Jarrutuksen aika

Kovasti olen miettinyt tätä blogiasiaa ja päätynyt nyt siihen, että laitan myös treeniblogini pois. Viime aikoina oon vetänyt itseni ihan liian piippuun, oon rättiväsynyt ja ylikuntoinen, en jaksa mitään ja nukun tosi huonosti. Treenit on nyt jäähyllä mun terveydentilani takia ja koko saliharjoitteluaihe on kaikkea muuta kuin miellyttävää tällä hetkellä. Siispä blogin pitäminen siitä aiheesta tuntuu sekin lähinnä typerältä. Olkoon tuolla säilössä, jos joskus huvittaa se sieltä esiin kaivaa. Kirjoitan nyt tähän jotain, vaikkakaan rintasyöpäaihetta ei toivoakseni vieläkään tarvi ottaa esille. Mä oon vaan väsyksissä. Niiiin väsyksissä.

Kulunut kevät oli ihan kamala; työtä ja stressiä on ollut niin paljon, ettei varmaan koskaan aiemmin. Koulussa oli normaalien hommien, tenttien ja ryhmätöiden lisäksi 7 viikkoa työharjoittelua kahteen paikkaan jaettuna, ja niiden aikana suoritin kaksi rästiinjäänyttä kurssia pois alta. Sain kaiken hoidettua kunnialla, mutta se stressi ja paine ennenkuin kaikki oli varmaa ja valmista, oli tällä kertaa ihan liikaa tähän kaikkeen päälle. Piti aloittaa kesätyöt sairaanhoitajana kertyneiden opintopisteiden turvin, työt alkoi heti harjoittelun loputtua seuraavana maanantaina. Kesätyöpaikka on kiva ja tykkään olla siellä, mutta jatkuva uuden asian kohtaaminen on vaatinut veronsa. Alkuun kaikki oli tosi sekavaa kun en osannut yhtään mitään, mutta nyt pikkuhiljaa alan päästä kartalle siitä mistä hommassa on kyse.  Nyt kun se asia alkaa helpottaa, tuli uusia huolenaiheita. Mun vuoden kestänyt kovatehoinen punttitreeni on alkanut näyttää negatiivisia puolia. Ensinnäkin viimeisten viikkojen aikana fiilis on ollut totaalisen yök koko salitreeniä kohtaan, en ole halunnut edes ajatella salillelähtöä. Kävelylenkille tai joogaan ei niinkään ole huvittanut mennä, vaikka aiemmin olen nauttinut niistäkin suunnattomasti. Nyt ei huvita, ei sitte yhtään. Lihakset on jumissa, niska on kipeä, leposyke huitelee korkeuksissa ja nukkuminen on toivotonta, heräilen pitkin yötä kaiken aikaa. Kun mietin asiaa taaksepäin, huomaan miten kovaa olen treenannut kokoajan joka toinen päivä, ainoat lepoviikot on tulleet kun olen sairastellut kevään aikana. Lopulta tuskastuin siihen kun tuloksia ei enää tullut vaan kaikki painotkin junnasi samassa. Hengästyin pienessäkin treenissä ihan valtavasti eikä mikään tuntunut enää kivalta.
Viimeisten parin-kolmen viikon aikana päänsärky ja huimaus on yltynyt niin kovaksi ja jokapäiväiseksi riesaksi, että soittelin onkologian polille saadakseni lähetteen verikokeisiin. Sainkin lähetteen lisäksi ajan lääkärille. Viime viikon lopulla nousi lievä kuume ja jouduin olemaan poissa töistäkin. Verikokeissa kävin maanantaiaamuna, ja kaikki oli niissä ok, tulehdusarvoja myöten. Tiistaina tein yövuoron töissä, ja olen siitä vieläkin ihan takussa, huimaus on vain yltynyt. viime yön valvoin osittain vaikka väsy oli ihan tajuton. Kävin tiistaina iltapäivällä omalääkärilläkin ja sain lähetteen hierojalle. Eilen sitten oli onkologin aika, joka tutki kaiken perusteellisesti ja passitti kiireellisesti pään ja kaularangan ct-kuvauksiin (joissa kävin tänään) sekä kaikenlaisiin verikokeisiin laidasta laitaan. Verikokeisiin menen parin viikon päästä ja lääkäriaika ct-tuloksista on kolmen viikon päästä. Luonnollisesti olen kovin peloissani tuon pään tilanteen takia, vaikken nyt uskokaan että siellä metaria olisi. Jostain kipu ja huimaus johtuu kuitenkin. Ehkä ne johtuu tästä stressistä ja niskajäykkyydestä. Ehkä mä tarviin uudet lasit (varasin ajan optikollekin). Ehkä tää johtuu nyt kaikesta tästä. Tuntuu siltä, että kotonakin porukka aistii mun hermostuneisuuden ja sen ansiosta ovat erityisen hankalia jokainen. Teinit angstaa, esiteini kiukuttelee, 7-vuotias tinttailee ja kolmevuotias uhmailee. Ja kaikki huutaa yhteen ääneen kun jokainen on oman asiansa kanssa omasta mielestään etusijalla, tottakai.
Lähipiirissä on niinikään ollut sairautta ja huolta yllinkyllin. Kaksi hyvin läheistä henkilöä on sairastuneet vakavasti ja suuri huoli molemmista painaa. Tiedän, että molemmat ovat vahvoja ja yhdessä näistäkin selvitään, mutta tällä hetkellä kun tilanteet on päällä, tuntuu kaikki niin kohtuuttomalta ja epäreilulta.
Mä olen päättänyt, että karsin ihan kaiken ylimääräisen pois. Pidän tauon liikunnasta, lähden kävelylle ja jumppaamaan vasta sitten kun oon hoidellut tämän väsyn pois alta. Kun olen käynyt näöntarkastuksessa ja saanut tulokset pään kuvauksesta sekä verikokeista. Tuntuu siltä kuin pää ei toimisi kunnolla ja joudun käyttämään ihan älyttömän paljon voimia ja energiaa päivästä toiseen selviämisessä, tuo huimaus ja särky ja siitä aiheutuva väsymys on ollut niin lamaannuttavaa. Haluan löytää sen oman tutun olotilan, rauhallisen ja stressittömän tunteen. Ja sen että jaksan touhuta töiden lisäksi lasten kanssa normaaleja asioita ilman että olen kokoajan ihan poikki.

Tänään käytiin uittamassa koiraa keskustan takana olevalla koiranuittopaikalla. Voi valtava miten koira nautti olostaan! Ja niin nautin minäkin tuosta ihanasta raikkaasta meri-ilmasta ja tuulesta. Vaikka oli vähän kylmäkin ilma, teki se kuitenkin niin hyvää keholle ja sielulle että tulin oikein hyvälle tuulelle! :D

Puolentoista viikon päästä me lähdetään pienten lasten kanssa laivareissulle. :) Odotan merelle pääsyä kuin kuuta nousevaa, se on maailman parasta lääkettä mulle. Toinen reissu tehdään kuun lopulla isompien poikien ja mun siskon kanssa. Näin koko perhe pääsee matkalle. :)

Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Välillä näköjään pitää tulla vaikeampia aikoja että sitten saadaan taas nauttia paremmasta ja rennommasta. On tässä pahemmastakin selvitty. :)
Kylläpä helpotti kun sai kakistettua ajatukset pois mielestä.