Blogi telakalle

Olen tullut siihen tulokseen, että jumitan liikaa tässä syöpäaiheessa. En voi mitenkään päästä elämässäni eteenpäin, kun kokoajan elän jollain tapaa menneessä, mietin lähestulkoon kaiken rintasyövän kautta ja pelkään alituisesti uusiutumista. Tiedän, että kaikki on hyvin, ja ettei perusteita tämmöselle ajattelulle ole, mutta ehkä joku saman kokenut osaa samaistua ajatuksiini. On hirmuisen raskasta elää näin, koko syöpäasia tuntuu raskaalta taakalta, ja sitähän se oikestaan olikin, mutta kun mulla ei sitä kerran enää ole, niin mielelläni voisin jo päästää taakasta irti.
Mä ahdistun suunnattomasti joka kerta kun luen jonkun vertaiseni huonoja uutisia, alan samantien pelätä, milloin on minun vuoroni jne. Kotona olen hermo kireällä, tiuskin ja nukun huonosti.
Mun on pakko päästää irti, lakata elämästä syövän kautta, se ei ole identiteettini eikä osa minua.
Parantuminen ja selviytyminen ovat osa mua, taistelu ja arvet ovat osa mua. Mun on yritettävä siirtää mielessäni nuo kokemukset ja kaikki muu syöpään liittyvä tuon positiivisemman kansion sisään, suljettava se ja lykättävä se muistojen laatikkoon. Sen voi avata sitten joskus jos tarveta ilmenee, mutta mun on nyt ajateltava niin ettei tarvetta enää tule.
Aloitin tuon uuden blogin, jota alan nyt päivittää. Kertomukset syövästä saisivat mun mielestäni olla nyt tässä, en jaksa enää ajatella asiaa. Kun mun ei kerran tarvitse, kaikkihan on hyvin. Kaikelle sille energialle on paljon käyttöä perhe-elämän pyörittämisessä, opiskelussa ja tuossa punttiharrastuksessani.

Kiitos lukijoille! Olette tervetulleita seuraamaan uutta blogia jos haluatte, linkki on edellisessa postauksessani.
Parastaennen2011 menee nyt nukkumaan. Ajatellaan niin että parasta voi olla myös tuon 2011 jälkeen. :)

Uusi blogi!

Tein uuden blogin, jossa höpisen ihan vain noista punttitouhuistani. Tervetuloa! 

Uutta virtaa laiskan reeniin

Tulin juuri elämäni ensimmäiseltä ohjatulta punttitreeniltä. Ja huh, jalat on kuin spagettia. :)
Olen täällä blogissakin paasannut motivaation puutteesta ja mielenkiinnon menettämisestä salitreeniä kohtaan. Olen saanut yliannoksen fitnestä joka puolelta, vaikka omaan treeniini sen ei edes pitäisi vaikuttaa mitenkään, noin niinku oikeesti. Kyllä se silti vaikuttaa, halusi tai ei. Kaiken tuon sairastelunkin jäljiltä on voimatkin huvenneet eikä ole oikein löytynyt enää uskallustakaan kovempaan treeniin, etenkään mitä jalkoihin tulee, varsinkaan kyykkäykseen. Meinasin heittää hanskat tiskiin, syömisetkin on taas olleet ihan miten sattuu, mulla saattaa olla jopa kuudenkin tunnin taukoa syömisten välillä jne.
Mun mies aloitti oman kunto- ja terveyskuurinsa, ja sen vierestä seuraaminen on tuonut oman ärsytyksensä omiin syömisjuttuihin, omat jutut tuntuu niin turhilta kun ei ole painoa pudotettavana enkä treenaa "mitään varten".
No, sunnuntaina päätin kuitenkin mennä salille. Olin ollut päivätolkulla taas niin hermo kireällä kaiken koulustressin takia, yhden vertaissiskon menehtymisen tuoman surun takia ja ihan vain oman turhautumisen takia. Tein jonkulaisen treenin ja sen jälkeen jäin juttelemaan salin omistajan kanssa tästä motivaatio-ongelmastani. Sain ehdotuksen henkilökohtaisesta valmennuksesta, jossa laitettaisiin perustukset kuntoon ja aloitettaisiin treeni uudelleen, pääpainona erityisesti tuo kyykky ja keskivartalo. Tai siis kyykkäyksessä tarvittavien lihaksien vahvistaminen; takareidet, pakarat ja keskivartalo. Mä en ole kehittynyt tuossa liikkeessä (enkä myöskään maastavedossa) viime syksyn jälkeen ollenkaan, joten joku siinä nyt mättää. Ja varmasti yksi ongelmistani on se, etten yksinkertaisesti ole uskaltanut laittaa niitä painoja lisää, kai mä kuvittelen kellahtavani pyrstölleni tai jotain. No, suostuin tähän valmennusjuttuun sitten, ja tänään oli eka yhteinen treeni. Ja voin kertoa etten ole koskaan ennemmin jalkatreenin jälkeen poistunut salilta tuolla tavalla suorastaan valuen. :D
Tein sellaisia kyykkyharjoituksia joista en tiennyt yhtään mitään aiemmin, ja selvisin niistä. :) Ja lopuksi vatsaliikkeitä, joita aina olen vältellyt niiden raskauden takia, mutta niin vain vahdittuna ja valvottuna nekin onnistui. Sain vielä kehut päälle. :)
Alan myös pitää ruokapäiväkirjaa nyt, jotta valmentaja näkee mitä syön, milloin syön ja missä lienee parannettavaa. (varmaan tällä hetkellä kaikessa lienee parannettavaa...).

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, odotan huomista jalkojen kipua kauhulla ja seuraavaa treenikertaa innolla. Jospa tämä mun hommani tästä nyt lähtisi uuteen nousuun. :) Eikä varmaan tarvi erikseen enää mainita sitä, miten hyvää tämä mun fysiikalle tekee. :)

Hikinen, väsähtänyt, kaikkensa antanut mutta iloinen. :)