Taas se aika vuodesta..

..kun hermo kiristyy ja paniikki nousee! Pari viikkoa sitten postiluukusta kopsahti aika vuosikontrolliin, tänä vuonna se on joulukuun puolenvälin jälkeen. Samantien alkoi paniikkiratas pyöriä pään sisällä, tuttuna ja aina yhtä ärsyttävänä. Nyt on sikälikin erilaista, kun kyseessä on The Viisivuotiskontrolli. Tätä on odotettu, tätä en uskonut koskaan kokevani tässä ruumiissa, tähän on ladattu niin paljon odotuksia ja pelkojakin.
Onnekseni (?) Tamofenit jatkuu vielä seuraavatkin viisi vuotta, joten ihan tyhjän päälle en kontrollien suhteen jää, vaan niitä tullaan jossain muodossa jatkamaan vielä.
Enpä pysty yksikseni asioihin vaikuttamaan, vaan aina tämä on Korkeamman kädessä. Ei auta mikään muu kuin luottaa siihen, että asiat menee hyvin.

Ollaan sairasteltu oikein urakalla taas. Ensin osaa porukasta koetteli enterorokko; minä, kuopus ja toisiksi nuorin saatiin se kiusaksemme ja voi vietävä miten ainakin minä vanha raato olin kipeä!! No, siitä kun selvittiin, ehdittiin olla viikon ajan kunnossa, kunnes iski flunssa, taas kuopukseen ja muhun, mutta myös mieheen ja keskimmäiseen. Ja nyt täällä kaikki yskii enemmän tai vähemmän, kuopus sai raukka vielä korvatulehduksenkin. Nyt aletaan taas olla kunnossa, toivon mukaan.

Kävin eilen illalla lenkilläkin pitkästä aikaa. Salille ei ole ollut toivoakaan päästä aikoihin ja syömisetkin olen reippaana tyttönä pudottanut todella alhaiselle tasolle. Kipeänä ei ole maistunut mikään terveellinen eikä varsinkaan säännöllinen. Paitsi säännöllinen suklaan ja piparkakkujen syöminen. Mutta piparit on ihania! Ja glögi!

 

Viime perjantaina oli työpaikan pikkujoulut. Olin harmikseni silloin jo huonossa kunnossa, mutta lähdin silti. Edellisen kerran olen ollut pikkujouluja viettämässä vuonna 2011 edellisen työpaikan kolleegoiden kanssa. Olisin halunnut ottaa pari lasillista viiniä, mutta kunto ei antanut periksi ja päätin lähteä autolla päästäkseni aikaisin kotiin. Ihan hyvä niin, koska jos lauantaiaamuna sen kuumeen ja tukkoisuuden lisänä olis ollut krapula, olisin tullut hulluksi. 

Flunssasta huolimatta oli kivaa vähän laittautua pitkästä aikaa ja käydä moikkaamassa työkavereita vapaa-ajallakin. 

 

hissi-selfie

Nyt on vapaapäivä. Sairastuvalta on lapset parantuneet ja aamulla lähteneet kouluun ja päiväkotiin. Mulla on huomenna töitä, mutta vielä tämän päivän saan olla vapaalla. :)

Omppu

Päädyin sitte elämäni ensimmäistä kertaa osallistumaan hoikistuskurssille. Pitkänsitkeän motivaatiopulan ansiosta olen jumittanut liikkumis- ja ravintoasioissa ja lopulta kyllästyin vatvomiseen. En vain tiennyt, mitä tässä kannattaisi ryhtyä tekemään. Kova salitreeni ei mulle nyt sit ilmeisestikään käy; isot painot saa mun kropan ihan jumiin, yläselkä on jatkuvasti kipeä ja pää samaten. Kesän ylikuntotilanteen jälkeen en olekaan päässyt rentoon meinikiin liikunnan suhteen, vaikka niin kuvittelinkin. Paluu joogasalille auttoi kyllä ja auttaa edelleen (vaikka siellä ehdinkin vain satunnaisesti käymään, onneksi kotonakin voi joogata), mutta se kaikki muu sitten onkin niin ja näin. Syöminenkin on lähinnä pakkopullaa, ja nimenomaan pullaa, kun terveelliset jutut ei ole kiinnostaneet ja suuhun on kadonnut sitä mikä ensinnä käteen osuu. Zoladex-boostin jälkeen kroppa on ollut turvoksissa ja motivaatio kaikkeen yhä vain matalammalla. Aina mä päätän että "nyt mä rupeen sitä ja tätä" ja sit en kuitenkaan. Pettymys omaan kehoon kovan treenin sopimattomuuden tiimoilta jäytää mielessä, myönnettävä se on.
Juttelin sit salilla yhden ohjaajan kanssa, jonka olen tuntenut jo treenaamisen alkuajoilta asti; ollaan yhtäaikaa käyty kaupungissa kuntosalilla aikoinaan ja silloin jo tutustuttu. Tämä ohjaaja vetää semmoisia hoikistus ja elämänhallinta-kursseja meidän salilla ja ehdotti mullekin sitä. Kurssilla tarkaillaan ravintoa ruokapäiväkirjan avulla, tehdään mittauksia ja punnituksia, treenataan lämpösalissa piiiitkiä sarjoja, lähinnä keskivartaloon ja pakaroihin pureutuen.
Keskivartalo mulla se ongelma on aina ollutkin ja kaikki sen mukana tulevat terveysriskit ja -haitat, joita ei tarvi mainitakaan.
Heräsin tuohonkin kunnolla tehtyäni koululla rasvaprosenttimittauksen, jonka tulos oli jäätävä. Kuvittelin olevani hoikka, periaatteessahan mä sitä olenkin kun painokin on normaalin rajoissa. Mutta karu totuus on se, että vyötärölleni kertyvä rasva ON liikaa. Tässä kohtaa nyt sitten moni varmaan taas sanoo että "mistä säkin laihdutat" ja ettei tässä ole mitään järkeä. No on tässä jos haluan pysytellä terveenä jatkossakin. Mulla ei ole mitään mielenkiintoa saada 2-tyypin diabetestä tai sydän- ja verisuonitauteja, joihin mulla on huomattavat sukurasitteet ja juuri optimaalinen kropan malli. Syövän uusiutumisesta nyt puhumattakaan.
Oon kummallinen jojoilija, lähinnä henkisellä tasolla. Kun löytyis se kultainen keskitie.

Oon nyt viikon ajan syönyt taas säännöllisesti ja terveellisesti, sekä kirjoittanut tuota ruokapäikkyä. Salilla oon suosiolla jättänyt vapaat painot omalle paikallee, ainoastaan hauiskäännöt ja ojentajat tein punteilla. Muuten käytin vain laitteita ja tein pitkiä sarjoja pienehköillä painoilla rivakkaan tahtiin. Eilen kävin vielä lopuksi venyttelyssä.
Tuntuu hyvältä nyt, motivaattori on kallis kurssi ja sen mukana toivottavasti tulevat tulokset. Loppuu tää vyötäröläskin keruu.

Tammikuussa toivottavasti tapahtuvan korjausleikkauksen takia mun piti aikaistaa neljättä vuosikontrollia ja sepä onkin jo 20.11.!!! En oikein tajunnutkaan miten äkkiä se tulee, nythän mä en ehdi tavanomaiselle hermoilu/jännittämiskuurille! Tai no, aloitin hermoilun välittömästi kun lopetin ajanvarauspuhelun. Heti alkoi pyöriä mielessä jos jotakin kamalaa. Toisaalta, onneksi se on nyt ennen harjoittelua ja joulua, saa niihin sitten keskittyä rauhassa. Olettaen siis että kuvat ja verikokeet on puhtaat. :)
Zoladexin lopettamisesta on nyt öö reilu kuukausi ja vanha kuukausittain ilmestyvä ystävä palasi taas kuvioihin. :/ En nyt tiedä onko se hyvä vai huono, vissiin aika huono. Pitää ottaa asia taas kerran puheeksi kun tapaan lääkäriä.
Mutta sitä ennen mietin muita juttuja, joita todellakin riittää nyt. Koulussa on hirmusesti kaikkea kokoajan, on tenttiä ja esseen kirjoittamista, opinnäytetyötäkin pitäis tehdä jossain välissä. Tylsäksi ei aika ainakaan tule.
Energistä alkavaa viikkoa kaikille ja hyvää isänpäivää!

Jarrutuksen aika

Kovasti olen miettinyt tätä blogiasiaa ja päätynyt nyt siihen, että laitan myös treeniblogini pois. Viime aikoina oon vetänyt itseni ihan liian piippuun, oon rättiväsynyt ja ylikuntoinen, en jaksa mitään ja nukun tosi huonosti. Treenit on nyt jäähyllä mun terveydentilani takia ja koko saliharjoitteluaihe on kaikkea muuta kuin miellyttävää tällä hetkellä. Siispä blogin pitäminen siitä aiheesta tuntuu sekin lähinnä typerältä. Olkoon tuolla säilössä, jos joskus huvittaa se sieltä esiin kaivaa. Kirjoitan nyt tähän jotain, vaikkakaan rintasyöpäaihetta ei toivoakseni vieläkään tarvi ottaa esille. Mä oon vaan väsyksissä. Niiiin väsyksissä.

Kulunut kevät oli ihan kamala; työtä ja stressiä on ollut niin paljon, ettei varmaan koskaan aiemmin. Koulussa oli normaalien hommien, tenttien ja ryhmätöiden lisäksi 7 viikkoa työharjoittelua kahteen paikkaan jaettuna, ja niiden aikana suoritin kaksi rästiinjäänyttä kurssia pois alta. Sain kaiken hoidettua kunnialla, mutta se stressi ja paine ennenkuin kaikki oli varmaa ja valmista, oli tällä kertaa ihan liikaa tähän kaikkeen päälle. Piti aloittaa kesätyöt sairaanhoitajana kertyneiden opintopisteiden turvin, työt alkoi heti harjoittelun loputtua seuraavana maanantaina. Kesätyöpaikka on kiva ja tykkään olla siellä, mutta jatkuva uuden asian kohtaaminen on vaatinut veronsa. Alkuun kaikki oli tosi sekavaa kun en osannut yhtään mitään, mutta nyt pikkuhiljaa alan päästä kartalle siitä mistä hommassa on kyse.  Nyt kun se asia alkaa helpottaa, tuli uusia huolenaiheita. Mun vuoden kestänyt kovatehoinen punttitreeni on alkanut näyttää negatiivisia puolia. Ensinnäkin viimeisten viikkojen aikana fiilis on ollut totaalisen yök koko salitreeniä kohtaan, en ole halunnut edes ajatella salillelähtöä. Kävelylenkille tai joogaan ei niinkään ole huvittanut mennä, vaikka aiemmin olen nauttinut niistäkin suunnattomasti. Nyt ei huvita, ei sitte yhtään. Lihakset on jumissa, niska on kipeä, leposyke huitelee korkeuksissa ja nukkuminen on toivotonta, heräilen pitkin yötä kaiken aikaa. Kun mietin asiaa taaksepäin, huomaan miten kovaa olen treenannut kokoajan joka toinen päivä, ainoat lepoviikot on tulleet kun olen sairastellut kevään aikana. Lopulta tuskastuin siihen kun tuloksia ei enää tullut vaan kaikki painotkin junnasi samassa. Hengästyin pienessäkin treenissä ihan valtavasti eikä mikään tuntunut enää kivalta.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana päänsärky ja huimaus on yltynyt niin kovaksi ja jokapäiväiseksi riesaksi, että soittelin onkologian polille saadakseni lähetteen verikokeisiin. Sainkin lähetteen lisäksi ajan lääkärille. Viime viikon lopulla nousi lievä kuume ja jouduin olemaan poissa töistäkin. Verikokeissa kävin maanantaiaamuna, ja kaikki oli niissä ok, tulehdusarvoja myöten. Tiistaina tein yövuoron töissä, ja olen siitä vieläkin ihan takussa, huimaus on vain yltynyt. viime yön valvoin osittain vaikka väsy oli ihan tajuton. Kävin tiistaina iltapäivällä omalääkärilläkin ja sain lähetteen hierojalle. Eilen sitten oli onkologin aika, joka tutki kaiken perusteellisesti ja passitti kiireellisesti pään ja kaularangan ct-kuvauksiin (joissa kävin tänään) sekä kaikenlaisiin verikokeisiin laidasta laitaan. Verikokeisiin menen parin viikon päästä ja lääkäriaika ct-tuloksista on kolmen viikon päästä. Luonnollisesti olen kovin peloissani tuon pään tilanteen takia, vaikken nyt uskokaan että siellä metaria olisi. Jostain kipu ja huimaus johtuu kuitenkin. Ehkä ne johtuu tästä stressistä ja niskajäykkyydestä. Ehkä mä tarviin uudet lasit (varasin ajan optikollekin). Ehkä tää johtuu nyt kaikesta tästä. Tuntuu siltä, että kotonakin porukka aistii mun hermostuneisuuden ja sen ansiosta ovat erityisen hankalia jokainen. Teinit angstaa, esiteini kiukuttelee, 7-vuotias tinttailee ja kolmevuotias uhmailee. Ja kaikki huutaa yhteen ääneen kun jokainen on oman asiansa kanssa omasta mielestään etusijalla, tottakai.
Lähipiirissä on niinikään ollut sairautta ja huolta yllinkyllin. Kaksi hyvin läheistä henkilöä on sairastuneet vakavasti ja suuri huoli molemmista painaa. Tiedän, että molemmat ovat vahvoja ja yhdessä näistäkin selvitään, mutta tällä hetkellä kun tilanteet on päällä, tuntuu kaikki niin kohtuuttomalta ja epäreilulta.
Mä olen päättänyt, että karsin ihan kaiken ylimääräisen pois. Pidän tauon liikunnasta, lähden kävelylle ja jumppaamaan vasta sitten kun oon hoidellut tämän väsyn pois alta. Kun olen käynyt näöntarkastuksessa ja saanut tulokset pään kuvauksesta sekä verikokeista. Tuntuu siltä kuin pää ei toimisi kunnolla ja joudun käyttämään ihan älyttömän paljon voimia ja energiaa päivästä toiseen selviämisessä, tuo huimaus ja särky ja siitä aiheutuva väsymys on ollut niin lamaannuttavaa. Haluan löytää sen oman tutun olotilan, rauhallisen ja stressittömän tunteen. Ja sen että jaksan touhuta töiden lisäksi lasten kanssa normaaleja asioita ilman että olen kokoajan ihan poikki.

Tänään käytiin uittamassa koiraa keskustan takana olevalla koiranuittopaikalla. Voi valtava miten koira nautti olostaan! Ja niin nautin minäkin tuosta ihanasta raikkaasta meri-ilmasta ja tuulesta. Vaikka oli vähän kylmäkin ilma, teki se kuitenkin niin hyvää keholle ja sielulle että tulin oikein hyvälle tuulelle! :D

Puolentoista viikon päästä me lähdetään pienten lasten kanssa laivareissulle. :) Odotan merelle pääsyä kuin kuuta nousevaa, se on maailman parasta lääkettä mulle. Toinen reissu tehdään kuun lopulla isompien poikien ja mun siskon kanssa. Näin koko perhe pääsee matkalle. :)

Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Välillä näköjään pitää tulla vaikeampia aikoja että sitten saadaan taas nauttia paremmasta ja rennommasta. On tässä pahemmastakin selvitty. :)
Kylläpä helpotti kun sai kakistettua ajatukset pois mielestä.

Sokerit pois! Taas!

Pari kuukautta sitten kerroin lopettavani itselleni asettamani sokerilakkohaasteen, ääripäissä eläminen kun ei tee hyvää mulle mitenkään. No, nyt on taas jälleen kerran tullut todistettua sekin, ettei se keskitiekään näytä mulle sopivan, ainakaan mitä sokeriherkkuihin tulee. Taas karkasi lapasesta oikein kunnolla. Mä en kertakaikkiaan osaa syödä sivistyneesti mitään sokeripitoista missä lukee "herkku"; aina on pakko vetää siihen tappiin asti kun tulee huono olo ja v*tutus ja morkkis. Se huono olo on kaikkein pahin. Ja se tieto, että mun oikeasti pitäis jättää hyvin minimiin kaikki sokerimässyt, mulle on siitä lääkäri sanonut ja rintahoitaja sanonut. Koska mä oikein opin?
Eli ääripää tai ei, nyt on pakko taas tarttua toimeen. Asetin itselleni facebookissa uuden sokerittomuushaasteen. :D
Julkisen paineen alla on parempi toimia, ja nyt mun on ainakin pakko tehdä niinku olen uhonnut. :) Tervetuloa virkeämpi ja energisempi elämä! (sitäpaitsi puntari näyttää joulun jäljiltä 4kg enemmän!!!!!)

(kuva lainattu täältä)

Flunssa senkun jatkuu mulla ja tyttärellä. Soitin äsken terveysasemalle ja saatiin kuin saatiinkin aika lääkärille. Mun kurkku ei ole aikoihin ollut näin kauaa näin kovaa kipeä ja yleisvointikin on ihan pohjalukemissa, pientä lämpöilyä on kestänyt jo monta päivää. Tyttärellä ei ole kuumetta, mutta tuo yskiminen ja limaisuus on ihan kamalaa. Raukka pieni yskii ja krohisee kaiket ajat, varsinkin öisin, ja lopulta sitten yökkää kun on yskinyt niin kovaa ensin. Pakkohan tässä on näytille päästä. Jos mitään ei sitten olekaan, niin ainakin ollaan käyty tarkistuttamassa. On kestäny niin kauan jo tämmönen.

Nyt pitää mennä herättelemään tyttöstä niin ehditään ajoissa lääkärille.

Perjantain uppokumo

Miten väsynyt ihminen voi olla? Mä ainakin voin sanoa olevani ihan naatti. Takana on ensimmäinen viikko työharjoittelua. Oon ollut koko viikon tosi väsynyt, varmaankin osittain siksi kun olin just kipeänä, ehkä myös siksi kun yöunet on jääneet taas melko vähäisiksi, lisäksi uusi harjoittelu on vähän jänskättänyt (vaikka harjoittelupaikka onkin tuttu+turvallinen+kaikinpuolin mukava), ja olenhan päässyt takaisin kunnon punttitreenin lumoihin viikon pakkotauon jälkeen. Vaikka löydän tälle väsymykselle monia luonnollisia selityksiä, hiipii väkisinkin mieleen se sama vanha "mitäs jos mulla onkin joku metari jossain päässä tai keuhkossa tai tai tai..." :/
Tämä menee ohi, kunhan saan nukuttua kunnolla, nih. Syksyisin oon usein väsynyt ja nukun huonosti, nyt huonounisuutta on jatkunut kesästä asti, tosin nyt sekin alkaa jo vähän helpottaa. Onhan tässä toki ollut kaikenlaista stressiäkin.
Mun väsymys saa aikaan sen että oon ihan pihalla kokoajan. Unohtelen asioita, kuten työharjoittelussa tehtävät teoreettiset jutut, sovitut tapaamiset tai puhelut kavereiden kanssa (sori!!).. Yhtenä aamuna herätin isot pojat puoli kuudelta, vaikka tarkoitus olisi ollu herättää ne puoli seitsemän (olivat menossa kasiksi kouluun, ja heräävät aina tuntia aikaisemmin ehtiäkseen syödä ja pukea kaikessa rauhassa), unohdan antaa koiralle ruuan jne. Nolo.

Sokerilakkoa on takana nyt 49 päivää. Paino ei enää ole onneksi pudonnut enempää, se on tasaantunut nyt. Tähän alkaa jo tottua, enää ei niin tee mieli herkkuja ja karkkeja (paitsi ehkä suklaata ja keksejä). Vireystasossa en nyt juuri ole huomannut mitään positiivistä eroa entiseen, päinvastoin, kuten tuossa aiemmin kirjoitin. Tosin, mistä sitä tietää miten väsynyt mä olisin jos tähän vetäisin vielä herkkujakin.
Salilla menee tosiaan hyvin, kaksi viimeistä kertaa on olleet jo ihan tehokkaita. Painoja saa taas laittaa kunnolla eikä huimauksesta tietoakaan. Oon tyytyväinen kyykkyihin, joita oon tehnyt nyt alempaa kuin ennemmin. Painoja laitan tietenkin vähemmän kuin aiemmin, mutta pikkuhiljaa sitä voimaa kuitenkin tulee tälläkin tavalla ja takapuoli ja reidet saa kunnolla kyytiä. Ja on kipeät. :D
Huomenna on yläkropan päivä ja odotan sitä jo innolla. Kivaa kun taas jaksaa. :)

Ruokaa pitäisi syödä enemmän. Yritän ja yritän, mutta jokin mättää kun en vain saa sitä puolta ruotuun. Unohdan syödä, en tajua syödä tarpeeksi paljon (en varmaan kun koko elämän oon koittanut tehdä päinvastoin ja homma on iskostunut syvälle tapoihin ja tottumuksiin). Voisi olla hyvä joku ennalta suunniteltu runko, mutta epäilen, että mun keskittymiskyky ei riitä semmoiseen nyt. Eli umpikujassa kai ollaan. Mä tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä mutten osaa/jaksa/ehdi/viitsi/uskalla/whatever toteuttaa sitä. Eikä ole rahaakaan semmosiin nyt. No, mun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Sainhan mä sokerilakonkin aikaiseksi, miksen siis tätä.
Tänään syötiin päivälliseksi pizzaa, joka oli pitkästä aikaa ihan taivaallisen hyvää. Huomenna on sitten sormet ja nilkat turvoksissa moisesta suola- ja rasvapommista. :P Oli se toki sen arvoista. :)

Sairastelu jatkuu meillä, nyt on vuorossa mies. Toivottavasti lapsiin ei nyt enää tartu. Tai muhun.

Niin joo, ja hyvää Roosanauha-päivän iltaa kaikille!

Esikoisen synttäripäivä & Yrjö kylässä

Mahataudistahan nuo mun mahavaivanikin tais suurelta osin johtua. Ehdin jo kehitellä itselleni maksametarioireita, mahahaavaa; näin jo sieluni silmillä sytostaatit valumassa käsivarteen.. *puist* Nojoo, mielikuvitus laukkaa. Eiköhän ensi viikon verikokeista selviä jotain maksankin tilasta.

Mun esikoinen täyttää tänään 13! <3
Synttärin kunniaksi poikaressu alkoi oksentaa yöllä ja jatkoi sitä aamuun asti. :( Samaten V oksenteli alkuyöstä, mutta se voi jo paremmin. Siis yök. Mutta kaikeksi onneksi yrjötauti menee yleensä nopsaan ohi.

7.12.1999 <3