Mun kulta

Mun kultani, aviomieheni, ystäväni, kumppanini, rakkaani, luotettuni, tukikallioni.
Siitä päivästä lähtien, kun tulit pysyvästi mun elämääni, oot ollut mulle aivan uskomaton tuki. Rakastuin suhun hyvin nopeasti, ja syynä siihen oli sun aito, vilpitön ja ehdottoman kaunis hymysi, sun rehelliset siniset silmäsi ja rauhoittava läsnäolosi. Ihastuin sun voimakkaaseen ruumiinrakenteeseesi, käsivarsiin, selkään. Siihen turvallisuuden tunteeseen jota koin sun seurassa.
Sä puolustit mua alusta lähtien, rakastit ja kuuntelit. Niin monet takkutilanteet, joita olet mun seurassani joutunut kestämään ja läpi kahlaamaan, ja aina olet kerrasta toiseen nostanut mut takaisin jaloilleni. Yhtä ainoata kertaa et ole valittanut, tai sanonut ettet jaksaisi, vaikka monet kerrat olen sulta sitä varmistellut.
Saat mut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi, arvokkaaksi, kauniiksi ja halutuksi. Aiempien elämäntilanteiden aiheuttamat syvät haavat on päässet hiljalleen parantumaan ja mun rikkinäinen itsetuntoni on eheytynyt takaisin sellaiseksi kuin sen kuuluu normaalilla ihmisellä olla.
Kun odotin ensimmäistä yhteistä lastamme, olit alusta asti huolehtivainen ja pidit aina huolen siitä että mulla oli kaikki hyvin. Ikinä koskaan et jättänyt mua yksin, et vaatinut multa asioita joihin en kykene siinä tilassa. annoit mun levätä rauhassa kun supisteli liian aikaisin, rohkaisit ja kannustit, kerroit että kaikki menee hyvin. Synnytys oli dramaattinen, pelottava, yllättäen pienen vauvan henki oli hiuskarvan varassa. Mä itkin ja olin peloissani, sä lohdutit, halasit ja sanoit että kaikki menee varmasti hyvin. Vaikka sua pelotti ihan yhtä kovaa, et hetkeäkään antanut mun uskoa että olisit romahtamassa mun mukana.
Kun odotin toista yhteistä lastamme, olit samanlainen kuin edellisellä kerralla. Tunsin oloni arvokkaaksi. Kun saimme kuulla mun sairastumisestani rintasyöpään, näin sun itkevän. Mä romahdin omasta puolestani, mutta hyvin äkkiä sä kokosit itsesi ja aloit taas kerran kannatella mua. Halasit ja kuuntelit kun mä itkin. Lohdutit ja tuit kun olin menossa leikkaukseen. Istuit hiljaa mun vierellä sairaalassa, kun olin leikkauksen jälkeen syvässä lääketokkurassa ja pääasiassa vain nukuin. Joka kerran, kun avasin silmäni, sä olit mun vierellä. Mulla oli niin turvallinen olo.
Lapsi syntyi, kaikki sujui hyvin. Mulla alkoi sytostaattihoidot. Olin kovin väsynyt ja ahdistunut aina muutaman päivän ajan hoitojen jälkeen, ja sä hoidit lapset ja kodin tuona aikana. Yhtä ainoata kertaa sä et valittanut, et ainuttakaan. Mä mietin monesti, miten jaksat, mutta aina kerroit jaksavasi.
Vuosi oli niin raskas, ja silti sä jaksoit sen mun kanssa kahlata läpi. Kysyttäessä kerroit, että syöpäasia pyörii mielessä välillä ja huolestuttaa, mutta että selviät kyllä.
Nyt, kaiken jälkeen, seisot edelleen mun rinnallani. Elämä ei ole aina helppoa, mä en ole aina helppo. Oon väsynyt ja välillä aika lujilla. Lapsia on monta ja murrosiät ja uhmaiät, sekä kaikki siltä väliltä kiristää meidän hermoja. Yhdessä me silti kahlataan. Vaikeiden aikojen läpi ollaan menty, ruuhkavuodet aiheuttaa ryppyjä kasvoihin ja sydämentykytyksiä tämän tästäkin, mutta silti me vedetään yhtä köyttä. Aina vaan.
Vaikka meidän seurustelun alkuaikoina saatiin kuulla monestikin, että "ei tosta mitään tuu", niin nyt saadaan näyttää pitkää nenää; kyllä siitä tuli. Mä kyllä tiesin sen jo silloin. Nyt sen tietää kaikki muutkin. Meidän väliin ei tule mikään. Raskaat kokemukset ja ajat on hioneet meidät yhteen entistä tiiviimmin.

Mä rakastan sua, rakkaimpani. Oot mun paras ystävä, rakas aviomies, maailman komein ja kiltein. Mä en voisi missään nimessä ikinä saada rinnalleni mitään sua parempaa.  <3

hääkuva v. 2005

päivitetty versio v. 2013