What doesn't kill You makes You stronger

Noin se sitte sanoi mun yläselkä sopimuksen irti naks vaan. Kävin perjantaina lääkärissä narisemassa kun lapaluiden välistä, oikeanpuoleisen epäkkään ja niskan kohdilta on niin ***** kipeä ja kipu säteilee päähän asti. No sain kunnon tropit; lihasrelaksantteja ja kipulääkkeitä sekä käskyn ottaa kaikkea kolmesti päivässä muutaman päivän ajan. Sain myös kipupiikin jo paikan päällä. Niin ja treenauskieltoa noin viikon ajaksi.
Kotiin päästyäni otin relaksantin ja nukahdin. Illalla heräsin ihan takussa ja päätin että vastedes otan moiset napit vasta yöksi, sen verran kovaa se väsytti. Tulehduskipulääkettä oon ottanut kiltisti niinku lääkäri käski ja ehkäpä tuo kipu alkais jo hellittää.

Salille en ole nyt siis päässy taas koko viikkoon. Oon käynyt kävelylenkillä ja tänään kyykkäilin tässä kotona ja tein vatsoja. Auttoi muuten kummasti päänsärkyyn, joka vaivas mua heti aamusta asti. :)
Päätin nyt myös alkaa käydä joogassa uudelleen. Meidän salilla kun tuota joogaa on maanantaisin. Se on aina tehnyt hyvää, kunhan vain pääsisin säännöllisesti paikalle. Oon nyt niin kauan vetänyt pelkästään kovaa punttitreeniä, että alan olla aika romuna joka puolelta. Lihashuolto on nyt paikallaan ja joogahan on just maailman ihaninta. <3

Koulu on lähtenyt käyntiin nitkahdellen. Mulla meinaa motivaatio olla edelleen pakkasella ja mun pitää oikein potkaista itseäni joka päivä, että tajuan miten tärkeää tuo opiskelu mulle oikeasti on. Sain jopa myönteisen ennakkopäätöksen aikuisopintotuestakin, joten mun ei ehkä sittenkään tarvii käydä töissä opiskelujen aikaan. Nyt pitää vain laittaa se varsinainen hakemus vetämään että se ehtii tulla ennenku mun kotihoidontuki loppuu maaliskuussa.

Oon huomannut olossani noin muuten ihan positiivista muutosta. Kun aloitin nuo d-vitamiinilisät, on jaksaminen kasvanut huomattavasti ja mielialakin on korkeammalla. Ollaan ulkoiltu lasten kanssa aika paljon, ja välillä on ollut ihan upea ilmakin. Ihanaa kun on pakkasta ja vähän luntakin tullut. Toivottavasti pysyy.

Eilen illalla eksyin selailemaan yhden nettikaupan sivuja. Samaisesta kaupasta tilailin kuopuksen odotusaikana imetysliivejä ja raskaustukivyön ynnä kestovaippoja sun muuta ihanaa. Kun avasin imetysaiheisen sivun, meinasin ruveta itkemään. Muistin ihan selvästi sen tunteen kun niitä sivuja aikoinaan, ennen tietoa mistään syövästä, selailin ja haaveilin tulevasta vauva-ajasta imetyksineen. Sitten samantien muistin tunteen heti sen jälkeen, kun olin saanut tietää että tulen menettämään toisen rintani sekä mahdollisesti myös henkeni ja vauvan hengen. Kun mua pelotti niin kovaa etten pystynyt kunnolla edes hengittämään. Ja sitten muistin sen tunteen, kun oli varmistunut että tyttö saa olla mahassa niin kauan että on valmis syntymään ja että kaikki tulee menemään kaikesta huolimatta tosi hyvin. Muistan sen ilon, mutta muistan myös haikeuden siitä, kun vauva-ajasta ei tulisikaan sellainen kuin olin toivonut. Tytön ensimmäiset neljä kuukautta mä olin kokolailla sumussa. Mutta, kaiken päälle mieleeni tuli kuitenkin se turvallinen tunne, kun hoitojen loputtua tajusin että tässähän me molemmat hengissä ollaan. Tyttö sai tissin sijaan korviketta pullosta ja kasvoi oikein hienoksi neitoseksi. Mulla vaihtui imetysliivit proteesiliiveihin, mutta sainpa pitää henkeni.

Tuollaiset tunnemyrksyt kuuluu vieläkin välillä mun elämään. Ne saattaa tulla ihan puskista, aivan yllättäen, eikä tarvitse kuin pienenpienen kimmokkeen jostain asiasta, joka vähääkään muistuttaa noista ajoista. Onneksi niitä myrskyjä tulee nykyään aina vain vähemmän. Ja onneksi mulla on paljon tallennettuja muistoja noista ajoista, niin saan aina niitä katsella ja muistella sitä, että meillä oli kuitenkin ihan hyvät ensimmäiset yhteiset kuukaudet. :)

Ihan tavallista lauantaita

Kyllä loppusyksy on kummallista aikaa. Kaikki pimeys ja synkkyys, jatkuva tihkusade, saa mun mielialan ihan pohjalukemiin. Mä en nuku kunnolla, en jaksa tehdä mitään ja oon kestokiukkunen ja väsynyt. Toisaalta on ihanaa odottaa joulun aikaa, ensimmäisiä pakkasia ja lumentuloa, jouluvalojen esiinripustelua ja kauppoihin ilmestyneitä joulusuklaita. Toisaalta mä inhoan tätä aikaa, toisaalta tykkään.
Apukeinoa jaksamiseen oon koittanut nyt hankkia reilusta d-vitamiinin lisäämisestä ja omega3-kapseleista ja tuntuu että varsinkin d-vitamiinin lisäämisen jälkeen olotila on jo ihan erilainen. Voiko oikeasti noin pienellä asialla olla noin suuri merkitys jaksamiseen? Liikkuakin jaksaa jotenkin paremmin. No ihan sama mistä mikäkin johtuu, lienee paras vain nyt nauttia tästä olotilasta ja toivoa että se pysyy. :)

Tässä tulee myös mietittyä kaikenlaista muutakin.Oon kirjoitellut tuosta saliharrastuksestani, oon miettinyt treenin suuntaa ja tavoitteitani. Hiljalleen alan (ainakin mielessäni) taipua takaisin omaan tyyliini. Mitä enemmän luen juttuja ja vouhotusta fitness-elämästä, sitä enemmän kaipaan rauhallisempaa meininkiä omaan harrastamiseeni. Mä oon saanut paljon aikaan tässä puolen vuoden aikana ja luonnollisesti haluan säilyttää tulokset. En välttämättä enää kaipaa isompia lihaksia, nämä on jo ihan hyvät, mutta miten ne sit saa säilytettyä jos himmaa treeniä? Mä en kuitenkaan ole tässä harjoittelemassa mihinkään tiettyyn eikä mun tarvitse näyttää mitään kenellekään. Jotenkin tässä on vain nälkä kasvanut syödessä ja tulosten saaminen on tietenkin motivoinut, olinhan mä aikalailla rapakunnossa silloin kun aloitin. Harrastusta en missään nimessä aio lopettaa tai edes vähentää, mutta harjoittelun muotoa voisi nyt vähän viilata.
Ajattelin ottaa asian esiin salilla seuraavaksi kun menen. Mielessä on lähinnä se, että pidentäisin sarjoja enkä tekisikään nyt niin maksimipainoilla, kuten tähän asti oon tehnyt. Kun tosiasia on, että esimerkiksi oon alkanut alitajuisesti jännittää jalkapäivää; inhoan jalkaprässiä ja sitä tunnetta jaloissa kun työnnän kelkkaa maksimipainoilla, polvet rutisee ja nykyään niihin ottaa välillä jopa kipeää. Kyykyssä ei tätä rutinaa tapahdu, mutta en oikein tykkää siitäkään isojen painojen kanssa, kun molemmissa säärissä sattuu johonkin mihinkälie-jänteisiin (ei toki joka kerta mutta huomaan että ainakin silloin kun jalat on "väsähtäneet") Väärin mun ei pitäisi liikkeitä tehdä, kun oon kädestäpitäen saanut ohjeet noihin. Ehkä mun on aika pitää pientä breikkiä kovasta treenistä, tuo jännittäminen ja ärsyyntyminen ei kyllä kuulu tähän.
Kävin myös joogatunnilla pitkästä aikaa viime viikolla ja voi miten mun oli hyvä olla sen jälkeen. :) Pitää ehdottomasti ottaa uudelleen tavaksi joogassakäynti!

Välillä mun pitää pysähtyä myös miettimään sitä, miten paljon mulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Rakkaita ystäviä, uusia kavereita ja tuttuja, oma perhe ja lähisuku. Oon oikein onnellinen jokaisesta! <3
 Viime aikoina, kun on erinäisten asioiden takia ollut kovastikin vaikeaa, oon käynyt todella hyviä pitkiä keskusteluja ihanien ihmisten kanssa ja olo on tuntunut niin paljon paremmalta ja turvalliselta. Näinä aikoina ahdistus ja pelko syövän palaamisestakin on aina välillä kalvanut, kuten aiemmassa postauksessakin kirjoitin. Nythän on lyhyen ajan sisällä tapahtunut onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, aika montakin, ja kyllähän sekin vaivaa mielessä, vaikken kaikkia menehtyneitä ole tuntenutkaan. Välillä näen unta siitä että makaan onkologian osastolla enkä pääse pois. Ja sit kun herään, pelottaa edelleen.
Uskon kyllä että tämä kaikki menee ohi, kuten aina. Tämä synkkyys vain on tämmöstä ja on aina vaikuttanut muhun voimakkaasti. Onneksi kohta tulee joulun aika ja saan vuorata kodin kaikenmaailman kyntteliköillä ja valosarjoilla! Takapihalle jo laitoinkin ulkovalot. Vähän pisti silmään aluksi, kun pelkkien kirkkaiden valojen sijaan laitoin poikkeuksellisesti myös siniset valot. Mutta äkkiä niihin silmä tottuu ja illalla pimeässä tuo näyttää kyllä kauniilta. :)

Nyt mun pitää mennä syömään pannaria, jonka sain kuin sainkin tehtyä, ja ihan itte! Ja kotonaolevat sitä jo tuossa tyytyväisenä söikin (eikä edes saanu ruokamyrkytystä!!), joten täytyy mennä pitämään puolensa. :) Mukavaa lauantai-iltaa!

Ainiin, oltiin koirapuistossa pitkästä aikaa ja voi miten meidän sessukka nautti olostaan! :) Minä sen sijaan en juurikaan nauttinut, kun astuin ensi töikseni koirankakkaan, joka näköjään oikein tasaisesti ja perusteellisesti levisi kengänpohjan sivureunoillekin. Kengät oli tietenkin vaalean beessit, tekomokkaiset. ;( No, koiralla ja lapsilla oli kivaa kun kuljettiin metsäpolkua ja saivat touhuta yhdessä ilman että koiran tarvi olla remmissä.

Valoa pimeään

Oikeastaan mä inhoan tätä vuodenaikaa. Kun on niin pimeää ja synkkää, ilma on läpitunkevan kalsea ja kostea. Kaikki valo imeytyy tummanharmaaseen märkään maahan. Olis syytä jo pakkasten tulla ja lumen, saatais vähän kirkkaampaa ilmaa.
Mä voin huonosti tässä pimeydessä, ja siksipä olenkin ostanut kirkasvalolampun aamuja varten. En tiedä onko sen vaikutus sitten vain korvieni välissä (kuten saan piikkimatostanikin kokoajan kuulla..!!), mutta se tuntuu silti vaikuttavan. Aamut on paljon helpompia näin.
Lisäksi, yksi asia on, jonka takia tämä vuodenaika ei ihan hirveän leimaa saa. Se, kun saa laitella jouluvaloja joka nurkan täyteen. Kirkkaita valoja (inhoan värivaloja) sinne tänne. Sähkölasku kasvaa, mutta kasvakoot. Hieman lohtua tähän synkkyyteen. <3 (siis noilla valoilla, ei sähkölaskulla!)

Mun pää on tosi kipeä edelleen. On aiemminkin ollut aikoja, jolloin päätä on särkenyt päivittäin jonkun aikaa, ja nyt taitaa olla just semmonen aika. Niska on kyllä ihan jumissa ja stressiäkin on. Närästää; ruokatorvi ja "alkava mahahaava" vihoittelee.
Voi kun osais nyt vaan rentoutua. Ehkä se onnistuu sitten kun oon saanut lääkelaskukokeen läpäistyä, sisätautiopin tentin suoritettua ja ruotsinkielen kurssin pois alta. Joululahjat hankittua ja jouluverhot ommeltua. Ja se pirskatin vuosikontrolli olis jo taaksejäännyttä elämää.
Eihän tossa ny niin hirveesti ole rasteja suoritettavana..! Ei ihme että pää tuntuu halkeavan ja niska kivettyvän. Valivali.
Nyt mä haen kupin ruokatorvelle hyvää tekevää kahvia ja kiinnitän naamani kirkasvalolamppuun.