Sinulle, katala kaverini syöpä

Sinä liityit elämääni ilman lupaa. Salakavalasti, varkaan lailla ankkuroiduit rintaani ja aloit kasvaa lupia kyselemättä. Ollessani onnellisimmillani, odottaessani viimeistä vauvaani, näyttäydyit. Pysyit hievahtamatta paikallasi, oireettomana ja hyvin huomaamattomana. Yritit levittäytyä muuallekin kehooni, ja siinä onnistuitkin, hieman. Kunnes sinut saatiin kiinni. Sinut poistettiin mun kehostani, sinun etäkaverisikin poistettiin, ja kaikki mahdollinen kasvualusta ympäriltänne. Ja mä ja vauva pysyttiin sustakin huolimatta hengissä, vaikka sinulla paskiaisella oli meidän varalle muut suunnitelmat. Kun sinut oli leikelty ja juurtajaksain tutkittu ja paljastettu, toivon, että sinut poltettiin kuumaakin kuumemmassa uunissa.
Mun kehooni lykättiin kovia myrkkyjä siltä varalta että sinulta olisi unohtunut jotain mun kehoni sisään. Jos jotain olikin, ne toivon mukaan kuolivat niiden kuuden myrkkytykityksen aikana.
Sinusta, syöpä, ei siis pitäisi olla enää mitään mun kehossani jäljellä. Ainoastaan ajatuksissa. Olet sen verran kusipää tyyppi, ettet varmaan koskaan jätä mun mieltäni kokonaan rauhaan. Hetki hetkeltä mä olen kuitenkin vahvempi ja vahvempi, sinun yläpuolellasi.
Tässä kuussa tulee sinun kiinnijäämispäivästäsi kaksi vuotta. Samaten kaksi vuotta tulee kuluneeksi siitä kun sinut hävitettiin lopullisesti. En aio julistaa noita yksittäisiä päivämääriä enää, en aio suoda sinulle kunniaa sillä, että annan diagnoosipäivämäärän vaikuttaa itseeni enää millään lailla.
Kuun lopulla menen kirurgin luokse juttelemaan toimenpiteestä, jolla mun kehoni saadaan takaisin omanlaiseksi. Sinä et kuulu siihen suunnitelmaan.
Ajattele, syöpä, sinä olet kuollut ja kuopattu ja minä jatkan elämääni, toivun ja eheydyn. Sinä et, ainakaan tässä kehossa. Pari vuotta kun kuluu, sinua ei toivon mukaan tarvi ajatella enää sitäkään vähää. Mahtaa tympäistä.
En arvosta sinua, en pelkää sinua, olet mulle yhtä rakas kuin vieraan koiran jätöskasa katuojassa. Ei olisi kannattanut tulla kokeilemaan mua. <3

(kuva täältä)