Se toimii, on luotettava ja vakaa, sillä pääsee paikasta A paikkaan B. Ilmastointi vois toki olla kiva näillä helteillä, onneksi kesäkään ei kestä ikuisesti. ;)
No sitten se ulkonäkö. Voisiko 37-vuotias neljä lasta synnyttänyt, rintasyövän sairastanut ihminen opetella olemaan tyytyväinen itseensä? Vois ehkä opetellakin. Omaan silmään peilikuva on ihan ok, ei ole ylipainoa ja keho on niin terve kuin se voi tässä tilateessa olla. Päähän istutettu mielikuva niin ja niin pienestä kropasta, näin ja noin pienestä puntarinlukemasta ja vaatteiden kokonumerosta on aika sitkeässä. Mua ärsyttää suunnattomasti kun en mahdu enää kokoon 36. Kokoni on jo vuosikaudet ollut 38. Hui mikä muutos pahempaan.
 |
| Kuva täältä |
Mietin tässä taannoin sitä painolukemaakin. Mun paino on pysynyt samassa lukemassa jo viimeiset 7 vuotta (kuopuksen raskausaikanakin se pysyi melkein samassa, nousi ainoastaan 2kg, tosin sytostaattihoitojen aikaan painoa tuli 10kg lisää mutta se oli turvotusta joka lähti hiljalleen hoitojen loputtua). Aina välillä (lähes kaiken aikaa) haluaisin sen 5kg pienemmäksi. Se viisi kiloa on kummitellut mielessäni niin kauan kun jaksan muistaa. No, kaksi kertaa olen saanut painon 5kg pienemmäksi laihduttamalla. Tuolloin olen ollut huiman tyytyväinen peilikuvaani ja itseeni yleensäkin. Mutta molemmilla kerroilla olen ollut ihan hermokireänä pelätessäni että paino nousee takaisin. en ole siis ollut onnellinen, en ole tuntenut oloani rennoksi enkä suoraan sanottuna kovin kauniiksikaan. Pikkuhiljaa lukema onkin sitten noussut siihen samaan vanhaan, ja siinä se on pysynyt. Söin mitä tahansa, liikun tai en liiku, herkuttelen tai en herkuttele. Paino ei liiku, tai no, ehkä parin kilon säteellä vaihtelee mutta pysyy aina samassa kuitenkin. Mitä tästäkin voi siis päätellä? Sen, että mä olen juuri sen kokoinen kuin mun kuuluukin. Mun ei tarvi olla sellainen kuin olin 15 vuotta sitten. Mun ei edes tarvi haluta olla sellainen. Niih.
Tässä sairasloman aikana olen oivaltanut muitakin asioita. Olen ollut niin väsynyt pitkän aikaa, en ole jaksanut touhuta lastenkaan kanssa mitään. Eilen ajauduttiin riitaan esikoisen kanssa, ja kerrankin poika sai sanottua asioita joita oikeasti tuntee. Pari asiaa pysäytti mut ja aloin niitä ajattelemaan ja mieheni kanssa niistä puhuttiin. Poika on ihan oikeassa. Näitä asioita en nyt ala tässä selventämään, ihan tavallisia tavalliseen elämään liittyviä juttuja, mutta sen verran voin kertoa että ne liittyy juuri tähän tavallisesta elämästä nauttimiseen ja siihen kun tavoitellaan kuuta taivaalta vaikka ihan taviskin kelpaa oikeasti. Niin sanottu pudotus maan pinnalle siis.
 |
| Elämän pieniä iloja <3 |
Muutamien viime päivien aikana olen jaksanut taas tehdä ihan tavallisia asioita, mulla on ollut aikaa ja energiaa. Ollaan pyöräilty lasten kanssa, käyty shoppailemassa, ulkoiltu, uitu, tehty ruokaa. Ihan tavallisia asioita kotioloissa. Mä oon tullut niistä niin onnelliseksi jokaisesta ja uskon että lapsetkin nauttivat olostaan. Elellään kesän viimeisiä viikkoja ja mä alan nyt vasta heräillä tähän onneen.
Täytyy sanoa että mä olen ollut todella todella stressaantunut. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin nousemassa jostain kuplasta takaisin normaaliin olotilaani. Päänsäryt vaivaa vieläkin, välillä huimaa tosi kovaa, mutta unet on aavitusken parantuneet. Olen syönyt melatoniinia iltaisin, se vähän auttaa. Tavallisia unilääkkeitä en ole hakenut apteekista vieläkään vaikka reseptit on olemassa. Mieluummin opettelen nukkumaan ilman, koska koukkuunhan noihin hyvin helposti jää.
 |
| Kuva täältä |
Tulevana viikonloppuna kaikki meidän lapset lähtevät kyläilemään ja meillä on koko viikonloppu aikaa olla kaksistaan miehen kanssa. Sanomattakin selvää on että ikävä tulee jo viimeistään perjantai-iltana, mutta odotan silti tuota kuin kuuta nousevaa. I-ha-naa!
Ihania hellepäiviä muillekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti