Viiden vuoden etappi

Kauan odotettu viisivuotiskontrolli on nyt takanapäin. Tuloksina pelkkää puhtautta! Jännitin viikkotolkulla ihan hulluna tuota, vähän kyllä pelkäsinkin. Tulokset oli kuitenkin paremmat kuin hyvät, joten ei mitään hätää tälläkään kertaa.
Varsinaisen yllätyksen koin kuitenkin lääkärikäynnillä, joka oli pari päivää noiden tutkimusten jälkeen. Vastaanotolla oli lääkäri, jota en aiemmin ollut tavannut. Juteltiin siinä normaalit jutut, kunnes hän otti Tamofenin puheeksi. Tuumaili, että miksiköhän mun on määrätty syödä sitä koko kymmenen vuotta, kun hormoniprosentit olivat aikanaan niin pienet? Mullahan oli siis estrogeenit 0% ja progesteronit 4%, ja nekin oli ennen syövän toteamista otetussa biopsiassa. Itse kasvaimessa, leikkauksen jälkeen hormonit oli negatiiviset. Olen itsekin ollut vähän sekaisin noiden hormonijuttujen kanssa, kun en oikein ole edes ymmärtänyt tuota. Oon ajatellut, että kaipa se sitten oli hormonipositiivinen, kun Tamofenitkin määrättiin ja nuo prosentit oli mitä oli (en siis edelleenkään oikein tiennyt edes mitä ne loppujenlopuksi tarkoittaa). Jossain vaiheessa tosiaan käskettiin syödä toisetkin viisi vuotta ja puolitoistavuotta sitten annettiin vielä Zoladex buustaamaan Tamoja. Sen sain onneksi lopettaa parin kk jälkeen, kun sain ihan hirveät sivuoireet.
No, nyt lääkäri kuitenkin sanoi, että mun syöpäni kyllä luokitellaan ihan triplanegatiiviseksi, kuten alunperin, patologin lausunnon jälkeenkin oli puhuttu. Sain sytot tuon mukaisesti, FinXX-tutkimuksen mukaan. Taxotere + Xeloda ja CE + Xeloda olivat siis juuri tätä.
Hormoniprosenttien pitäisi olla huomattavasti suuremmat, jotta Tamofenin 10 vuoden käytöstä olisi hyötyä. Ja mullahan tosiaan itse estrogeenit olikin nollassa. On kuitenkin haluttu tehdä kaikki mun eteen, joten siksi Tamot määrättiin. Ja olen toki siitä kiitollinenkin. Mutta ette voi arvata, miltä kuulosti, kun lääkäri sanoi, että saan lopettaa ne kesällä!!! <3 Lisäksi hän valaisi mua triplanegasta muutenkin; riski uusiutumiseen oli huomattava alkuvaiheessa, mutta se riski on käytännössä nollautunut kahden vuoden jälkeen diagnoosista.
Mä sain elämäni parhaan joululahjan tuolta lääkäriltä! :)

Myös kontrollit jatkuvat, vaikka Tamofenin saa lopettaa. Hieman harvennettuna tosin, mutta tyhjän päälle en jää tässä asiassa. Perusteena on nuori ikäni.
Hymyilen itsekseni sisäänpäin aina kun tuo asia muistuu mieleeni. Tunne on samanlainen, kuin joskus lapsena, kun jotain kivaa oli tapahtunut ja se aina välillä arjen keskellä muistui mieleen. :)

Tulevalle vuodelle en tee minkäänlaisia lupauksia kunnon kohottamisesta, syömisen tarkkailusta, painon pudottamisesta tai kropan kiinteyttämisestä. Ainoa lupaus itseäni koskien tulee olemaan se, että olen ARMOLLISEMPI itseäni kohtaan. Liikun, koska se pitää mun järjen kasassa ja fyysisen olon hyvänä. Syön terveellisesti, että jaksaisin paremmin ja pysyisin terveenä. Jos haluan herkutella, herkuttelen, enkä kiellä itseltäni mitään. Järjen käyttö on sallittua, ja siihen pyrin, myös syömisten suhteen. Mun ei tarvitse vältellä mitään, mutta mun ei myöskään ole hyvä hankkia järkyttävää ähkyäkään. Oon kurkkuani myöten täynnä kaikkea syömiseen liittyvää kontrollointia ja ohjenuoria.

Salitreeni, varsinkin raskas sellainen, tuntuu tällä hetkellä vastenmieliseltä. Mun niska, yläselkä ja rinta jumiutuu välittömästi vähänkin raskaamman treenin jälkeen ja päätä vain särkee kokoajan. Oon käynyt muutamilla ryhmäliikuntatunneilla nyt ja salin puolella tehnyt kevyttä treeniä ja olokin on ollut huomattavasti parempi, kuin aikoihin treenin päätteeksi.

Joulu on onneksi tältä vuodelta ohi. Ihanaa kun päivät alkaa taas pidentyä ja alkaa olla valoisaa. Kulunut vuosi on mun kohdallani ollut monellakin tapaa aivan mahtava. Valmistuin sairaanhoitajaksi, sain mielenkiintoisen työn, olen saanu tutustua upeisiin ihmisiin, saanut uusia ystäviäkin. Iso, pelottava lasti mun harteilta on nyt pudonnut pois. Tulevaisuus näyttää taas valoisalta. :)

Taas se aika vuodesta..

..kun hermo kiristyy ja paniikki nousee! Pari viikkoa sitten postiluukusta kopsahti aika vuosikontrolliin, tänä vuonna se on joulukuun puolenvälin jälkeen. Samantien alkoi paniikkiratas pyöriä pään sisällä, tuttuna ja aina yhtä ärsyttävänä. Nyt on sikälikin erilaista, kun kyseessä on The Viisivuotiskontrolli. Tätä on odotettu, tätä en uskonut koskaan kokevani tässä ruumiissa, tähän on ladattu niin paljon odotuksia ja pelkojakin.
Onnekseni (?) Tamofenit jatkuu vielä seuraavatkin viisi vuotta, joten ihan tyhjän päälle en kontrollien suhteen jää, vaan niitä tullaan jossain muodossa jatkamaan vielä.
Enpä pysty yksikseni asioihin vaikuttamaan, vaan aina tämä on Korkeamman kädessä. Ei auta mikään muu kuin luottaa siihen, että asiat menee hyvin.

Ollaan sairasteltu oikein urakalla taas. Ensin osaa porukasta koetteli enterorokko; minä, kuopus ja toisiksi nuorin saatiin se kiusaksemme ja voi vietävä miten ainakin minä vanha raato olin kipeä!! No, siitä kun selvittiin, ehdittiin olla viikon ajan kunnossa, kunnes iski flunssa, taas kuopukseen ja muhun, mutta myös mieheen ja keskimmäiseen. Ja nyt täällä kaikki yskii enemmän tai vähemmän, kuopus sai raukka vielä korvatulehduksenkin. Nyt aletaan taas olla kunnossa, toivon mukaan.

Kävin eilen illalla lenkilläkin pitkästä aikaa. Salille ei ole ollut toivoakaan päästä aikoihin ja syömisetkin olen reippaana tyttönä pudottanut todella alhaiselle tasolle. Kipeänä ei ole maistunut mikään terveellinen eikä varsinkaan säännöllinen. Paitsi säännöllinen suklaan ja piparkakkujen syöminen. Mutta piparit on ihania! Ja glögi!

 

Viime perjantaina oli työpaikan pikkujoulut. Olin harmikseni silloin jo huonossa kunnossa, mutta lähdin silti. Edellisen kerran olen ollut pikkujouluja viettämässä vuonna 2011 edellisen työpaikan kolleegoiden kanssa. Olisin halunnut ottaa pari lasillista viiniä, mutta kunto ei antanut periksi ja päätin lähteä autolla päästäkseni aikaisin kotiin. Ihan hyvä niin, koska jos lauantaiaamuna sen kuumeen ja tukkoisuuden lisänä olis ollut krapula, olisin tullut hulluksi. 

Flunssasta huolimatta oli kivaa vähän laittautua pitkästä aikaa ja käydä moikkaamassa työkavereita vapaa-ajallakin. 

 

hissi-selfie

Nyt on vapaapäivä. Sairastuvalta on lapset parantuneet ja aamulla lähteneet kouluun ja päiväkotiin. Mulla on huomenna töitä, mutta vielä tämän päivän saan olla vapaalla. :)

On taas tammikuu

Taas eletään tammikuuta, tällä kertaa jopa 2015. Mä sitten näin tämänkin vuoden vaihtumisen!
Näihin aikoihin tulee aina tutut ajatukset mieleen neljän vuoden takaa. Väistämättä, vaikka yrittäisin sivuuttaa. Niinpä annan itselleni luvan fiilistellä ja muistella asioita; vuosi vuodelta ne tekee vähemmän kipeää mutta aina vaan jaksaa kyynel pyrkiä silmäkulmaan.
Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen elossa ja odotan tulevaa korjausleikkausta. Olen melko hyvässä fyysisessä kunnossa eikä stressikään kamalasti paina, vaikka tässä kaikki ainekset siihen olisi. Lasten jutut, miehen jatkuvasti elävä työtilanne, omat koulujutut.. yksi vertaissiskoni on taas poistunut tämän inhottavan taudin uuvuttamana, se on surettanut ja ahdistanut tosi paljon välillä. Ikävä on, ja tuntuu epäreilulta. Onneksi mulla on rakkaiden miehen ja lasten lisäksi ihania ystäviä ja punttisali. Juskaa unohtamatta. <3
Opintoni on loppusuoralla, valmistun keväällä jos kaikki menee suunnitellusti. Enpä olis ihan heti uskonut tähän pisteeseen pääseväni, kun siloin aikoinaan pähkäilin, mitä jäljelläolevalla elämälläni tekisin. Ajatus korkeakouluopinnoista tuntui pelottavalta ja vaikealta. Niinpä vain oon suorittanut kaikki kurssit ajallaan ja saanut jopa melko hyviä arvosanojakin ja arviointeja työharjoitteluista (joissa olen toki viihtynytkin jokaisessa). Viime viikolla oltiin opinnäytetyön ohjauksessa, kun mun mieleen yhtäkkiä kajahti: "hei, me tehdään lopputyötä ja me oikeesti selvitään tästä!!" Huh, sydän alkoi jumputtaa. :D Paljon on toki vielä tehtävää jäljellä ja parin viikon päästä alkaa viimeinen ja pisin työharjoittelu.

pöö

Hyvivointikurssi tuli ja meni. Paino ei sen kummemmin tipahtanut, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan sain vatsalihaksiini hyvin kestävyyttä ja voimaakin, sekä paljon kullanarvoisia, toimiviksi todettuja neuvoja. Ja muutama senttikin lähti. :)
Jatkuviin mahakipuihin olen päättänyt nyt kokeilla ihan kunnolla gluteenin välttämistä. Parin päivän jälkeen olen huomaavinani ettei maha tosiaan ole kipeä eikä turvonnut, kuten se tapaa tähän aikaan vuorokaudesta yleensä olla. En tiedä, johtuuko syömisistä vai mistä, se jää nähtäväksi. Toivottavasti asia olisi näinkin helposti korjattavissa.
Karkit ja makeat herkut jäi jouluun, tapaninpäivän jälkeen en ole niihin koskenut. Aina välillä tekee ihan täysillä mieli suklaata ja marmeladeja, mutta ihan mukavasti olen selvinnyt. Enkä aiokaan mitään täyslakkokieltolakia itselleni asettaa; jos kyläpaikassa tarjotaan pullaa, voin ihan hyvin pienen semmoisen ottaa. Paitsi karkkeja en ota silloinkaan. :)

kuva täältä

Salilla menee mukavan tasaisesti, mulla nyt ei ole mitään tiettyä tavoitetta, muutakuin se että voin hyvin ja pysyn kunnossa. Treenaan kolmijakoisesti, mutta välillä käyn jumpassa tai joogassa. En stressaa enää, se ei aiheuta muutakuin pahaa oloa ja päänsärkyä. Sitäpaitsi liikkeet menee paljon paremmin perillekin kun ottaa vähän rennommin ja unohtaa punttien kilonumerot.

uudet salipökät <3

Eipä mulla muuta. Seitsemättätoista päivää odotellessa. Kyllä mä sen tänäkin vuonna selvitän.

Nro 4 OK!

Noin tuli käväistyä neljännessä vuosikontrollissa tänään. Mammografiassa ja ultrassa tulokset oli puhtaat, kuten pitikin. :) Vähän meinas iskeä paniikki mammografiahuoneessa kun hoitaja otettuaan normaalit otokset katseli tietsikan monitoria ja pyysi että otetaan vielä yksi sivukuva terveestä rinnasta. Kävin kyttäämässä näytöllä näkyvää kuvaa ja yritin huomata, onko siinä jotain ihmeellistä. Hoitajakin sanoi ettei mitään hätää, kysyi kuitenkin, olenko tuntenut mitään erityistä viime aikoina.. No otettiin viimeinen kuva ja menin käytävälle odottamaan ultraan pääsyä. Mieli oli heti samantien ihan sekaisin, näin sieluni silmin miten ultraava lääkäri pudistaa päätään ja sanoo että täällä näkyy _jotain_. Mietin siinä istuessani että toivottavasti ei ketään tuttua kulje siitä ohi (mulla on paljon tuttuja töissä sairaalassa), muuten alan pillittää. No eikö kaikista maailman ihmisistä mun isosisko käppäile siihen ja tietenkin tulee juttelemaan. Mä en saanut sanaa suustani, näytin vain miehelleni hetki sitten lähettämäni viestin, jossa kerroin tuosta mammografiasta. Ja aloin pillittää. :/
Sisko lohdutteli ja sanoi että kaikki on varmasti hyvin. No pian pääsin ultraan ja lääkäri sanoi heti mammografiakuvien olleen täysin puhtaat, ylimääräinen kuva oli otettu vain siksi että halutaan olla tarkkoja ja varmoja. HUH! Siinä ultratessaan lääkäri kysyi olenko käynyt rintojen magneettikuvauksessa ja mä aloin heti taas epäillä kaikkea. Tivasin ja tenttasin lääkäriltä että onko kaikki nyt varmasti niinku pitääkin ja ettei edes epäilystä ole mistään ikävästä, johon lääkäri kärsivällisesti vastasi että kaikki on oikein hyvin. En tiedä sitte, kuuluuko magneettikuvaus normirutiineihin tässä tapauksessa? Mä oon ajatellut että se otetaan vain tarvittaessa.
No sanoin että tuon jäljelläolevan  rinnankin sais mun puolesta leikata pois, olis helpompaa kun ei tarttis kokoajan miettiä milloinka se tauti iskee siihen. Lääkäri sanoi että poisto voi ihan hyvin olla mahdollista, mutta todennäköisyys toiseen rintaan leviämiseen on pieni koska mun kasvain oli duktaalinen. Toisen tyyppisessä syövässä tuo on kuulemma enemmän mahdollista. Päätin jäädä miettimään asiaa. Ei kyllä haittais vaikkei tota tossa oliskaan. Onhan proteeseja ja ehkä mahdollisuus saada korjausleikkaus siihenkin sit joskus? Hm.
Kävin myös verikokeessa, mutta niitä tuloksia en saanut vielä.

Hermoilukäytävä

Aamulla meinasin ensin jäädä kotiin ja jättää koulutunnit väliin. Lopulta mulle tuli niin huono omatunto että lähdin kuitenkin vietyäni tytön päiväkotiin ensin. Olisin vain hermoillut täällä kotona koko päivän saamatta mitään aikaiseksi, joten tuo oli ihan hyvä juttu. Sainpa nähdä luokkakavereitakin vielä ennenkuin ensi viikolla siirrymme koko porukka harjoittelupaikkoihin. Sitten tapaammekin vasta tammikuussa seuraavan kerran. Oon ehkä maininnut aiemminkin, mutta meillä on ihan paras ryhmä, oon todella onnekas kun pääsin tuohon porukkaan. Kamala ajatella että pian koulu on ohi ja tiet eroaa. 

Tosireipas koululainen

Kun tunnit oli ohi, mulla oli aikaa vielä ennen kontrolliin menoa, joten lähdin kaupungille. Kävin syömässä hesesalaatin ja jotenkin ajauduin H&M:lle josta mukaan lähti neulemekko, josta oon haaveillut jo kuukauden päivät. Tunsin suurta huonoa omaatuntoa taas tuhlattuani moiseen kolttuun, mutta hyvien kontrollikuvien jälkeen ajattelin ehkä ansainneeni tuon mekon? :D Sitäpaitsi mun vanhempi neulemekko on liian kireä mulle (kas kummaa) joten neulemekon mentävä kolo olikin jo ehkä täytettävä seliseli. No onpa nyt.

Clean eating? No ainakin vesi oli puhdasta! Sitäpaitsi toi on parempi ku kerrosburgeri. :D

Kolttu

Pian pitäis lähteä jumppaan, meillä on taas se kurssi. Tämän päivän syömiset on vähän typerät ja mahakin on taas kipeä. Vettäkään en ole muistanu juoda tarpeeksi. Plaah. Onneksi huomenna on taas perjantai ja edessä teatterireissu ystävän kanssa. :)

3 vuotta !!!

Huomenna on siis mun diagnoosin kolmevuotispäivä. Tuntuu ihan hurjalta ajatella, että tasan kolme vuotta sitten mun elämä keikahti ylösalaisin, mulla oli SYÖPÄ, kaikki oli epävarmaa enkä olisi uskaltanut kuvitellakaan, että tässä kolmen vuoden päästä istuisin päivittämässä blogiani, ainoana vaivanani sitkeä flunssa. Hengissä kolmen vuoden kuluttua. Wohoo, oon aika sissi. :)

Kävin vuosikontrollilääkärillä tiistaina. Oli oikein hyvä käynti; sain taas paljon selviä ja hyviä vastauksia mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin ja tukea ajatuksilleni. Olin hieman toivonut salaa, että olisin saanut luvan lopetella Tamofenia, mutta enpä saanutkaan. Alunperin lääkäri sanoi, että voidaan katsoa tilanne uudelleen kolmen vuoden jälkeen, kun mun taudin hormonipositiivisuus oli niin matala ja vain osittainen. Mutta, lääkärin mukaan on parempi nyt ottaa ja jatkaa sitä kokonaiset viisi vuotta. Eikai siinä, ihan hyvinhän mä toisaalta niiden kanssa pärjään, mitä nyt tukka ohenee vähän. Onneksi kasvaa uutta takaisin.
Lääkäri määräs mut myöskin ylävatsan ultraan munuaisten kystien takia. Hyi kun alkoi heti kylmätä, vaikka se kyllä vakuutti ettei kystat ole sen kummemmin vaarallisia, niitä vaan seurataan. Siinä samalla syynätään maksakin, yök, muistan elävästi vuoden takaisen maksan ultran, kun sieltä löytyikin jotain, joka sitten kuittaantui ct-kuvassa todellakin vain joksikin. Mitä jos nytkin löytyy jotain, joka sitten onkin ihan oikeasti jotain? Mielessä pyörii välillä kaikenlaista, kuten asiaan kuuluu. Toisaalta mun veriarvot oli kaikki ihan priimaa eikä mulla ole mitään oireita mistään (ellen ala kuvittelemaan), eli eiköhän sekin tutkimus vedetä ihan kunnialla läpi.

Tänään oltiin ystävän kanssa kaupungilla ja voi hitsi kun meillä oli hauskaa. :D Molemmat oli väsyneitä ja flunssaisia, ja jutut meni ihan hervottomiksi! Hain luontaistuotekaupasta ja Ekosopista raakasuklaata ja hunajavohveleita, sokerittomia tietenkin. Ja jotain vihannes-hedelmäjuomaa jota en vielä ole uskaltanut maistaa. :)
Huomenna pitää mennä opinto-ohjaajan luona käymään. Punttisali taitaa jäädä huomiseltakin väliin, jos tämä olotila ei tästä helpotu. Kyllä mua ärsyttää, just ehdin parantua joulun ajan kaameasta räkätaudista ja nyt mennään toista kierrosta. ;(

No ei auta valittaa. Ehkä tämä ei ole yhtä kurja ku viimeksi. :)

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Kunnon- ja mielialankohennusta

Hups, sori! Edellisestä postauksesta onkin kulunut kuukausi. Mulla ei ole edes mitään syytä miksi näin on käynyt, en vain ole jaksanut eikä ole huvittanut päivittää kuulumisia.
Aika rankkoja aikoja on ollut, mä itse oon havainnut outoja kipuja ylävatsallani ja olenkin niiden tiimoilta menossa tapaamaan onkologia ensi viikolla. Toivottavasti saan lähetteen ylävatsan ultraäneen. Tuskin siellä mitään pesäkkeitä kasvaa, mutta jostain nuo kivut johtuvat. Ehkä syy selviää pian.
Uusiminen/leviäminen on ollut mielessä todella paljon. Varsinkin nyt kun kipujakin on. :(

Olen koittanut nyt kunnostautua salilla käymisen ja muunkin liikkumisen suhteen. Ainakin kahdesti viikossa, hyvinä viikkoina kolmestikin, oon käynyt salilla, jumpassa tai vesijuoksussa. Salitreeniin sain aivan uutta puhtia pienellä ruokavalion muutoksella (lisää proteiinia!!) ja karkkilakon aloittamisella (pari viikkoa ilman!!) sekä miehen kannustuksella isompien painojen käyttämisestä. Jaksan aivan ihmeen hyvin, painoja on jokaisessa tekemässäni sarjassa jopa pari pykälää enemmän ja hyvin nousee. :) Juoksukin sujuu mukavasti, tosin sisätiloissa juoksumatolla. Huomaan nauttivani kovemmasta treenistä ja jopa aiemmin vihaamani hien virtaaminen on alkanut "kuulua asiaan". Toivon todella että tämä energian lisääntyminen on pysyvää, olo on hyvä. Nuo ikävät ajatukset syöpään liittyen pysyy aisoissa kun on muuta mietittävää. Ja vaikken saisikaan laihtua nyt, pieni yleiskunnon kohentaminen, lihasten kasvattaminen ja kehon muokkaaminen ei liene haitaksi edes mulle.

Ulkona on ihan järkyttävä ilma. Oltiin toivottu pääsevämme pihalle tänään; meidän kuopus on ollut tosi kovaa kipeänä koko hiihtolomaviikon eikä pihalle olla päästy. Nyt kun tyttö alkaa olla kunnossa ja kuumekin on pysynyt pari päivää poissa, olisi ollut niin kiva mennä vaikka pulkkamäkeen. Vaan eipä tietenkään; ulkona tuulee täysillä ja lumipyrykin on mukavan sakea. :/
Ehkä huomenna sitten.
Nyt mukavaa lauantaita kaikille! Yritän päästä päivittelemään useammin. :)

Kuva lainattu täältä

Ajatukset laukkaa.. taas.

Turussa tuli käytyä torstaina. Ajettiin viisi tuntia lumisateessa ja itse tapaaminen lääkärin kanssa kesti yhteensä noin 10 minuuttia. :D No, asiat tuli selväksi tuossakin ajassa. Kesällä käyn vatsan alueen verisuonitutkimuksessa ja syksyn alkupuolella on sitten itse leikkaus. Ja vatsan alueelta tosiaan otettaisiin ainekset uuteen rintaan. Laihtua ei nyt pidä, mutta kuntoani ja kropan notkeutta mä kyllä haluan kohentaa. Toisaalta aika ihanan rentoa, pitää nyt kuitenkin katsoa ettei lihomaankaan alkais, eikai sekään hyväksi ole.
Karkkilakot tulee ja menee. En mitenkään meinaa pysyä erossa karkeista, jotensakin tuntuu siltä etten taida niin halutakaan juuri nyt. Ikävästi omatunto soimaa kuitenkin, kun tiedän ettei sitä sokeria pitäisi naamaansa tunkea.

Uusiutumisen pelko iskee taas sillointällöin. Missä vaiheessa mun pitää osata varautua siihen, että mun kropasta voi löytyä metari? Miksi mä olisin niin onnekas että uusiutumista ei tulisi? Toisaalta mulla on sellainen tunne että tämä voisi nyt olla tässä; ettei syöpää enää tulisi.. voi kunpa uskaltaisin tuohon tunteeseen luottaa. Kaikenlaisia kolotuksia on siellätäällä kokoajan ja mielikuvitus laukkaa.
No, mulla on nyt rinnankorjausleikkaus edessä, pakko yrittää pyyhkiä pelot mielestä ja koittaa keskittyä nauttimaan hetkestä (jatkuvaa opettelua).