Mä vs. rintasyöpä 3-1 !!!

Jipii, olin kolmannessa vuosikontrollissani ja kuvissa näkyi pelkkää puhtautta! <3 Eiliset verikokeet niinikään oli täysin normaalit! Vielä ei saatu syöpämarkkereiden tuloksia, mutta varmaan nekin on normaalit kun kaikki muukin on. Oon niin huojentunut ja onnellinen taas, kivi putos jälleen sydämen päältä. Kiitokset Korkeimmalle ja kaikille suojelusenkeleille! Nyt mun on vain jatkettava taas eteenpäin, hyväksyttävä syöpä osaksi menneisyyttäni ja oltava niin paljon stressaamatta kuin vain ikinä pystyn. :)

(kuva täältä)

Oon hurjan iloinen vime päivistä muutenkin. Vaikka mun niska on taas ollut ihan jumissa ja päätä särkenyt ihan tosissaan, on silti mukaviakin asioita sattunut. Tein ensinnäkin muutaman ylihyvän löydön pari päivää sitten; Citymarketista löytyi Adidaksen tennarit VIIDELLÄ eurolla (oikea hinta oli 49,90) ja uutta lyhyttä tukkaani varten uuden L'Orealin vahan, joka oli halpa ja erinomaisen hyvä! :)

Mun uudet popot..

..ja uusi tukka.

Sokerilakkoani ajatellen hyviä löytöjä tuli myös uudesta vaasalaisesta kaupasta nimelta Punnitse ja säästä; siellä oli hyllyjä hyllyjen perään täynnä ihania aarteita! Kaikenlaisia herkkuja kuivatuista marjoista ja hedelmistä ruoka-aineisiin, makeisia raakasuklaasta tavallisiin nameihin. Mä ostin pussillisen gojimarjoja ja Cocovin gojimarja-raakasuklaata. Nam!

Aarreaitta!

Tänään sitten kauppareissulla osui silmiin uudet (?) Dietorellen stevialla makeutetut karkit ja pakko niitäkin oli sit kokeilla. Voin suositella näitäkin; on pehmoisia, marmeladikarkkien tapaisia ja tosi hyviä. Ihan erilaisia kuin ne, joita joskus 90-luvun loppupuolella napsin ja sain mahani kipeäksi. :)

Oon miettinyt taas kaikenlaista ja tullut siihen tulokseen että lopetan kaikenlaisten treenikuvieni julkaisemisen. Eihän noita paljoa ole tähänkään mennessä ollut, mutta jotenkin tuntuu hassulta laittaa esille niitä kun oon näinkin ...vanha. Enkä treenaa mitään tiettyä päämäärää varten. En kyllä toisaalta  ole sitäkään mieltä että olis jotenkin hölmöä julkaista niitä treenikuvia itsestään, päinvastoin, useinkin niistä saa tosi paljon motivaatiota. Omaa itseäni ajatellen olen kuitenkin tätä mieltä. Mun on ollut niin hirmuisen vaikea sisäistää sitä tosiasiaa, että treenata voi ihan oman hyvinvoinnin takia. Aloin tänään miettiä asiaa ja tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan käynyt salilla tai jumpassa pelkästään hyvän olon takia, vaan aina oon ollut ulkonäön muokkaus mielessä. Mun on ollut kauhean vaikea hyväksyä omaa suoran muotoista kehoani, kun joku pakkomielle takaraivossani on hakannut kapean vyötärön ja leveän lantion perään. Alan pikkuhiljaa tajuta, että mun kroppa on tämmöinen vaikka tekisin mitä. Siis muotojahan voin lisätä treenillä ja ruokavaliolla, mutta varsinaisesti ruumiinrakenne ei muutu mihinkään vaikka lopettaisin syömisen kokonaan. Mulla on jalatkin pitkät kuin nälkävuodet, ei niistä tule paksuja vaikka tekisin mitä.
Mutta miksi ihmisen on niin vaikea hyväksyä omaa rakennettaan? Medianko takia? Välillä suuntaus huutaa langanlaihan olemuksen perään, välillä pitää olla muotoja, nyt on trendikästä olla lihaksikas. Mitä seuraavaksi? Koska tavalliset tallukat tulee muotiin? Ja miksi pitää olla muodikas?
Just tänään sanoin miehelleni, että olen kateellinen ihmisille jotka osaa olla tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat. Siis vaikka olisi ylipainoa, liian pieni persus (niinku mulla), paksut reidet, paksu vyötärö (niinku mulla) tai pienet tissit (niinku mulla, paitsi että mulla on niitäki vaan yksi, dääm), tai ihan mitä vaan. Ne osaa nähdä itsensä oikealla tavalla, kauniina. Ne on onnellisia juuri sellaisena kuin ovat, niille riittää se, että ne voi hyvin ja kroppa on terve. Ne osaa nauttia elämästään ilman että jokaista suupalaa pitää punnita ja miettiä, että mitenkähän nämäkin hiilarit muhun vaikuttaa. Semmoisen ajattelutavan mäkin haluaisin omaksua. Tiedän, että nuoruusvuosien syömishäiriöt on juurruttaneet kaikenlaisia ajatuksia mieleeni, ja olenhan mä oppinut ne sivuuttamaankin. Mutta joitain ajattelutapoja on jäänyt pysyvästi mieleen, ja vaikka hyväksynkin oman kehoni tällaisena, aina välillä nämä jutut kolkuttaa mielessä. Onhan mun kroppani kuitenkin varsinaisen vahva; selvinnyt tappavasta taudista ja hurjsta myrkyistä, neljästä synnytyksestä, yhdestä keskenmenosta, niistä syömishäiriöistä ja vielä jokapäiväisestä elämästä, joka ei mun kohdallani aina ole todellakaan ollut helppoa. Mun sietäis opetella enemmän kunnioittamaan tätä vartta. Ja sen taidankin ottaa haasteeksi nyt.
Joogatunnit on maanantaisin, mikä onkaan sen parempi paikka tutustua ja tehdä sinunkaupat kehonsa kanssa? Meditointi alkaa tuntua yhä omammalta, kun siihen vain olisi enemmän aikaa ja rauhaa.
Miten te ihmiset rentoudutte? Meditaatiolla, joogalla, kävelyllä, uinnilla..? Vinkkejä otetaan vastaan!

Pitkän viikon jälkeen

Taas on viikko kulunut melkein loppuun. Työharjoittelu loppui eilen, läpi mentiin oikein mainioin arvioinnein! Mä tykkäsin niin olla tuolla, viihdyin tosi hyvin ja opin paljon uutta ja vanhoihin oppeihin löysin uusia näkökantoja. Työkaverit tuossa paikassa oli kultaisia ja kyllä mun pitää sanoa että mun tulee ikävä. :) Tuntuu oudolta kun nyt en sit enää maanantaina menekään sinne.
No, en mä silti valita; mulla on viikko "lomaa" nyt kun koulusta on itsenäisen opiskelun viikko. Saatiin luokkakaverin kanssa tehtyä yksi seminaaritehtäväkin valmiiksi (lienen narissut siitä täälläkin jo aiemmin), ja nyt saa oikeesti vaan olla. :) Tai no, miten sen nyt ottaa tässä apinalaumassa. :D

Toissailtana aloin taas fiilistellä syöpäjuttuja ja ikäänkuin havahduin taas kerran; mähän oon oikeasti ollut kohta jo kolme vuotta ilman syöpää!! Se on jo aika hyvä saavutus. Ja kuten aiemminkin näitä miettiessä, itku siinä tuli taas ja samalla syöksähti mieleen kaikki kolmen vuoden takaiset tunnelmat. Siinä sitten mies mua lohdutteli kuten aina.
Jännä juttu, miten mä välillä saatan olla viikonkin ajattelematta koko asiaa sen kummemmin, pitkiä aikoja ilman että asia itkettää lainkaan. Ja sit yhtäkkiä parku tulee. No, tuli ja meni taas.

Pääsin viimein parturiin asti. :) Mun tukan lähtö vaikuttaa kuulemma ihan normaalilta ajoittaiselta karvanajolta, tuskin on siis mitään lääkityksestä johtuvaa. Tukka leikattiin ihanaan malliin, samanlainen mulla on ollut monet kerrat aiemminkin mutta ei nyt sit pitkään aikaan taas. Tykkään eniten siitä ku niskahiukset on lyhyet. :)

Eilen kävin hyvän ystäväni kanssa salilla, tällä kertaa vierailin ihan toisessa paikassa kuin missä käyn normaalisti. Kyseisessä paikassa ystäväni käy säännöllisesti. Myös oma mieheni treenaa tuolla ja olikin käynyt tekemässä oman punttinsa jo aiemmin iltapäivällä, kun me mentiin sit illalla. Puitteet on kyllä ihan erilaiset kuin "omalla" salillani, mutta silti oli ihan mukava käydä uudessa paikassa. Kerran olen aiemminkin käynyt tuolla. :)
Meillä oli kovasti hauskaa, eikä treeniä voi parhaimmalla tahdollakaan sanoa vakavamieliseksi. Tiedättekö fiiliksen perjantai-iltana, kun koko pitkä viikko on takana ja väsyttää, kaikki mahdolliset typerät asiat naurattaa? :D No, saatiin me ahkeroituakin. Oli kivaa tehdä liikkeitä kun oli joku vierellä potkimassa ja tsemppaamassa. Samaten se, kun esim ranskalaisessa punnerruksessa meinas viimeiset toistot vähän tihkaista, sain kummasti uutta puhtia kun kaveri seisoi vieressä valmiina auttamaan tangon nostossa.  Sain tosi hyvin tuntumaa ja poltetta lihaksiin, ja nyt onkin vähän arkuutta siellätäällä. Ja mieli hyvä. :)

Asiaa aiheesta ja sen vierestä. Enimmäkseen vierestä.

Taas on viikko vierähtänyt ja tuntuu kuin ei olis ehtiny kunnolla edes hengähtää. Mä oon niin väsynyt kokoajan kun nukun huonosti (=liian vähän, en tajua mennä ajoissa nukkumaan ja aamulla herätys puoli kuudelta). Salillekaan en ole päässyt kuin kerran tällä viikolla; eilen olis ollut salipäivä mutta jätin sen väliin kun lapsia piti kuskata koko ilta ja tänään oon ollut töiden jälkeen tuntikausia tekemässä tehtävää koululla.
Toisaalta mun niska ja yläselkä on ihan jumissakin, joten tauko on varmasti tehnyt fyysisesti ihan hyvää. Mieli on silti malttamaton. Huomennakaan en ehdi kun tehtävän teko jatkuu ja lauantaina onkin sitten toisiksi nuorimman 7v-synttärit. No ehkä sunnuntaina onnistaa. Varmaan mä oon siihen mennessä jo ihan surkastunut. >:(

Motivaatio treenaamiseen on kyllä kasvanut viime aikoina. Kunhan tämä loppuviikko on ohi, työnteko jatkuu siitä mihin se jäi. Ensi viikolla pääsen teippauttamaan kauan kipuilleen ranteeni. Kinesioteipit on aiemmin auttaneet koviin selkäkipuihinikin ja odotan kyllä innolla sitä, minkälainen vaikutus teipeillä on ranteessa. :)

Nojoo. Eilen innostuin värjäämään hiukseni, ihan kotivärillä vain. Keräilin päällisimmät hiukseni pinneillä yhteen ja levitin värin kauttaaltaan muualle hiuksiin ja tadaa mulla on luonnolliset ja ilmaiset vaaleat raidat päässä ja tukka on tummempi. Olipas kätevää. Muuten hyvä, mutta kuten kotivärien kanssa yleensä käy (ainakin mun kohdalla), väri ei ole ihan sellainen kuin piti vaan tietenkin tummempi. Ehkä tähän tottuu ajan kanssa, ja edelleenkin olen varaamassa aikaa sinne hiustenleikkuuseen josta jo viime viikolla uhosin (oon aika tehokas kuten huomaatte!).
Jotkut sanovat että hiustenlähtö voi johtua kovasta treenaamisesta ja liian vähäisestä rasvojen saannista. Mun onkin pitänyt käydä ostamassa lisää omega3-tabletteja ja kaipa mä muutenkin oon viime aikoina syönyt vähän huonosti hyvien rasvojen kannalta ajateltuna. Yksi kehoitti mittauttamaan kilpirauhasarvot; liikatoiminta kuulemma saattaa aiheuttaa hiusten irtoamista. Meillä on tuota kyseistä sairautta ihan lähimmässä suvussa ja rasite on siis aika suuri. Ihan hirveesti ei kiinnostaisi enää mitään uutta lääkitystä tai sairautta tähän sumaan hankkia, toisaalta.
Joku sitten tosiaan meinaa, että Tamofen aiheuttaa tuota sulkasatoa ja joku muu sanoo että hiusten kuuluukin välillä lähteä ja vaihtua. Mikä tässä onkin sitten probleemana, mun on joka tapauksessa paras käydä parturissa. Ja oma parturihan senkin sitten osaa arvioida, jos kyseessä on jokin epänormaali karvanlähtö.

Eilen kaupassa käydessäni silmäni osui aarteisiin; Citymarkettiin oli joulusuklaiden hyllyyn tullut uusia stevia-suklaita. :P Syyskuussa ostin laivalta näitä Cavalier-merkkisiä steviasuklaita, mutta nämä cittarin versiot on ihan uutta mulle. Levyjen lisäksi sieltä löytyi patukoita mutta ne jätin ostamatta. Nämä on nyt kuitenkin testattu ja hyviksi havaittu. Suosittelen lämpimästi! Sokeria näissä ei ole lainkaan. (vaikken olekaan enää sokerilakossa, ajattelin pitää suhteeni sokeriin mahdollisimman viileänä)

Tänäänhän on Samhain-päivä. Päivä, jolloin pakanakalenterin mukaan tämän ja tuonpuoleisen maailman välinen seinä on ohuimmillaan. Uskomusten mukaan henget ovat liikkeellä ja houkuttelevat ihmisiä tuonpuoleiseen. Ikkunoilla pidettävät oranssit ja mustat kynttilät sitten pitää pahat henget loitolla. :) Kalenterin mukaan Samhainina vaihtuu myös uusi vuosi.

Meillä ei pahemmin juhlia vietetä, mitä nyt tavis-halloweenkauhujuttuja tehdään. Tässä on myös nuo pojan synttärit, joten varmaan olis hyvä joku kauhistuttavan herkullinen kakku tehdä. :)

kuva täältä

Rentouttavaa pyhäinpäivän viikonloppua kaikki ihanaiset! :)

Hiukset tippuu!!?

Mulla on joku karvanlähtöaika taas. Hiuksia lähtee vaikka miten paljon harjatessa ja pestessä, päälaella ja otsatukan alla näkyy lyhyitä hiuksia, jotka on ilmeisesti siis uusia hiuksia. Tuntuu että mulla on niin ohut poninhäntäkin nykyään ettei näillä kumilla ole ennen nähty. :/ Joko tämä johtuu

a) noista f***** Tamofeneista (pakkausselosteessa mainitaan haittavaikutuksena hiustenlähtö, ja oon lukenut että vaihdevuosina joillakin naisilla harventuu hiukset huomattavasti.. nice)
b) jostain ihan normaalista. Mulla on aiemminkin ollut tämmöisiä hiustenirtoamiskausia, mutta kun oon vuosikaudet ollut lyhyttukkainen, ei tuota lyhyiden (uusien) ja pitkien hiusten eroa ole ollut.

Ehkä mä päädyn b-vaihtoehtoon ja alan taas hengittää. Sieluni silmin kyllä jo näin itseni sitomassa huivia päähäni. ;#
Huomenna varaan itselleni ajan parturiin ja leikkautan tukan lyhyemmäksi. Siitä se sit kasvaa taas mittoihinsa, mikäli kyseessä tosiaan on ihan normaali hiusten vaihtumisprosessi. Jos musta on tulossa kalju, kaipa senkin aika äkkiä sit huomaa. ;)
Mielessä olis suunnilleen jotain tämänmoista

kuvat lainattu täältä

Ja mitä karkinsyömiseen tulee, niin päätin lopettaa sen samantien uudelleen. En mä osaa elää karkkien kanssa, homma karkaa aina lapasesta. Pystyn helposti kiskomaan yhden pantteripussin omaan napaani, ja jälkeenpäin mulla on poikkeuksetta huono olo. Kannattaako siis? No ei kai. Jos nyt pysyisin erossa niistä, tällä kertaa lopullisesti. Suklaan kanssa suhde ei enää ole noin takkuinen, sitä pystyn syömään vähän ja sivistyneesti, jotain olen siis ehkä oppinut näiden lakkojeni aikana.

Kävin eilen ja tänään salilla. Yleensä en mene kahtena päivänä peräkkäin, mutta nyt kun oon joutunut olemaan koko viikon poissa sieltä, ajattelin ottaa vähän takaisin kun kerran energiaakin riitti. Eilen tein rinta-selkä-olka-vatsa-treenin ja tänään rääkkäsin käsiä, jalkoja ja vatsaa. Eilinen treeni oli vähän ontuva kun kunto oli vähän pohjassa, mutta tänään homma oli jo ihan toinen. Sain kohdistettua treenin tosi hyvin oikeisiin paikkoihin ja huh kun lihaksissa tuntui mukava polte. Katsotaan pääsenkö huomenna kävelemään. :D

Mun poikapuoleni voitti tänään Koululiikuntaliiton painimestaruuskisassa KULTAA!! Me ollaan niiiiiiiin ylpeitä pojasta! Se on tehnyt niin ison työn noiden treeniensä ja kuntonsa eteen ja nyt se palkittiin! Aivan upeaa! <3

Huomenna on pojilla vielä syyslomaa, mä itse menen jatkamaan työharjoittelua. Illalla menen vielä kävelylle ystävän kanssa. Mukavaa sunnuntai-iltaa muillekin! :)

Mistä kaikki lähti?

On joulukuun 21. Olen juuri tullu suihkusta ja muistan kerrankin sivellä talvikuivalle iholleni perusvoidetta. Istun sängyn päällä. Huomaan vasemman rinnan yläosan päällä möykyn. Tunnustelen sitä; ei ole kipeä. Ihmettelen vähän, mainitsen asiasta miehellenikin. Jaa-a, joku maitorauhanen mikälie. Olenhan raskaana, hieman yli puolenvälin, kaikki tissimuutokset on mahdollisia. Kirjoitan tutulle foorumille asiasta ja kysyn, mahtaisko joku tietää mitä tuo voisi olla. Unohdan koko patin ja suuntaan kiinnostukseni juuri postissa tulleeseen Minni Niemelän Imetysoppaaseen. Olen päättänyt tehdä kaikkeni että onnistuisin tämän viimeisen vauvani imetyksessä. Kaikki aiemmat imetysyritykset kun ovat menneet enemmän tai vähemmän päin mäntyä.
Joulu tulee ja menee, patti ei katoa. Foorumilla kehoitetaan ottamaan lääkärin yhteyttä, mutta ehkei se mitään vakavaa olekaan. Menen neuvolaan välipäivinä. Näytän pattia kätilölle, joka on samaa mieltä kuin itsekin olen; varmasti se on maitorauhanen. Sovitaan normaalisti keskiraskauden lääkärineuvola-aika tammikuun 25. päivälle. Neuvolassa kaikki hyvin, sydänäänet kuuluu ja vauva on vilkas.
Loppiaisena, lauantaina, supistelut alkaa pikkuhiljaa päivällä. Kokoajan tuntuu inhottavalta, ja iltaa kohden supistelut vain lisääntyvät. Mun kahdessa aiemmassa raskaudessani supistelut on alkaneet myös liian aikaisin, tosin vasta rv 29-30. Olen maannut vuodelevossa viikkotolkulla, mutta vauvat on syntyneet hyväkuntoisina, vain hieman ennenaikaisina.
Nyt säikähdän; viikkoja on vasta 23+6. Soitan synnäriin ja pyytävät tulemaan näytille.
Paikan päällä minut tutkitaan, kaikki kunnossa, supistelua lukuunottamatta. Saan Bricanylin, supistuksenestopiikin. Se ei juurikaan auta. Jossain vaiheessa mainitsen lääkärille vasemman rinnan patista, lääkäri lupaa laittaa lähetteen rintaultraan maanantaille.
Pääsen osastolle, jonne jään yöksi. Pelottaa, mitä jos vauva syntyykin näin aikaisin?
Yö menee ihan rauhallisesti, saan jopa nukuttua vähän. Koko seuraavan päivän ja illan supistelee, saan Bricanyl-piikkejä, ei juurikaan tehoa. Yöllä nukun huonosti, on ikävä kotiin. Tekee mieli suklaata, mutten saa syödä sitä kun mulla on raskausdiabetes.
Maanantaiaamu koittaa. Joku kertoo mulle, että rintaultraan pääsee iltapäivällä. Pötköttelen sängyllä ja yritän saada aikaa kulumaan. Yhtäkkiä hoitaja tuleekin sanomaan että mennääs sinne ultraan nyt. Istun pyörätuoliin ja niin me mennään. Ultraava lääkäri tutkii ja katsoo; ihan selvä pattihan siellä on, parin sentin kokoinen. Muuta ei näy. Otetaan karkeaneulanäytteet, se tuntuu inhottavalta vaikka sainkin puudutuksen. Toinenkin lääkäri tulee paikalle, siinä ne keskustelevat mun rinnastani. Arvellaan kaikki, että kyseessä on jotain harmitonta.
Pääsen takaisin osastolle. Supisteluja ei enää tunnu. Ei ollenkaan. Saan mennä iltapalan jälkeen ulos huoneestani, käytävälle jaloittelemaan. Kohtu on rauhallinen ja olo on hyvä.
Seuraavana aamuna saan lähteä kotiin. Olen innoissani kun lääkäri lupaa että voin käydä joogassa jos olo sallii. Kopalojen tuloksista soitellaan sitten joskus parin viikon päästä.
Ihanaa, pääsin kotiin. Katson peilistä itseäni, vasen rinta on ihan ruhjotun näköinen, täynnä tummansinisiä mustelmia. Arkakin se on.
Unohdan asian, arki astuu kuvioihin. Mies on juuri jäänyt työttömäksi ja mulla on kotona seuraa. Olen jo ennen joulua jäänyt supisteluiden takia sairaslomalle töistäni, joten olen kotona kokopäiväisesti.
Viikon kuluttua kotiinpääsystä, 17.1., mulle soitetaan sairaalasta. Pyydetään äitiyspolilla käymään, koepalojen tulokset ovat tulleet. Kysyn, onko niissä jotain hämärää, lääkäri vastaa että "juu, tämä vaatii jatkotoimenpiteitä kyllä". Silloin itken ekan kerran. Mitähän tämä nyt on? Eikö tässä ny ollut jo tarpeeksi ihmettelemistä tuon sairaalareissun takia?
Lähdetään sairaalalle, mun olo on kummallinen. Sairaalan parkkipaikalla osoitan miehelleni rakennusta, jossa sijaitsee onkologian osasto. Naurahdan; tuolla mä varmaan saan sitte viettää lopun ikääni. Hehheh. Miestä ei naurata, käskee lopettamaan moiset pelleilyt.
Polilla lääkärinhuoneeseen tulee toinenkin lääkäri, mulle tuntematon. Kyselevät multa vasemmasta rinnastani, haluavat nähdä sen. Se on vieläkin ihan ruhjeilla. Tunnustelevat pattia, kyselevät, onko se kipeä tms. Ei ole kipeä, eikä se haittaa mitenkään. Lääkärit alkavat puhua toimenpiteistä, mä kysyn, "onko se jotain pahanlaatuista?"
"On, se on syöpä", lääkäri vastaa.
"Ei helvetti ole!" pääsee suustani. EI OLE TOTTA!!!! Käännyn katsomaan miestäni, se istuu ihan hiljaa, katsoo ikkunasta ulos ja itkee. Siis mitä tämä nyt on? Ei mulla ole syöpää! Onko?
Kyllä mulla on. Leikkaus tehdään kolmen päivän kuluttua, koko vasen rinta poistetaan, kainalosta tyhjennetään kaikki imusolmukkeet. Tehdään radikaali toimenpide, olenhan mä raskaana. Raskauden jatkumisesta ja vauvan selviämisestä ei uskalleta sanoa mitään muuta kuin se, että leikkaus on täysin turvallinen myös vauvalle. Mun henki on kuulemma tärkein. (kauheeta että joudun näin nuorena kuulemaan tuollaisen lauseen) Ei tiedetä, miten pitkällä syöpä mun kehossa on, onko hormonireseptoreita, onko HER2-proteiinia.. mä en tajua sanaakaan tuosta puheesta, haluan pois. Mulle kerrotaan, miten hyvät ennusteet rintasyövällä nykyään on, lääkärit sanovat että kaikki tulee menemään hyvin. Rauhoitun hieman. Mulle kerrotaan, että jos supistelut alkaa uudestaan, pitää tulla heti osastolle.
Sitten pitää mennä verikokeisiin ja leikkausvalmisteluosastolle käymään. Labrassa kerron näytteenottajalle, että olen juuri saanut tietää sairastavani rintasyöpää. Muuta en muista.
Osastolla yritän keskustella asiasta sairaanhoitajan kanssa, me ollaan liian pienessä ja ahtaassa huoneessa, siellä mun meidän lisäksi myös mun mies sekä opiskelija. Mulle annetaan lappuja allekirjoitettavaksi ja huomaan ettei käsialani ole ollenkaan samannäköistä kuin yleensä. Käsi tärisee vieläkin. Saan esitteitä jotka tungen laukkuuni ja sanon haluavani lähteä kotiin.
Kotimatkalla soitan äitille, siskolle, laitan viestiä läheisimmille ihmisille. Kerron tilanteesta. Mulle soitetaan, viestitetään. Puhun, kerron, juttelen, vaikken jaksa.
Olo on tyhjä. Tuntuu kuin olisin menettänyt kaiken. Olin ihan varma että kuolen tähän.
Kerrotaan lapsille kotona. Tämmöstä tulee tapahtumaan, äiti tulee olemaan huonossa kunnossa. Vauvalla on kaikki hyvin. Keväällä äiti saa lääkettä joka tekee äitin kaljuksi. Poikia naurattaa vähän tuo kalju-osuus. Me selvitään kyllä yhdessä, mutta tarvitaan hurjan paljon toistemme tukea nyt. Esikoiseni piirtää kuvan meidän perheestä. Siinä vauvakin on jo syntynyt ja äidillä on silti tukka päässä.

Kolme päivää kuluu jotenkin. Yritän ajatella muuta. Ostan meille netistä vauvanvaunut. Meillä käy ystäviä kylässä. Välillä naurattaa, tilanne on ihan sikakummallinen, mieli on välillä ihan hervoton. Ei tää voi olla totta. Perkele soikoon.

Torstaiaamu koittaa ja mies lähtee nuorimman pojan kanssa viemään mua sairaalaan. Toimin kuin kone; juttelen hoitajalle, vaihdan vaatteet, menen odotushuoneeseen odottamaan että mut viedään leikkaussaliin. Saan esilääkkeeksi Panadolin, jee. Mies ja poika lähtee kotiin, halataan ja mä itken. Jään yksin muiden leikkausta odottavien kanssa. Mun luokse tulee hoitaja, joka onkin mun opiskeluaikainen ohjaaja yhdeltä työharjoittelujaksolta. Ihanaa, mun olo helpottuu vähän. Tuo henkilö oli paras ohjaaja mitä mulla oli ollut, olen niin hyvilläni siitä että just hän tuli mun luokse. Sanoo että kaikki menee hyvin. Mä nyökkään. Ja itken taas.
Hetken päästä mua tullaan hakemaan, nyt mennään. Kävelen itse leikkaussaliin, jossa mut ottaa vastaan ystävälliset hoitajat. Juttelevat niitänäitä ja mua vähän hävettää kun olen moinen itkupilli. Hoitajat rohkaisee, ei ole hätää. Nukutusaineen mulle antaa naispuolinen anestesialääkäri, joka aksentistaan päätellen lienee ulkomaalainen. Tuo lääkäri on niin hyväntuulinen ja iloinen, kyselee vauvasta, kerron että tyttö on tulossa poikajoukon jatkeeksi. Lääkäri toivottaa mulle kauniita unia. Nukahdan.
Ja herään. Ja nukahdan taas. Jostain horrokseni läpi tajuan missä olen. Vauva potkii, luojan kiitos. Mua väsyttää, ottaa kipeää. Pyydän lääkettä ja saan sitä. Jossain välissä mun sisko istuu vierelläni. Aika kuluu ja mut viedään osastolle. Mies tulee mua katsomaan, mä nukun melkein kokoajan, lääkkeet vaikuttaa kovasti vieläkin. Mua janottaa, mutten saa juoda vielä. Juon salaa ja mua rupeaa oksettamaan. Onneksi ei tarvi oksentaa, sitten hävettäis. Siskokin käy mua katsomassa. Äiti soittaa. Illalla hoitaja tulee hakemaan mua, mennään äitiyspolille kurkkaamaan ultran kautta, mitä tytölle kuuluu. Polilla on ihana, kiltti, tuttu lääkäri. Tehdään ultra, otetaan myös 4D-kuvaa. Vauva on niin suloinen, lääkärikin mainitsee asiasta. Mulla on hyvä mieli. Pääsen takaisin huoneeseeni. Soitan miehelle, jutellaan. Sanon terveiset lapsille ja yritän nukkua. Kivut on välillä kovat, pyydän kipulääkettä. Saan sitä ja yritän saada nukuttua. Nukun tosi huonosti yön, päätäkin alkaa särkeä. Aamulla odotan lääkärinkiertoa, jossa mulle vähän valotetaan tilannetta. Lääkärit tulevat huoneeseen ja kertovat että kasvain oli 2,5cm kokoinen. Vielä ei olla varmoja, mikä oli imusolmukkeiden tilanne, mutta hyvä kun ne ovat nyt pois kainalosta jokatapauksessa. Syöpä on saatu pois, leikkaus onnistui hyvin. Katsotaan leikkaushaavaa; se on siisti. Dreenipussiin ei hirmuisia määriä tipu. Saan 6 viikkoa sairaslomaa. Lääkäreiden poislähdettyä rintahoitaja jää juttelemaan. Saan jumppaohjeita vasemmalle käsivarrelleni sekä pumpulisen rintaproteesin. Hoitaja kertoo mulle, ettei mussa enää ole syöpää, se on nyt poissa. Sytostaattihoidot tulen saamaan siksi, että halutaan varmistaa ettei syöpä enää uusiutuisi. Mieli kohenee hieman eikä pelota enää ihan niin kovaa.
Nousen ja katson ekan kerran peilistä itseäni. Näytän uskomattoman hölmöltä vasemman rintani kohdalta, en halua katsoa enempää. Tämä vaatii totuttelua. Mua naurattaa ajatuskin pumpulitissistä. Tulee mieleen teiniaikaiset pumpulia-rintsikoihin-puheet. Päätän kuitenkin kokeilla, sitten myöhemmin. Saan luvan lähteä kotiin. Jälkitarkastus on kolmen viikon kuluttua, ja ennen sitä on käynti äitiyspolilla. Käsketään ottaa yhteyttä jos tulee jotain.
Lähden kotiin, yhtä ruumiinosaa köyhempänä. Saastunut, sairas vasen rintani painukoot patologin käsittelyyn. Ei voi muuta ajatella kuin että nokka pystyyn, tästä on suunta vain ylöspäin. Periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä on suora.

Muistelua ja jälkipuinteja

Aloin taas kerran kelailla asioita taaksepäin. Päivitin tuota oikealla olevaa syöpätieto-juttua ja aloin miettiä päivämääriä. Selailin tuohon aikaan kirjoittamaani nettipäiväkirjaa ja sain taas huomata, että oon unohtanut ison osan kaikesta mitä keväällä-syksyllä 2011 on tapahtunut. Minkälaisia fiiliksiä mulla on ollut hoitojen aikaan, mitä kaikkea muuta on ollut mielessä, ihania muistoja ja ahdistavia muistoja. Miten monta kertaa mä pahoitin mieleni yrittäessäni taistella tuulimyllyjä vastaan, kun en vielä tajunnut sitä, että kaikki ei vain näköjään ole mulle hyväksi. Itsetuntoni ja koko mun minuuteni oli monta kertaa totaalisen lytyssä, ja sytostaattien aiheuttama kuvotusolo, niin fyysinen kuin henkinenkin, vain boostasi tuota kurjuuden tunnetta.

"..kulunut vuosi tuntuu tosi pitkältä ja mustalta, vaikka olenkin huiman onnellinen vauvan syntymästä. Liikaa on tapahtunut. Mä en malta odottaa tulevaa heinäkuuta kun kaikki hoidot on läpikäyty. Siihen asti mua ahdistaa." 

"..olis monia, monia asioita, joista voisin olla vihainen, mutten ole ollut. Oon liian kiltti. Ja se ärsyttää ja kuluttaa mua suunnattomasti." 

Tukanlähdön odotteleminen oli raastavaa. Olin kuullut, että ekan, tai viimeistään tokan hoidon jälkeen hiukset lähtee. Suurimmalla osalla vertaissiskoistani se lähti nopeasti pois. Multa alkoi lähteä kunnolla vasta 2. CEX:n jälkeen, eli toiseksi viimeisen hoidon jälkeen. Leikkautin puolipitkät hiukseni ihan lyhyiksi jo toisen hoidon jälkeen, ja olin ihan varma ettei se enää päässä pysy. Välillä olin ihan varma että sulkasato iski nyt, kun kiskoessani karvoja jäi isompi tuppo käteen. Kannatti varmaan tosi kovasti kiskoa (sytohoitaja oli kehottanut kohtelemaan päänahkaa ja hiuksia hellävaroen...), mä värjäilin niitä ja surutta vetelin suoristusraudan läpi. Stressasin tulevia ristiäisiä, en tod halua pitää hiostavaa (ja naurettavaa) peruukkiani. Vannoin etten sure ainuttakaan hiuskarvaa jos vain saa pitää hiukseni ristiäisten ajan päässä. Ajattelin niin, että jos ovat kerran lähdössä, niin lähtekööt sitten kerralla. Raivostuttavaa.

"..ei se vielä lähtenytkään. Kyllon ärsyttävää, jos on lähteäkseen niin lähtis sitte prkl. Ei tarttis odotella ja stressata. Kun nyt pysyis lauantai-iltaan asti, sais ristiäiset vedettyä omalla tukalla läpi eikä tarttis laittaa peruukkia. Sen jälkeen mulle on ihan sama vaikka olisin koko loppukesän pipo päässä."

 No, se sit lähti sen verran paljolti pois että katsoin aiheelliseksi ajella pääni millisiiliksi. Ja sillä mentiin. Kyllä helpotti. Vaikka ärsytti silti.

 "..eilen oli tukka, tänään katsoin paremmaksi verhota pääni huivilla. Nyt se todellisuus tais ihan oikeasti koittaa, tukkaa lähtee isoina tukkoina. Oikeastaan aika helpottava olo toisaalta, eipä tarvi miettiä koko juttua enää. Nyt voi elää tyyliin "wash&go"."

Mulla oli kokoajan tuli hännän alla. En osannut rentoutua ja nauttia keskenolevasta äitiyslomastani. Sätin itseäni siitä kun en jaksanut tehdä normaaleja asioita. Pakotin itseni joka päivä lenkille joko vauvan kanssa tai ilman. Vaikka olisin voinut hyvällä omallatunnolla lojua vauvan kanssa vaikka koko päivän sohvannurkassa, en osannut. Olin kokoajan valmiudessa johonkin. Ehkä se johtui siitä kun kaikki muukin oli tapahtunut niin hektisellä tahdilla, mun pää ei oikein ollut ehtinyt kaikkeen mukaan.

"..mikä siinä on että tämmöisinä päivinä, kun menoa ei kerrankin ole, en osaa istua nauttimaan rauhallisuudesta? En osaa olla aamuräjähtäneenä, kiirehtimättä mihinkään? Mun pitää olla kokoajan kuin valmiina lähtemään johonkin, laitettuna ja pukeutuneena."

"..mun on niin väsy, oon totaalisen kyllästynyt! Mä haluan nauttia äitiyslomastani, tämä tulee olemaan mun viimeinen. Onko tosiaan niin että tää helpottaa sitte heinäkuussa, kun viimeinen hoito on hoidettu? Vai tarttisinkohan mä vähän jotain shokkiterapiaa?"

Rentoutuminen ja armon antaminen itselleni onnistui oikeastaan vasta vuodenvaihteen aikoihin, kun elämä alkoi muutenkin olla suhteellisen normaalia. Nautin pienistä, tavallisista asioista, kuten siitä että jaksan lähteä lasten kanssa leikkikentälle ja vieläpä jaksan keskittyä siihen. Tai siitä että jaksoin laittaa ruokaa ilman yhtäkään mielessä lausuttua kirosanaa.
Tapaan puhua syöpävuodestani, vuodesta 2011. Se vei mun elämästä kokonaisen vuoden, vaikka hoidot loppuivatkin heinäkuussa. Toipuminen vei oman aikansa. Suren hirmuisesti sitä, että äitiysloma valui mun ohi kuin vettä vain ja V:n ensimmäiset elinkuukaudet ovat mun mielessä suurimmaksi osaksi kuin paksua harmaata sumua. Olemassaolevista muistoista, kuvista ja mun päiväkirjamerkinnöistä päätellen tyttö on kuitenkin ollut tyytyväinen, samaten isommat lapset, ja ollaanhan me aika paljon kaikkea yhdessä tehtykin. Surettaa, kun en jaksanut enkä ehtinyt olla läsnä isompien lasten touhuissa, harrastuksissa.. Monesti pojat pyysi mua mukaan johonkin tekemiseen, mutta usein mun piti sanoa etten jaksa. Ymmärtääköhän ne koskaan, etten kieltäytynyt tylsyyttäni? Mutta, oli meillä tosiaan mukaviakin päiviä, yhteisiä hetkiä, vaikkei mitään suurempaa huvitusta yhdessä tehtykään. Onneksi mun maailman ihanimmat läheiseni ottivat poikia mukaansa reissuille ja kesämökille, kiitos siitä. :)

Näitä olis tosi paljon enkä mitenkään ehdi yhdessä illassa käydä kaikkea läpi. Ehkei ole tarkoitustaan. Voinhan mä lueskella noita uudestaan ja uudestaan ja huomata että jaa noin ja noinkin tuli toimittua ja tehtyä. Oon iloinen että oon säilyttänyt tuon päiväkirjani. Enää ei itketä ihan jokaisella lukukerralla. ;)

Pieniä ilonhetkiä sieltä täältä vielä tähän loppuun. <3

"..mutta hei, mies antoi mun nukkua koko yön, se heräs vauvan kanssa!!! Mä nousin vasta puoli kasin aikaan kun se lähti pojan kanssa kisoihin."

".. nyt ollaan siis hoitojen puoliväli ylitetty!"

 "..V on ihana kun se hymyilee jo niin kovaa!!Koitta a se jo vähän jutellakkin. :) Ihanaa huomata viimeinkin sosiaalisia merkkejä, kun niin kauan aikaa se oli vaan eikä muutaku söi ja nukkui. Niinhän nuo kaikki vauvana on tehneet, mutta V:llä se kesti kauemman aikaa kun syntyi niin paljon etuajassa. Ja koira on typerä, kun lepertelen V:lle, sekin änkee siihen heiluttamaan häntää ja nuolemaan mun naamaa ihan innoissaan!"

".. hoitoja on siis enää yksi jäljellä!!!!! Sen jälkeen on tosin kahden viikon tablettikuuri vielä mutta sitä ei lasketa, eihän??"

 "..me saadaan huomenna kuivausrumpukin!!!  Nyt saan laittaa kaiken pikkupyykin, pyyhkeet ja sisävaipat sinne, oi vitsi miten meidän pyykinpesu ja kuivaus helpottuu p a l j o n!!!"

"..arvakkaa mitä? MÄ TEIN SEN!!! Ei enää sytkyjä, toivottavasti ikinä! 
Lääkäri päätti kuitenkin, että koska mun syövän hormoniperäisyys oli niin kiikunkaakun, toinen näyte sanoi sen olevan positiivinen ja toinen näyte taas negatiivinen, aloitetaan mulla antiestrogeenilääkitys. Viideksi vuodeksi. Mutta, se on vain yksi tabletti päivässä, mä selviän siitä.
Mutta imetyksen joutuu unohtamaan nyt kokonaan. :´(
Mutta silti; hoidot on loppu nyt!"

Parikin aihetta hymyyn :)

Wohoouu, mä läpäisin lääkelaskutentin!! Luoja paratkoon miten mä tuotakin olin jännittänyt. Tuo kun on koe, jossa ei saa olla ainuttakaan virhettä. No, nyt se on tehty eikä sitä tarvi enää miettiä! Taas yksi huolenaihe vähemmän. :) Sitäpaitsi mulle oli merkitty koko lääkehoidon perusosaamisen kurssin arvosanaksi viitonen, josta olen melkeinpä häkeltynyt. Ehkä mun aivoissa siis joku piuha vielä toimii. :)

Eilen mä onnistuin vääntämään hiukseni ponnarille!! Hitsi miten mä oon odottanut tätä hetkeä. Viimeksi hiukseni on riittäneet ponnarille silloin kun V oli ihan pieni vauva, eli mun tokan Taxoteren aikaan. Sen jälkeen leikkautin sen lyhyeksi.
Kyllä mua silloin harmitti; olin just saanut kasvatettua hiukseni semmosiksi puolipitkiksi, kun sain tiedon syövästä. Mulla on ollu lyhyet hiukset melkein aina, ja kun mä yhden kerran saan ne pitkiksi, mulle kerrotaan että kohta ne putoaa. Erittäin raivostuttavaa. :/
No, ehkä ne tästä kasvaa niin saan kieputettua ne palmikollekin joskus. 

Nyt onkin melkein viikon tauko taas opiskelusta. Kyllä mulla onkin väsy. Onneksi pian on viikonloppu, mä haluan ainaki iison hampurilaisen. :)