Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Kuulumisia

Onpas kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi oon kirjoitellut. Syksy on tullut ja koulu taas alkanut. Paljon on tapahtunut kaikenlaista.
Kävin kirurgian polilla keskustelemassa tulevasta korjausleikkauksestani, johon nyt sitten kuitenkin lopulta päädyin vaikka vuosi sitten en halunnutkaan sitä. En halunnut suunniteltua TRAM-leikkausta, jossa uusi rinta tehtäisiin vatsan kudoksista, se pelotti liikaa. Päätettiin plastiikkakirurgin kanssa, että mun leikkaus tehdään käyttäen LD-kielekettä, eli selästä otetaan materiaalia, ja sen lisäksi laitetaan implantti. Leikkaus tehdään täällä Vaasassa heti tulevan tammikuun alussa! Odotan jännityksellä tuota aikaa. Niin kauan kun vielä olen yksirintainen arpiveikko, halusin otattaa itsestäni kuvat, joissa näkyy tuo ominaisuuteni mahdollisimman kauniilla tavalla. Kyselin kuvaajan perään, ja koska oma luottokuvaajamme on miespuolinen ja sen lisäksi työkaverini, päätin että näihin kuviin haluan naispuolisen kuvaajan. Löysinkin aivan ihanan naishenkilön, joka on lisäksi vielä kovin taitava. Kuvista tuli kauniita ja olen tyytyväinen, vaikka kuvauspaikalla oli todennäköisesti kaikki Länsi-Suomen hyttyset häiriköimässä. :D Olen niin iloinen siitä, että mulla on kauniit muistot tästä ajasta, meni elämä sitten miten meni.

Syksystä tulee muutenkin mielenkiintoinen, ainakin loppusyksystä, kun aloitan työharjoitteluni todella mielenkiintoisessa paikassa. En siitä sen kummemmin vielä viitsi kertoa, kun siihen on niin pitkä aika, kerron sitten lisää kun asia on ajankohtainen. Koulun alkamisen myötä sain taas nähdä ihania luokkakavereita ja arki on astunut virallisesti esiin.
Kuopus aloitti päiväkotiuransa kovin mallikkaasti, itkutkin on olleet aivan minimaalisen vähäisiä. Kummallista kun tytöstä kasvoi heti ensimmäisen viikon jälkeen mukamas niin iso. <3 Kolme flunssaa tässä nyt on tosin ollut, mutta sekin oli odotettavissa. Niin on ollut jokaisen lapsen kohdalla kun päivähoito on aloitettu.
Sain itsekin kunnon flunssan, eilen aamulla heräsin kuumeeseen ja todellakin huonoon oloon. Nyt on jo hieman parempi olo, mutta heikko vieläkin. Ollaan tytön kanssa kotosalla kun sekin on vielä vähän toipilas. Parturissa käväisin aamupäivällä ja tyttö oli mun vanhempien luona kylässä sen aikaa. Eipä tämä mun kunto muuhun sitten riittänytkään; kotiin äkkiä ja buranaa naamaan.

Sain Zoladexista kamalat sivuoireet ja pyysin lääkäriltä luvan saada lopettaa koko kamalan lääkkeen. Mun kaikkia niveliä särkee kokoajan, oon kestokireä (ja kuluneen kesän jäljiltä tämä olotila ei todellakaan sovi mulle) ja kuumotus ja hikoilu on ihan järjetöntä, siis todellakin järjetöntä. Ja kokoaikaista. Sen lisäksi mulla on ihme ähky kokoajan ja olen turvonnut niin ettei vaatteet meinaa mahtua päälle. Todellakin oksettavaa ja inhottavaa, enkä tosiaan halua elää näin seuraavia vuosia, ties kuinka kauan mun olis tuota pitänyt käyttää. Oon nyt hakenut kaksi pistosta, kolmatta en enää hae.
Tämänhetkinen flunssakin tekee olosta vielä enemmän ältsin. Viikonlopun aikana oon syönyt todella huonosti, siis huonolaatuisesti ja kroppa on ihan sekaisin. Suklaata ja pullaa ja sipsejä. Pizzaa haettiin perjantaina ja lauantaina tehtiin tortilloja (mä sentään söin täysjyväversioita!). Nyt oliskin tarkoitus taas syödä normaalisti.

Salilla oon käynyt jonkun verran, mutten mitenkään orjallisesti. Totta puhuen, alan hieman jo kyllästyä veivaamaan tuota samaa treeniä. Rinta-olka-ojentajapäivinä mulla on järjestäen joka kerta yläselän lihakset ihan jumissa. Itse olen ajatellut, että penkkipunnerrus ja takavipunostot saavat tuon jumin aikaan, mutta pitänee jutella asiasta vielä jonkun kanssa salilla. Oon ajatellut että voisin käydä joillain ryhmätunneillakin välillä ja koittaa kohottaa yleiskuntoani tulevaa leikkaus- ja toipumisaikaa ajatellen. Yritän opetella tykkäämään spinningistä ja samaten yritän löytää aikaa joogatunneille. Tosiasia on että kaipaan noita asioita elämääni taas mutten oikein osaa aloittaa mistään. Kaipa se on vain mentävä.
Kävelylenkeilläkin oon nyt käynyt aika paljon, sekä yksikseni että ystävien kanssa. Olen tässä alkusyksyn aikana saanut uuden ihanan ystävänkin, joka tuli elämääni ihan yllättäen, mutta silti tuntuen siltä kuin olisin löytänyt vanhan ystäväni uudelleen. :) Juttua riittää, ollaan tosi samanhenkisiä monessa asiassa. :)

Kuluneen viikonlopun fitness-kisat on saaneet aikaan melkoisen mielipidemyllyn. Myönnettäköön, että itsekin jossain välissä ihannoin kovastikin kyseistä lajia, lähinnä sitä, miten ihmiset saavat muokattua vartaloistaan niin timmejä ja voimakkaita ja kauniita. Kuten tapoihini kuuluu, hyvin äkkiä aloin sättiä itseäni siitä etten mahdu samaiseen muottiin ja treenasin verenmaku suussa saadakseni tuloksia ja yritin syödä tietyn mallin mukaan. No ei onnistunut, ja sätin itseäni vielä enemmän.
Nyt, myöhemmin, seurattuani Instagramissa ja blogeissa paria kisoihin treenaavaa naista, olen hiljalleen huomannut, että en edes haluaisi siihen muottiin. Kilpailuun valmistautumiseen kuuluu niin paljon kaikkea muutakin, sellaista mikä ei mediassa välttämättä näy. Eikä se kisakunto kestä kuin sen yhden pienen ajan, sen jälkeen palataan normaaliin. En usko, että itse syömishäiriön nuorena sairastaneena, kykenisin sellaisen jälkeen noin vain viileästi palaamaan normaalitilaan. Ihan varmasti tekisi todella tiukkaa. Kaikki kunnia kisaajille, jotka tekevät hurjan työn kilpailujen eteen, edelleen ne näyttää mun silmissä kauniilta ja vahvoilta. Mutta mua helpottaa oma ajatus asiasta, se että olen viimeinkin tajunnut että mun elämää pyörittää ihan eri asiat kuin se iänikuinen ulkonäkö, eikä mun tarvi enää olla kuin 20-vuotias tai pyrkiä rasvattomaan kehoon. Nojoo, tätä asiaa olen puinut koko kesän enkä sen kummemmin jaksa enää sitä puida. Mutta aihe nousi taas pintaan kun noita kisoja seurasin ja muistelin omia ajatuksiani esim vuoden takaa. Paljon aiheesta väännetään blogeissa ja muualla, on ihmisiä puolesta ja vastaan. Huomaa kyllä että se on vaikuttanut ihmisiin paljon ja että se on nyt tosi tosi pinnalla. Hassua, kun muutama vuosi sitten lihaksikkaiden naisten vartaloita lähinnä kummaksuttiin. Niin ne ihanteet muuttuu. Mitähän seuraavaksi. :)

No ainakin mä haen kahvia ja yritän parantua keskiviikkoon mennessä kun taas pitää koulunpenkille rientää.